Naapurihistoriasta

Tänään en viitsi katsoa presidenttihaastattelua. Eivät ne kuitenkaan kysy Kyllöseltä, miksi monet kommunistitaustaiset ihmiset ovat niin ahkeria ymmärtämään Putinia ja Venäjää. Käsittääkseni näiden toiminnassa ei ole mitään yhtäläisyyttä vasemmistoliiton kanssa. En liioin odota, että Kyllönen sanoisi heidän suvussaan veikatun vanhastaan väärää hevosta, jolla tarkoitan Neuvostoliiton mallista sosialismia.

Se lienee yleisesti tunnettua, että etenkin Neuvostoliitto ja Hitlerin Saksa petkuttivat määrätietoisesti ja taitavasti myös lännestä tulleita vierailijoita. Muistan elävästi sen Poika Tuomisen maininnan kiertokäynnistä onnellisissa kolhooseissa. Jossain hän oli piirtänyt sormella komean peilin pölyyn nimikirjaimet. Päivien kuluttua seuraavassa onnellisessa kolhoosissa, jonka senkin piti todistaa neuvostojärjestelmän ylivoimaisuutta, oli samanlainen sali, samanlainen peili ja samat pölyyn piirretyt nimikirjaimet.

Ingmar Bergmanilla on muistelma (teoksessa ’Laterna Magica’) keskenkasvuisena tehdystä Saksan matkasta 30-luvulla ja etenkin siitä innostuksesta, jota natsit nuorisojärjestöineen nostattivat. Nyt maailma muuttuu! Suomessa muuten Olavi Paavolaisen kuvauksia viimeisten rauhanvuosien Saksasta ei kaikin ajoin ymmärretä. Ilmiöllä ei ole selvää nimeä, mutta se ei ole sairaalloinen. On ihmisiä, jotka itkevät vuolaasti hautajaisissa tietämättä, kuka on kuollut. En ole varma, onko suuri kyky vastustaa tilaisuuksien tunnelmia hyvä merkki ihmisestä.

Olin hyvilläni, kun joku kirjoitti lehdessä, että ihmisen – ihmisten – kuunteleminen on vaikea taito, jossa voi edistyä harjoittelemalla. Joissakin tilanteissa, kuten psykiatrin puheilla tai poliisikuulustelussa, ammattilainen saattaa olla niin hyvä, että hän huomaa nopeasti, mitä puhutettava ei sano.

Kukaan ei ole eri mieltä siitä, että yliopistoissa asti vaikuttava jako yleiseen historiaan ja Suomen historiaan on ongelmallinen. Minusta se on vahingollinen.

En tiedä keinoa, jolla tuota asiaa voisi parantaa, mutta kolmen naapurikansan historian vieraus vaikuttaa pahasti käsityksiimme oman maan menneisyydestä.

Viron historia on melkein kaikille vieras, mutta niin on myös Ruotsin historia ainakin vuodesta 1809 ja Venäjän ja Neuvostoliiton historia.

Anekdoottina kelpaa tosi tieto, että Eisensteinin ’Lokakuu’ –elokuvan kuvauksissa Talvipalatsin valtausta kuvattaessa kuoli ja vammautui enemmän ihmisiä kuin itse valtauksessa 10 vuotta aikaisemmin. Harva jaksaa kuunnella jatkoa, joka olisi tieto bolshevikkien vallankaappauksen eli lokakuun vallankumouksen tyrmistyttävästä nopeudesta ja verettömyydestä. Edellinen eli maaliskuun vallankumous oli lakaissut pois poliisin ja välttämättömän osan armeijaa.

Miksi samanlainen ongelma koskee Ruotsia, se on paljon vaikeampi kysymys. Miksi Ruotsissa ei tapahtunut sotien välisenä aikana vallankumousta eikä mainittavia mellakoita (paitsi Ådalen, jossa oli puolin ja toisin mukana paljon hölmöilyä). Maassa oli merkittävä työväenliike ja erittäin kiivas suurtalonpoikien puolue, erittäin taantumuksellinen yläluokka ja periaatteellisestikin syvästi saksalaismielien hovi. Jopa armeijan sisällä oli salainen armeija (Munck af Fulkila).

En luennoi tässä Ruotsin historiaa. Totean vain, että Paasikivi oli itsekin sitä mieltä, että hän epäonnistui Suomen lähettiläänä Tukholmassa Talvisotaa edeltäneinä vuosina ja että Ruotsin demarijohto suhtautui Paasikiveen ja hänen kaltaisiinsa – ehkä Mannerheimiinkin – milloin kielteisesti, milloin pilkallisesti.