Kansa kahtia

Antero Jyrängin vasemmistolaisuudessa ei tiettävästi ole vikaa. Hänen kirjansa ”Kansa kahtia, henkihalpaa. Oikeus sisällissodan Suomessa” (2014) ei mielestäni ole riittävän vasemmistolainen, kuten ei liioin Jukka Kekkosen kansalaissota ja lakia käsitellyt ”Laillisuuden haaksirikko”.

Esittelin nämä asiat 1980-luvun puolella kirjassani ”Oikeus kulttuuri-ilmiönä” ja käytin ilkeää väliotsikko ”aseiden puhuessa tuomarit vaikenevat”. Roomalainen lentävä lause on ”aseiden puhuessa lait vaikenevat”. Inter arma silent leges.

Sitten kaivoin esiin kaikkien tuomareiden yhteiskuntasuhteet ja samassa yhteydessä poliitikkojen.

Pankkien ja teollisuuden – ”suurpääoman” vaikutus osoittautui murskaavan suureksi. Jyränki ja Kekkonen ja paljon nuorempi Rasilainen ovat kirjoittaneet hyvin ”vahvasta hallitusvallasta” eli etenkin tasavalan presidentin asemasta.

Vaikka en itse ole vasemmistolainen haluan tässä huomauttaa, että Mannerheimilla oli erinomaiset suhteet ja sukulaisia elinkeinoelämän huipulla. Hänen alituinen varjonsa kenraali Rudolf Walden oli virallisestikin vientiteollisuuden, nimenomaan metsäteollisuuden ykkösmies.

Pankinjohtajia olivat taustaltaan Ryti, Paasikivi ja Koivisto. Pääministereistä ehkä puolet on ollut ainakin hyvin lähellä rahalaitoksia ja teollisuutta, kuten Jukka Rangell ja Antti Hackzell (viipurilaiset Wolff ja Hackman sekä käytännössä Kymi-yhtiö). Kekkonen oli ollut Suomen Pankissa, ja hänen suhteensa Enso-Gutzeitiin oli hyvin tärkeä. Keskustapuolueelle (maalaisliitto) osuuskassa ja säästöpankit eivät olleet alkuunkaan yhdentekeviä. Tuomareista esimerkiksi KKO:n presidentti Curt Olsson oli monin sitein lähellä pankkeja.

Viimeistään tässä minun on korostettava, että liian huono liiketoiminnan tuntemus on ollut suomalaisten tuomioistuinten kirous. Tietyn muutoksen airut oli juuri Olsson, entinen Hankenin rehtori ja yksi kolmesta ammatillisesti ja eettisesti parhaita tuntemiani tuomareita. Liiketoiminnan tuntemuksen rinnalle nostaisin politiikan ja poliitikkojen tuntemuksen. Ylituomareiden keskeinen tehtävä on taistella tuomioistuinten resurssien puolesta.

Korkeimman oikeuden lausunnoista (mm. hallitusmuodosta annetussa) käy ilmi, että vallan kääntäminen eduskunnasta hallitukselle ja etenkin presidentille oli yhdistävä aate. Tämä suuntaus edisti tapaa väittää opportunismia ja valikoivaa positivismia suomalaisen laillisuuden perinteeksi. Kekkosen ja Jyrängin painotuksia vastaan minulla on juuri tämä vastaväite. Ei ole ongelmatonta puhua laillisuuden haaksirikosta, kun ei ollut laillisutta eikä haahta, joka rikkoutuisi.

Urho Kekkosen ponnisteluista huolimatta tuomioistuimet Suomessa olivat oleellisesti samanlaisia 1980 kuin 1910. Ehkä Olavi Heinonen oli se keihäänkärki, joka nosti viranomaisen itse määrittelemän kulloisenkin ”laillisuuden” rinnalle kysymyksen lain suojasta sekä ihmiselle että yritykselle.

Jyränki perustelee kantansa, mutta kirja voi olla mille kuin juristeille hiukan tekninen. Tämän vuoden teema on kuitenkin vuoden 1918 muisto. Pahin tapahtui sodankäynnin loputtua. Suomalainen virkakunta jätti ikuisen jäljen. Vahinko etteivät juristikollegat käytä tässä oikeaa nimitystä. Ehkä oikeutetun tai ymmärrettävän koston sijasta Svinhufvudin ja Paasikiven johtamat piirit toteuttivat laillisuuden nimissä puhdistusta, jonka nimitys olisi nykykielellä kansanmurha.