(Isoisäni lyijykynällä kirjoittamista muistelmista. "Punaiset" saa tästä tositarinasta sisältöä. Joskus kävi näin, ettei puolta edes valittu vaan yritettiin olla valitsematta. - Isoisä oli siis mökin poika, joka opetteli kellosepän ja muita ammatteja ja hankki rahoja kirvesmiehenä ja muurarina. Satakuntaan hän ei voinut jäädä, koska ympäristö oli päättänyt että hän oli punainen.)
= = =
Keväällä oli Suomessa ollut levottomuuksia. Ne vaikeuttivat kylvötöitä,
joten saatiin vain pieni sato. Maahamme johtavat laivareitit olivat
lähestulkoon tukossa. Ruotsista, joka oli aikaisemmin pitänyt Suomea
lypsylehmänään, ei saatu tarvittua lisää elintarvikkeita eikä teollisuuden
raaka-aineita, joten Suomen oli tultava toimeen omillaan. Valtiomiehemme sen
kun vaan odottivat tilaisuutta saada maa julistetuksi itsenäiseksi. He eivät
pitäneet huolta maan sisäisistä tarpeista eivätkä järjestelleet asioita
uhkaavan kriisin torjumiseksi.
Tilanne näytti synkältä, kun maahan vielä näytettiin varustettavan kahta,
ehkä vielä keskenään eri mielistä armeijaa. Mikä eteen nyt, varsinkin
työväestöllä, jonka tilanne näytti epätoivoiselta?
Oli aukaistu työmaa, johon sai mennä kaivamaan ojaa kuka halusi. Martti
kiikutti lapion ja rautakangen tietyömaalle, jossa työnjohtaja osoitti linjatun
ojanpaikan ja ilmoitti ojan leveyden ja syvyyden. Ojasta maksetaan kaksi
markkaa syleltä, mutta vaan kerran viikossa, sanoi ja lähti.
Martti loi lumen pois päältä parin sylen pituudelta ja alkoi kangella syteä
kuoppaa routaiseen savimaahan. Routa oli jo saavuttanut ojan syvyyden, joten
sulaa maata ei ollut kaavittavissa koko ojan syvyydeltä. ”Kuinkahan tässä käy?”
arveli Martti. Iltaan mennessä oli ojaa saatu valmiiksi vain 0 pennin edestä.
Jos ei ole ennen sattunut nälkäkuolemaa, niin tässä se varmasti tapahtuu.
Kangella jäistä maata hakatessa tulee vain lisää nälkä, eikä työstä ole tulosta
muuta kuin puoliskoleivän edestä. Kanki ja lapio olalle, ”jääköön tämä yritys
tähän minun kohdaltani”, hän tuumi ja lähti.
Sieltä lähtivät toisetkin, jotka olivat hetken yrittäneet, ja nähneet
mahdottomaksi saada tämän ainoan avatun työmaan ansioilla ruokansa.
Aika kului jouten, eipähän ruokaakaan kulunut paljon, kun ei käyttövoimaa
tarvittu. Käytiin sentään pitäjän keskuspaikassa tutustumassa tilanteeseen
siellä. Täällä tohistiin kovasti jo punakaartin perustamisesta. Sen
tarkoituksena piti olla järjestyksen ja yleisen turvallisuuden valvonta
paikkakunnalla.
Nyt se tapahtui. Itsenäisyysjulistus oli annettu ja joulukuun kuudentena
päivänä Suomi julistautui itsenäiseksi valtioksi. Julistus tapahtui
epäkiitolliseen aikaan, koska maa oli käymistilassa. Sen kansa oli osittain eri
leireihin jakaantuneena. Vallitsi pula elintarpeista, työkansa oli levotonta ja
pelkäsi mitä tuleman pitää.
Tosin hallitsevassa eduskunnassa oli työväestön valitsema enemmistö,
puheenjohtajana äärimmäisen vasemmiston mies Kullervo Manner. Häneen ei kansan
keskuudessa luotettu toisin kuin muihin, työväen oikeistosiiven miehiin, jotka
olivat tunnettuja poliitikkoja.
Manneria pidettiin riidanhaluisena kiipeilijätyyppinä, sujumattomana ja
määräävänä. Yleensä vallalla oli se käsitys, että hänessä ei ole johtajaa, jota
nyt tarvittaisiin. Ja niin siinä sitten kävi, että eripuraisuudet maan
hallinnassa jatkuivat, kun Manner tovereineen ajoi äkkijyrkkää suuntaa eikä
yrittänyt sovitella, kun se vielä tässä vaiheessa oli mahdollista.
Maa oli julistautunut itsenäiseksi, kansa ja sen hallitus kaksinaiseksi.
Mitä seurasi? Seuraus oli se, että ne jotka pitivät itseään laillisen
hallitusvallan edustajina, lähtivät paikoiltaan ja katosivat pääkaupunkista.
Vallan otti käsiinsä Mannerin poppoo, joka nimitti itseään Suomen
kansanvaltuuskunnaksi. Nyt alkoi tulla määräyksiä, jotka eivät sopineet
kenellekään. Panipa tavallisenkin työmiehen pudistelemaan päätään ja sanomaan:
”Ollaan hakoteillä.”
Kansanvaltuuskunta antoi nyt määräyksen, että mm. punakaarteja on
perustettava kaikkialle, ja myös ohjesäännön punakaartin toiminnasta. Se
määräsi myös, että kaartien on valittava keskuudestaan päälliköt ja muut
toimihenkilöt.
Nyt meni elämä risaiseksi. Tuli vielä määräys, että kaartit on sijoitettava
keskuspaikkoihin ja pakkoluovutuksella otettava niille tarvittavat elintarpeet
ympäristöstä. Jokaiselle kaartiin liittyvälle luvattiin sotilasmuona ja neljän
markan päiväpalkka, niin ei ollut ihme, että liittyjiä löytyi runsaasti.
Alkoi myös uudelleen salainen toiminta, jonka tarkoituksena oli kukistaa
Manner ja hänen liittolaisensa, tuhota punakaartit ja saada maahan laillinen
hallitus. Tällä pohjalla alkoi toiminta, jonka seurauksena nuoret miehet
alkoivat salaa poistua paikkakunnalta ja siirtyä Pohjois-Suomeen, jossa
järjestäydyttiin maan lailliseksi sotajoukoksi. Oli luonnollista, että tämä
siirtymisvaihe oli täysin porvariston järjestämää. Siirtyjät olivat heihin
lukeutuvia nuoria miehiä. Vaikka siirtymisen oli määrä olla salaista, ei se
sitä ollut, vaan lähtö oli heti tiedossa, eikä siihen sen enempää huomiota
kiinnitetty. Luokkarajat eivät olleet täysin määrääviä, samasta talosta saattoi
siirtyä mies pohjoiseen ja toinen hevosen kanssa punakaartin ajoihin. Oli
useassa tapauksessa kaiketi isännän määräys, että hevosella pitää olla ajuri
talon puolesta. Hevoset määrättiin pakkomääräyksin punakaartin käyttöön.
”Nyt tämä poika lähtee katsomaan, miten punakaarti huseeraa pitäjän
keskuksessa”, sanoi Martti tammikuun lopulla vanhemmilleen.
Estelyistä huolimatta Martti lähti. Punakaartin sijoituspaikka oli
yhdistystalo, joka oli kuin markkinapaikka. Miehiä oli, tuli ja meni.
Esikunta oli sijoitettu läheiseen maataloon, josta oli määräyksellä otettu
pari huonetta esikunnan käyttöön ja joku kaartilainen määrätty lämmittämään ja
siivoamaan. Talon väki hoiti tehtäviään ja esikunta omiaan. Mitään kahnausta ei
näyttänyt olevan. Tosin esikunta oli määrännyt, että talossa ei tapahdu
pakkoluovutuksia.
Yhdistystalon läheisyydessä oli kenttä, jossa opeteltiin äkseerausta:
riviin, käännös oikealle, käännös vasemmalle, kivääri olalle, kivääri jalalle.
Täysin samoin, kun oli tapana tsaarin armeijan äkseerauksessa, vain sillä
erolla, että komennus oli Suomen kielellä ja komentajat suomalaisia.
Komentajina liikkeissä ja aseen käytössä oli vanhoja Venäjän armeijassa
kaartilaisena opetuksen saaneita suomalaisia. Päälliköt oli valittu
kaartilaisista äänestämällä ja heidän kykynsä tehtävään oli kyseenalainen.
Kurinpito oli heille tuntematon käsitys, vaikka se on sotilaiden keskuudessa
muualla ehdoton.
Martti mietti, miten tänne voisi jäädä tarvitsematta liittyä virallisesti
kaartiin, tarvitsematta ottaa kivääriä. Entä, jos ryhtyisi noin vain ilman
muuta, kuten ennen Jeniseillä proomun lastaukseen, johonkin vaatimattomaan
toimeen? Lämmittäjä? Ruuan keittäjä? Ruuan jakaja? Hevosmies? Ei sovi, sitoo
liikaa, mutta seurailla pitää. Olipa pähkinä purtavaksi miehelle, jolla on
tarvittaessa ollut aloitekykyä.
Mies parhaimmillaan, eikä löydä paikkaansa, johan nyt on.
Tarkastellessaan harjoituspaikkaa hän löysi sieltä saksalaismallisen
käsikranaatin, josta käytettiin nimeä huttunuija. Siinä oli puuvarren päässä
möltti, joka sisälsi räjähdyspanoksen. Näistä tuli usein suutareita, jotka
eivät räjähtäneet. Tällaisesta syntyi nyt idea, jota olisi syytä kokeilla.
Varastolta vyö, ja huttunuija siihen kiikkumaan. Nuija oli sitä ennen tehtävä
vaarattomaksi. Varren läpi oli reikä, josta naru sytyttimeen. Kun narun vetäisi
pois ja nakkasi nuijan hankeen, oli se suutari, jos se ei lauennut. Asia oli
selvä, naru takaisin pohjakiilan avulla ja nappi langan päähän. Vaikka naru
jäisi roikkumaan, se vain paransi vaikutusta.
Oli kokeiltava, ja vaikutus oli uskomattoman tehokas. Kaikki katsoivat
pelonsekaisella kunnioituksella vyössä riippuvaa nuijaa. Mitään kyselyjä ei
tehty, keksintö oli suurenmoinen. Sai mennä, olla ja tulla miten halusi. Siitä
tuli tabu.
Mutta mistä saada toveri? Onhan kaksin aina kaunihimpi. Nyt on etsittävä
uusi toveri, koska Sorsa, Moisio ja Helander häipyivät Hetesovasta erämaahan.
Heidän kanssaan, varsinkin Sorsan, oli ollut mukava olla yhteistoiminnassa.
Mistä löytäisi Sorsan tapaisen toverin?
Martti tapasi pihamaalta pojan, jonka hän tunsi teräväpäiseksi ja
hyväntapaiseksi.
”Terve Topi. Mitäs sinä täällä toljailet?”
”No kun on joutilasta aikaa, niin tulinpa tännekin katselemaan, mutta ei
täällä näytä olevan minulle mitään sopivaa, kun en viitsisi ottaa kivääriä. En
näet ole koskaan pitänyt pyssyistä. Oletko sinä liittynyt punakaartiin, vai
mitä tuo vyössä riippuva nuija tarkoittaa? Eikös se ole joku vaarallinen
pommi?”
”On se. Mennään tästä vähän sivuun, niin selitän sinulle.”
Martti selitti Topille ideansa ja huttunuijan antaman arvostuksen, johon
Topi ihastui ja innostui.
”Tuollainen minunkin on saatava, ja jos sen kautta välttyisi liittymisestä,
niin siinäpä vasta ase. Sen pelkkä näkyminen avaisi paikan ruokapöytään ja sen
kanssa olisi turvallista ohittaa vartiot. Kuule etköhän hanki minulle
samanlaisen, oltaisiin sitten yhdessä toinen toista tukien ja kiperissä
paikoissa turvaten.”
”Selvä, tule tähän samaan paikkaan huomenna yhdeksältä. Koitan hankkia
siihen mennessä.”
Martti etsi harjoituspaikalta, mutta eipä enää löytynytkään huttunuijaa,
vaan valettuja venäläisiä munamallisia käsikranaatteja. Niitä löytyi kaksi
suutariksi jäänyttä. Nämä hän korjasi, ja varmisti vaarattomiksi. Hän haki
vielä vyön ja japanilaisen pistimen tuppineen. Varmaan samoja, joita oltiin
kiikuttamassa laivan pohjalla Jeniseiltä Karanmeren kautta Muurmanskiin.
Asemalta tuodut kiväärilaatikot ja ne japanilaiset kiväärit joita näkyi, olivat
samanlaisia kuin ne, joita Ivan Pavlovin miehet olivat Kuolassa kokeilleet
tarkastuksessa. Mene ja tiedä. Näistä näkyi suurin osa olevan käytettyjä,
joskin myös uusia oli joukossa. Kuitenkin jäämeren kautta Kuolaan tulleita.
Sieltä porokyydillä Kantalahteen ja hevosilla Rovaniemelle ja Suomen halki
Pietariin. Ilmeisesti sieltä takaisin Suomeen tuotuja aseita.
Munat ja tuppi kiinnitettiin vyöhön.
Aamulla Topin saavuttua vyö vedettiin ulsterin päälle, tarkastettiin ja
päätettiin kokeilla vaikutusta.
Etsittiin vielä varastosta venäläiset sotilaspakit ja lusikat. Pakki
vyöhön, joten siinä olikin riipukkeita, ja ruokajonoon. Onnistui, kukaan ei
kiinnittänyt huomiota. Perunakeitto, leipä ja voinappi oli saatu, joten tilanne
oli turvattu.
Kun oli syöty, Martti kertoi uudelle toverilleen tovereistaan Siperiassa ja
Muurmanskissa sekä selitti sen rohkean, ehkä röyhkeän esiintymisen, jonka
turvin selvittiin monesta vaikeasta tilanteesta. Hän teroitti, että yhdessä
rohkeasti esiintyen selviydytään ja voidaan tarkkailla tulevia tilanteita. Ehkä
olisi asialle vielä eduksi, jos pääesikunnasta saataisiin jokin todistus, joka
olisi turvana ellei supliikilla selviä.
”Taitaisi olla hyvä”, arveli Topi. ”Vaan minkä luontoinen sen tulisi olla,
jotta se olisi pätevä vaikeassakin tilanteessa?”
”Asiaa on tarkoin harkittava, jotta ei munittaisi,” tuumi toinen.
Tilanne koko maassa kävi entistä uhkaavammaksi ja vakavammaksi. Huhut
tiesivät kertoa, että Pohjois-Suomessa kootaan kovalla kiireellä sotajoukkoja,
joiden nimeksi on valittu valkoinen kaarti. Siihen otetaan jo pakolla miehiä
koko Pohjois-Suomen alueelta. Huhu tiesi myös, että Vaasasta on tehty koko
Suomen pääkaupunki. Siellä on jo oma rahakin. Tiedettiin myös, että siellä on
pätevä upseeri, jolle on annettu ylipäällikön tehtävät. Upseeri on suomalainen,
joka on saanut koulutuksen Venäjällä. Tästä keskusteltaessa kävi ilmi, että
omiin johtajiin ei oikein voitu luottaa, koska heiltä puuttui kokemus. Joku
väitti, että maassa olevat venäläiset sotilaat olisivat punaisten puolella.
Toiset taas olivat tietävinään, että venäläiset eivät osallistu taisteluun,
koska he ovat saaneet tarpeekseen neljän vuoden aikana taistellessaan
saksalaisia vastaan. Tilanne oli epävarma, toivottiin vain, että aseellista
yhteenottoa ei tulisi.
Pojat menivät esikuntaan ja tiedustelivat uusia, annettuja määräyksiä,
lukivat tulleet ohjeet ja kansanvaltuuskunnan lähettämät määräykset, josta
erääseen he kiinnittivät huomion. Jokaisen kaartikeskuksen on perustettava
tiedotus- ja tiedusteluryhmä, jonka toimista ilmoitetaan myöhemmin.
Nyt Martille välähti. ”Siitä tulee meidän pelastuksemme.”
”Kuinka on tämän laita?” hän aloitti. ”Tässä teillä olisi kaksi
vapaaehtoista. Voitteko hankkia meidän määräyksemme tähän toimeen
pääesikunnasta Porista?”
”Sattuipa paikalle, meillä ei ole täällä aavistustakaan tämän määräyksen
tarkoituksesta, mutta välipä sillä, otamme pääesikunnasta teille vahvistuksen
tähän tehtävään. Tulkaa hakemaan se täältä parin päivän päästä.”
”Alku nylkyyn”, sanoi Topi ulos tultuaan. ”Saatpa nähdä, että
kansanvaltuuskunta unohtaa koko asian ja jos saamme paperin, ei meidän tarvitse
piileskellä eikä ehkä olla nälissämme. Tekemiset ja tekemättä jättämiset taas
riippuvat meistä.
Uskon, että idea oli hyvä. Alanpa myös uskoa kertomukseesi Siperian
toilauksistasi ja saamastasi kokemuksesta.”
Kaartin keskuspaikkaan tuotiin elintarvikkeet ympäristöstä. Tätä varten oli
määrätty erityinen pakkolunastusryhmä, joka kiersi kylissä, taloissa,
meijereissä ja myymälöissä ’ottamassa’ tarvittavat elintarpeet, joista oli
jätettävä kansanvaltuuskunnan leimalla ja nimillä varustettu kuitti. Sikäli
kuin tietoon tuli, luovuttajat eivät estelleet tavarain antoa, vaan se sujui
rauhallisesti. Tosin hevosen lisäksi näillä pakko-otto retkillä oli kaksi
aseistettua kaartilaista, joiden näkeminen ehkä pakotti rauhallisuuteen.
Varsinaiset seudun asukkaat elivät pelon ja epävarmuuden vallassa. He tekivät
myös omia kätköjään johonkin riihiladon nurkkiin pahan päivän varalle ja
siemeneksi.
Näinä aikoina tehtiin eräs paha virhe, kun vankilasta päästettiin pois
rikollinen aines, joka alkoi tehdä rikoksia sekä henkeen että omaisuuteen
kohdistuneena. Nämä rikokset menivät punakaartien tiliin ja aiheuttivat vihaa
ja katkeruutta. Saatettiin myös maksella yksityisiä kalavelkoja, joka ilman
muuta leimattiin kaartin tekemäksi. Kaartilaisille oli määrätty ankara
rankaistus, jos heitä saadaan kiinni yleistä järjestystä ja turvallisuutta
vastaan tehdyistä rikoksista. Ei tietenkään voida väittää etteivätkö
yksittäiset kaartiin kuuluvat henkilöt tehneet rikoksia. Jos rikos tuli ilmi,
rankaistus oli ehdoton. Usein kuitenkin tehdyt rikokset jäivät tietoon
tulematta ja rankaisematta.
Toverukset menivät esikuntaan ja saivat todistuksen, että heidät on
määrätty tiedotus- ja tiedustelutehtäviin.
”Kumma paperi”, tuumi Topi. ”Mihin se oikein velvoittaa? Mihin se
oikeuttaa?”
”Sikäli kun tajuan, ei se velvoita mihinkään. Katsos, kun tiedonannoissa
oli uutinen, että tähän tehtävään määrätyt kutsutaan lähitulevaisuudessa
kokoon, jolloin heille tiedotetaan ne tehtävät, jotka heille kuuluvat. Siis
toistaiseksi ei mitään, ja luultavasti ei koskaan, sillä Tampereen uutisten
mukaan kokoontuminen estyy, ellei sitä saada aivan pian toimeksi. Helsinkissä
taas ollaan siksi ahtaalla, että ei siellä keritä tämän luontoisia asioita
pohtimaan. Mitä tulee oikeuksiin, niin sen saamme lähitulevaisuudessa nähdä.”
Kaartin toiminta käsitti äkseerausta ja kovapanosammuntoja. Ne osoittivat,
että japanilaiset kiväärit olivat täyttä roskaa. Venäläiset kolmen linjan
pertaanit olivat vanhojen osalta kelvottomia. Taitettavat amerikkalaiset
kiväärit taas olivat lumisissa oloissa jäätymiselle alttiita. Kuularuiskut,
joita oli muutamia, olivat venäläisiä ja toimivat moitteettomasti. Kaksi kolmen
tuuman tykkiä ja yksi neljän tuuman tykki seisoivat kokeilemattomina pihassa.
Ne antoivat ohikulkijoille arvokkaan vaikutelman.
Kiväärejä oli tullut paljon, ja niistä sai valita mieleisensä tai vaihtaa
toiseen. Japanin kivääri oli suosituin, koska se oli kevyempi kuin pertaani,
joka oli raskas kuljetella.
Vartiopaikkoja oli kaikilla rautatiesilloilla, asemilla ja esikunnassa ja
talolla. Kahden tunnin vartiovuorot olivat kuitenkin vastenmielisiä. Talon
sisätiloissa oli tietenkin lämpöinen lekottelu miellyttävää. Sisällä oli
luentoja ja ajanvieteohjelmia.
Alkoi tulla tietoja taisteluista, joita oli käyty jossain Vilppulan
seuduilla valkoisten yrittäessä kohti Tamperetta. Kaartilaiset oli komennettu
sinne pysäyttämään valkoisten etenemisyritykset. Oli myös levinnyt tietoja
muualla käydyistä taisteluista. Kaartia oli valmennettu mahdollisia
yhteenottoja varten. Oli myös suoritettu kokeita olisiko vapaaehtoisia
lähtemään taistelukentille. Kokeiden tulos oli, että noin puolet koko vahvuudesta
olisi halukkaita siirtymään rintamataisteluihin.
Venäläisiä sotilaita täällä ei ollut kuin pari miestä, hetken aikaa
opettamassa sotatekniikkaa. Venäjänkielinen opetus ei vastannut tarkoitusta, ja
kun oli vielä vanhaa kaunaakin niin venäläiset poistuivat.
Etelästä tuli vielä komppania kaartilaisia, koska seudun katsottiin olevan
vaaravyöhykkeessä. Myös Turun seudulta tuli joitakin komppanioita ja mm. yksi
naiskomppania, joka oli kai Maariasta.
Alkoi olla väkeä. Alkoi myös kuulua yhä enemmän uutisia yhteenotoista
Tampereen pohjoispuolella.
Tuli määräys, että Lavialle on lähetettävä apua, parin komppanian verran
miehiä ja heille aseet ja ruokatarpeet. Heti kysyttiin, onko vapaaehtoisia.
Niitä löytyi noin komppanian verran, joten toinen mokoma pantiin määräyksellä.
”Mitä arvelet”, kysyi Topi, ”lähdemmekö mukaan?”
”Ei kai meitä siellä tarvita, mutta jos lähdettäisiin, olisihan sekin
nähty.”
”Kiinni veti, lähdetään. Jos sille tielle jäädään, niin mitäs siitä muuta.
Tosin jos takaisin tullaan, niin on jotain nähty ja koettu.”
’Sotaväen’ osasto marssi punaiset nauhat kiväärin piipussa ja käsivarressa.
Meno oli leuhkanlaista. Laulettiin vallankumousmarsseja ja muita marssin
tahtiin sopivia lauluja, jotta marssiminen sujuisi paremmin. Joukosta hävisi muutamia
miehiä, niihin ei kiinnitetty huomiota, leimattiin pelkureiksi ja karkureiksi.
Pelkureita ja suunsoittajia he olivatkin.
Tultiin iltayöllä Suodenniemen kirkonkylään, jossa komppaniat komennettiin
ketjuun täydennykseksi, kun vihollinen pakkaa päälle.
Miehet joutuivat hajalleen vieraassa paikassa tietämättä miltä suunnalta
mahdollinen hyökkäys on odotettavissa.
Aamulla alkoi pauke, joka tulleelle porukalle oli vierasta, lienevätkö
tajunneet, mistä kuulat tulivat.
Martti ja Topi menivät aamulla talojen navetoihin, joissa karja oli jätetty
oman onnensa nojaan.
”No”, sanoi Martti toverilleen, ”näetkö, mitä meidän tulee tehdä?”
”Näenpä hyvinkin, eläimille vettä ja heiniä. Vettä löytyy, mutta mistä lie
heiniä saatavissa?” Etsittiin, ja viimein keskimmäiseltä talolta löytyi lato,
jossa oli heiniä. Nyt vaan niitä eläimille. Yhden talon ladosta alettiin viedä
kolmen talon eläimille heiniä. Siivottiin kaikki navetat. Mutta missä lypsäjä?
Naisväkeä, eikä liioin muuta talon väkeä ollut paikkaseudulla. Mahdollisesti
joku kaartilaisista kävi lehmiä lypsämässä, koska Saksan talon pakarissa
syödessä näkyi olleen maitoa.
Kova kiväärien pauke jatkui koko päivän, joten oli uskallettua kulkea yli
avopihojen. Silloin tällöin tuli myös kolmen tuuman srapnelli, joka räjähti
saamatta kuitenkaan vauriota aikaan. Illan hämärtyessä tuli paikalle iäkäs
nainen, joka oli peloissaan, mutta rauhoittui pian, kun pojat pyytivät hänet
lypsytehtäviin. He lupasivat hoitaa ruokinnan. Naista kohdeltiin hyvin, ja hän
alkoi luottaa poikiin kertoen kuuluvansa Saksan talon väkeen. Sovittiin, että
hän hoitaa lypsyt myös Pälän ja Kelan talojen navetoissa. Hän ei uskaltanut
neuvoa, mistä karjalle voi ottaa ruokaa. Sen pojat saivat ratkaista itse. Eihän
karjaa voi nälässä pitää.
Saksan navetta oli tehty kivestä, joten kaartilaiset ottivat sen
linnoituspaikakseen ja ampuivat ikkunoista siihen suuntaan, mistä luoteja ja
srapnelleja tuli. Lehmät ensin oudoksuivat pauketta, mutta tottuivat siihen
pian alkaen märehtiä rauhallisesti. Kun hyökkääjät näkivät, että navetan
ikkunoista suihki tulta, he alkoivat ampua ikkunoita, josta taas koitui
lehmille uusi yllätys. Erään lehmän sarveen osui kuula, joka tulta iskien
kumahti seinään. Lehmä ravisti päätään ja jatkoi heinän syöntiä. Saksan, Kelan
ja Pälän talot joutuivat myös tykkitulen kohteeksi. Tosin vain kolmen tuuman
tykillä, jolla ammuttiin kranaatteja ja srapnelleja. Tykki oli varmaan
vial-linen, kun yksi kranaatti tuli Saksan tuvan seinään lappeettain ja putosi
ehjänä maahan. Yksi tuli Pälän pölkkynavetan seinän läpi takana olevaan
lammasnavettaan. Tuhot olivat kuitenkin pienet. Pari lammasta oli
teurastettava. Saksan navetan ikkunasta tuli ammus sisään ja haavoitti pahoin
yhtä lehmää. Sekin oli teurastettava. Kun lypsäjä tuli illalla, hänen kanssaan
oli vaikea neuvotella eläimistä, koska hän oli liian säikähtänyt sattuneista
räjähdyksistä.
Martti yllytti lypsäjää etsimään jauhoja, jotta saataisiin lypsäville
laittaa lämmintä juomaa. Tehtiin kodan padan alle tuli ja alettiin valmistaa
apetta Topin ja Martin avustuksella. Kotaan oli tullut lämmittelemään
kiväärimies. Koska kodasta näkyi valoa, hyökkääjä alkoi tulittaa sitä, jolloin
yksi luoti tuli kivijalan ja seinän välisestä raosta ja meni lypsäjän hameiden
läpi polttaen vain säärtä, jatkoi kiväärimiehen säären läpi ja Martin ulsterin
liepukan läpi pysähtyen maitoastiaan. Kiväärimies kuljetettiin johonkin
hoidettavaksi, eikä hänen kohtalostaan ole tietoa.
Lypsäjä, Martti ja Topi hoitelivat nämä kolmen talon karjan sen parin
viikon ajan, minkä nämä talot olivat ’ei kenenkään maalla’.
Muita vaurioita ei taloissa ollut. Ketjussa olleita kaartilaisia
haavoittui, mutta ei kaatunut. Martti kävi tulituksen aikana katsomassa
kirkkoa, joka oli hyökkääjien voimakkaan tykistötulen alaisena. Kellotorni
suojasi varsinaista kirkkoa ja sakasti oli turvallisella puolella. Kirkko oli
puurakenteinen, joten oli suorastaan ihme, että se ei ollut syttynyt
tulituksessa palamaan. Martti yritti keskityksen aikana kiivetä torniin, jonne
pääsy oli vaikeaa, koska puurakenteet olivat sisälläkin pirstoutuneet. Kellojen
kielet riippuivat surullisina paikoillaan. Luukut ja kellot olivat hajonneet.
Tornista oli hyvä seurata tykistön ammuntaa. Kranaatit ja srapnellit vihelsivät
ohi töksähtäen läheisen harjun rinteeseen tai sen yli takana olevan lammen
jäälle. Martti laski kirkon ympäriltä kirkon ohi menneitten ammusten jälkiä
olevan kolmatta sataa. Hänen tullessaan alas sattui osuma tornin yläosaan,
josta tuli puunsiruja ja srapnellin lyijykuulia alas. Kirkko oli sisältä
siivottomassa kunnossa, kun sinne oli tullut muutamia ammuksia. Kaartilaiset
olivat pitäneet sitä linnoituksena, koska sakasti oli turvallinen.
Valkoiset perääntyivät Lavialle, jolloin punaiset siirtyivät Suodenniemen
kylään, ja majoittuivat siellä muutamaan taloon. Osa kaartilaisista oli
kauhuissaan nähtyään hautausmaan kappelissa muutamia kaatuneita, joiden
joukossa oli eräs, jolta he väittivät päänahan nyljetyksi. Sitähän piti
tietysti käydä katsomassa. Tosiaan siellä oli mies täysissä pukeissa ja päästä
oli liha ja nahka poissa. Martti ja Topi arvelivat, että vainaja oli ollut
metsässä kuolleena pidemmän ajan, jolloin ehkä linnut ja jyrsijät olivat
kalunneet päälaen.
Punaiset pitivät vartiota kylään johtavalla tiellä. Mitään sotatoimia ei
ollut. Päivänä muutamana tuli etuvartiossa Lavian tiellä ollut pari huutaen:
”Nyt ne tulee!”
Syntyi pakokauhu. Ei keritty syömään. Pata jäi täyteen keittoa, pöydälle
jäi leipää ja muuta ruokaa. Komppanian päällikkö karjui: ”Ketjuun!” Vaan
sitäkös kuultiin, kun oli kiire päästä alta pois. Rauhallisemmat menivät ketjuun
läheisen mäen reunaan, josta alkoi pauke kuulua. Pääjoukot painuivat sen kuin
kintuista lähti kohti kirkonkylää ja edelleen Mouhijärven kautta Karkkuun.
Etuvartiot kertoivat, että valkoisia tulee tien täydeltä Lavialta.
Kun oli pari tuntia marssittu maantietä, Martti ja Topi tapasivat vartijat
ja kysyivät, voivatko he arvioida, miten suuri joukko Lavian tiellä näkyi, vai
oliko sieltä tulossa ketään.
”Olin edennyt”, kertoi vahdissa ollut, ”noin kolme kilometriä Lavian tietä.
Siellä poikkesin erääseen taloon, jossa oli vain naisia kotona. Siinä
rupateltiin kaikenlaista, muun muassa oliko näkynyt valkoisia.”
”Ei ole viime aikoina näkynyt, mutta nyt näkyy, sanoi talon emäntä, kun
vilkaisi ulos lasista. Minä vilkaisin samaan suuntaan ja sieltä tuli marssirivistönä
neljä rinnan ja ehkä kymmenen, viisitoista peräkkäin, kiväärit olalla. Minä
menin vastakkaisesta lasista ulos, jatkoin tuvan suojissa metsään ja sieltä
nopeasti kylään. Näin siis koko asia.”
”Ahaa, siinä sitä ollaan uljasta vallankumousporukkaa. Kun kuullaan, että
ns. vihollisia on lähellä, heti karkuun. On siinä nyt sankareita. On heillä nyt
kertomista, kuinka valkoiset ajettiin pakoon”, ilkkui Topi.
Toveruksille tämä esitys oli kouriintuntuva todistus koko proletaarin
vallankumouksen täydellisestä epäonnistumisesta. Vuodatetaan verta, hävitetään
omaisuutta, hävitetään suuren työn tulokset. Mitä saadaan vastikkeeksi? Ei
mitään. Luokkavihaa on lietsottu pitkät ajat, nyt alkaa toimitettu vihan kylvö
tuottaa satoa. Nyt ruvetaan näkemään työn hedelmät. Varmaan aletaan käyttää
hävityksen ja poltetun maan taktiikkaa, joka tuhoaa koteja, joka synnyttää
vihaa ja katkeruutta. Miten maa ja kansa tästä selviää? Onko niin, että
tapahtuu suuri apuharvennus? Onko tulevan ajan oltava maan historiassa koston
kausi? Kuinka käyneekään niiden, jotka ovat olleet ’aatteen miehiä’, mutta
eivät hyväksy sitä, että välit selvitetään aseiden avulla?
Kysymyksiä olisi vaikka kuinka paljon, mutta nyt ei enää ole paluuta. Se
henkilö, joka sellaisen esityksen uskaltaisi esittää, ammuttaisiin armotta
petturina. ’Urhea’ joukko siis siirtyi Lavian reissulta ’voittajana’ Karkkuun.
Täältä oli pieni apujoukko lähetetty Suoniemen suunnalle siellä olleiden
joukkojen avuksi, koska valkoiset yrittivät katkaista Tampere–Pori-radan. Tämän
ryhmän, vain noin komppania miehiä, oli määrä estää hyökkäys Hämeenkyrön
suunnasta Siuroon. Komppania painui yöllä Suoniemen pysäkin koillispuolen
metsäseutuun, josta vauhkona harhailtuaan palasi mies kerrallaan
lähtökohtaansa.
Alkoi kuulua ääniä. Tampere saarrettuna, Nokian seudulla rata poikki.
Helsinkistä tulevat tiedot ja määräykset olivat loppuneet. Porista oli
lähdettävä pikapuoliin. Hyvältä näytti, pahalta näytti, aivan riippuen minkä
värisillä laseilla maailmaa katseli.
Koko kauden aikana kaartilaisille ei maksettu rahapalkkaa. Mahapalkka
kylläkin maksettiin. Kun kaartilaiset tästä nurisivat, päällikkö ilmoitti: ”Ei
ole rahaa Porissa sen enempää kuin Helsinkissäkään. Tämä ei ole kapitalistien
vallankumoussotaa, vaan tämä on köyhälistön viimeinen taisto, jonka pitää
tapahtua ilman rahaa, ja siksi toiseksi saattehan te todistuksen, että Suomen
maa on teille velkaa, joka pystytään maksamaan sodan päätyttyä. Siihen oli
tyydyttävä.”
Perheelliset miehet olivat samaa mieltä. Mitäs voit, kun ei ole rahaa, niin
ei ole. Ja mitäs rahalla tällä alueella tekisikään, kun kukaan ei myy mitään.
Ei ainakaan sellaiselle, jonka mies on punakaartilainen. Mökkiläiset ja
pieneläjät kärsivät puutetta, jopa suoranaista nälkääkin. Punakaartien
pakkoottajat etsivät jo kätköjäkin, joita oli pahan päivän varalle tehty.
Heille oli avattava aittain ovet, joten sinne varattu siemenviljakin oli
luovutettava. Samoin alkoivat eläimet navetoissa harveta, joten helppoa ei
ollut kellään.
Valkoisten puolella taistelevat kävivät yön aikana salaa tapaamassa
kotiväkeään, joten sen kautta saatiin tietoja valkoisen rintaman ja taustan
tapahtumista.
Nämä yölliset reissut olivat usein uhkarohkeita ja vaarallisia. Kun he
kulkivat asumattomien seutujen kautta suksilla, niin useasti he onnistuivat.
Jos joutui kiinni, oli tuomiona ampuminen, joka tavallisesti pantiin pienen
näytöksen jälkeen täytäntöön.
Yksittäiset rikolliset, jotka käyttivät kaartin punanauhaa, kävivät
yksinäisinä susina tappamassa niitä, joille heillä oli vanhaa vihaa. Niin meni Lummaan
Jartun isäntä, niin myös Illon Kauniston isäntä, josta tieto tuli heti ja
tappaja ammuttiin koko joukon nähden tiedoituksella: ”Näin käy jokaisen, joka
rikkoo annettuja määräyksiä, jotka turvaavat siviiliväestöä.”
Valkoiset alkoivat rynnistää idästä ja pohjoisesta ja punaiset vetäytyivät
kohti Vammalaa. Valkoiset hyökkäsivät panssarijunan tuella radan suunnassa.
Nimi panssarijuna tosin on harhaanjohtava. Avovaunuihin oli olki- ja
heinäpaaleilla tehty suojauksia, joiden takana kiväärimiehet ja kuularuiskut
olivat kivääritulelta suojassa. Veturi työnsi näitä vaunuja, joista tasaisessa
maastossa oli hyvä räiskiä oletettuja kohteita. Tästä seurasi, että punaiset
jättivät aseman seudun ja siirtyivät hiljalleen kohti Vammalaa. Tällä välillä,
Riippilän eteläpään kohdalla, on Karkun harmaakivikirkko ja tasoristeys, joten
siinä oli ahdas väylä. Naiskomppania oli kiikuttanut kuularuiskunsa
kirkontornin parvelle. Sieltä hallittiin sekä maantien että rautatien suuntaa,
joten siitä panssarijunallakin oli vaikeuksia päästä läpi.
Panssarijunaan asennettiin nyt pikkutykkejä, joilla alettiin tulittaa
kirkkoa, jota naiskomppania puolusti. Koska nämä voivat ampua ylhäältä alas,
oli kirkon puolustus helppoa. Kirkko tosin kärsi taistelun aikana niin, että ei
jäänyt ehjää kattotiiltä. Samoin kärsivät myös ikkunat, joita naiset käyttivät
ampuma-aukkoina.
Heinoon pysäkille oli Porista päin tuotu kuuden tuuman tykki, joka
ammunnallaan tuki ’kirkon puolustajia’. Se turvasi myös joukkojen ja kuormaston
siirtymisen Vammalaan.
Vammalaan oli kerääntynyt suuret joukot asemiehiä ja kuormastoa. Mukana oli
myös suuri joukko pakolaisia, joita oli kaikki paikat täynnä. Tyrvään kirkkokin
oli tupaten täynnä hyvinkin sekalaista seurakuntaa. Olivatpa muutamat tuoneet
sinne jopa hevosensa.
Nyt jo näki selvästi, että punaisten sota oli menetetty. Martille tuli
ajatus jäädä joukosta, se oli uskallettua, mutta yrittää piti. Kun paikallinen
esikunta oli vielä Paanilla, hän otaksui rintaman siirtyvän parissa päivässä
ohi. Hän meni parin kilometrin päässä olevaan Hurlan saunaan, joka oli vielä
kylpemisen jäljiltä lämmin. Siellä hän aikoi odotella rintamien ohi menoa eikä
sen pitänyt koskea tätä kolkkaa. Olihan tämä syrjässä kaikista kulkureiteistä
eikä saunaan pitäisi tulla ketään ennen lauantaita. Täällä on hyvä taas miettiä
elämää ja sen tarkoitusta, vai onko elämällä tarkoitus.
”Onko jokin, joka ohjaa kaiken, myös yksityisen ihmisen elämän? Ja sen mitä
hän täällä tekee tai on tekemättä? Minun kohdallani on ollut tekemättä
jättämiset tärkeämpiä kuin tekemiset. Vai onko? Mene ja tiedä.
Täällä on myös hyvää aikaa tutkia ja tarkoin miettiä, oliko tehty päätös
oikea. Päätös, jonka takia täällä ollaan.
Mihin nyt lähtee se joukko, joka levottomana liikehtii Vammalassa? Mikä
tulee olemaan heidän kohtalonsa?
Tulevatko suurimmalta osaltaan ammutuiksi maanpettureina? Jaa – eiväthän he
ole maanpettureita, kun eivät vehkeile vieraan vallan hyväksi omaa maataan
vastaan. Hehän ovat tehneet vallankumousta. Kun he ovat hävinneet taistelunsa,
niin voittajat tekevät heistä kapinallisia. Ja mikä on rangaistus kapinasta?
Nykyinen lakimme sen määrittelee melko tarkoin. Rangaistus on, ellen väärin
muista, kolmen vuoden vankeudesta aina kymmeneen vuoteen kuritushuonetta. Mutta
mistä ruoka ja mistä vankilat tuomituille? Siinäpä pulma tuomion lukijoille!
Ei varmaankaan niin suuria joukkoja voida vankiloihin sijoittaa, eikä
niillä ole rangaistussiirtoloita. Tietääkseni ei voida enää Siperiaankaan
lähettää. Siperiaan, siellähän olen ollut minäkin tuomittuna
vallankumouksellisesta toiminnasta. Enkä kuulunut
oikeistovallankumouksellisiin, vaan… Juu, ei kai se voi minua pelastaa. Voi
ollakin uskallettua jäädä tänne odottamaan valkoisten tuloa. Ei, pois täältä.
Mutta mihin? Takaisinko Vammalaan, vai Heinoon esikuntaan? Sinne kai.”
Martti lähti.
Vastaanotto oli erikoinen. Komppanian päällikkö oli vaihtunut. Nyt oli
päällikkönä mielipuoli, täysin yhteiskunnan vastainen hermokimppu, joka alkoi
heti kuulustella.
”Mistäs sinä sieltä tulit, alueelta, joka on lahtarin vallassa? Olitko
viemässä täältä tietoja, julkistamassa meidän heikkouksiamme, meidän heikkoja
kohtia heille tiedottamassa? Sano, oletko ollut siellä?”
”Sielläpä siellä, missäpäs muualla”, virnuili Martti.
”Jaha selvä. Tiedät kai, mikä on petturin palkka? Se on rintaman
läheisyydessä kuolema. Ampuminen pannaan täytäntöön heti. Joudut Hormioon
ammuttavaksi. Tänne heti kaksi vartijaa! Kuulitte kai, kun minä sanoin heti!”
Nyt tuli Paanin talon pihasta kaksi miestä. Heille komentaja antoi
määräyksen:
”Kuljetatte tämän miehen, petturin Hormioon, jossa ammutte hänet ja
palaatte heti takaisin antamaan minulle raportin. Onko selvä?”
”On, on”, vastasivat vartijat.
”Mars matkaan”, Martti kuuli sanottavan. Ties monennenko kerran hänelle.
Tämä komennus tuntui kolealta.
Joukko lähti liikkeelle, Martti edellä.
Tavaramakasiinin seinustalla ukotteli isopyssy lähettäen terveisiä
Riipiläjärvelle, missä naiskomppania oli edelleen kirkossa, jossa panssarijuna
ahdisteli heitä. Kuten oli helppo havaita, kummankaan puolen osumatarkkuus ei
ollut minkään arvoista. Kunpahan vaan jyske kuului. Lähimpien rakennusten
ikkunat oli ristikoitu liimapaperilla, jotta ne kestäisivät ilman paineen.
Martti mietti, miten karistaisi saattajat kannoiltaan. Käyttökelpoisia
keinoja oli useitakin, mutta ehkä ensimmäinen yritys olisi aloitettava heti.
Hormioon johtava tie ylittää radan pysäkin etelävaihteella, mutta jalankulkijat
käyttivät oikotietä ratapihan yli. Noin parinsadan metrin päässä on Ollilan
talo, jonka setämies on Martin tuttavia. Kunpa saisi häneen kosketuksen. Piti
ainakin yrittää. Jos saisi vartijat, joille oli määrätty heille vastenmielinen
tehtävä, jymäytetyiksi. Vartijat olivat yksinkertaisia, ehkä siis helposti
jymäytettäviä. Martti ilmoitti, että pitää käydä Ollilan vessassa, kun on vähän
vatsavikaa. Hän lähti Ollilan kartanolle, jossa näki setämiehen häärivän. Tälle
hän selitti tilanteen ja suunnitelmansa. Setämies kutsui vartijat tupaan, jonne
koko ryhmä meni. Setämies aloitti kahvinkeittopuuhat jutellen. ”Tässä pitää
keittää kahvi valmiiksi, kun valkoiset ovat jo Perkoniemessä ja ovat
Heinäjärvellä tänne tulossa. Kai teille kahvi tekee hyvää, kun on näin
kylmäkin.”
Muuta ei tarvinnut, vartijat alkoivat tähyillä ikkunoista ja olivat
levottomia. Setä vähän vielä autteli ja sanoi: ”Kohta niiden pitäisi olla
täällä.”
Vartijat ryntäsivät ovelle ja juoksivat pysäkillä olevien tykkimiesten luo.
Siellä tuli kiire. Tykki jäi laukaisuvalmiina siihen ja kaikki kiirehtivät
Paania kohti. Tietysti tekemään ilmoitusta lahtarin tulosta.
Setämies sai kahvin valmiiksi ja nautti sitä Martin kanssa naureskellen.
”Uskotko,” alkoi setämies, ”että pian on Paanin talo tyhjä. Ei edes se
mielipuoli päällikkö voi niille mitään, eikä hänkään uskalla jäädä sinne.
Luulenpa, että kirkkoonkin on lähetetty tieto lähdöstä, joten uskon kirkonkin
jäävän nyt autioksi.”
”Sitten varmasti”, todisti Martti ja kertoi Suodenniemen kylän
pakokauhutapauksen. ”Mitä arvelet minun olevan viisainta tehdä?” Martti tiedusteli
edelleen.
”Sinä voisit jäädä tänne minun kanssani, joskin se saattaisi olla
uskallettua, sillä tulevilla kuuluu olevan vähän liian kovat otteet. Luulen
sittenkin olevan parasta, että menet täältä rataa pitkin Vammalaan. Ehkä sinä
siinä joukossa voit paremmin palvella maatamme. Voitpa ehkä ehkäistä
tihutöitäkin. Minä näet tiedän sinun luonteesi ja tapasi. Mutta päätä itse,
mikä minä olen sinua neuvomaan.”
Setämies kehotti jäämään heille ja lupasi käydä Paanilla tarkkailemassa,
mitä sinne kuuluu. Kuultaisiin uutiset tuoreeltaan.
Martti pesi ja kuivasi kahvikupit ja asetti ne paikoilleen kaappiin. Kun
setämies palasi, oli pöytä siivottuna.
”Oikein povattiin, siellä ne menee, ja näkyi tultavan kirkoltakin. Saa nyt
nähdä, missä kunnossa kirkkomme on ja mistä tulee rovastimme. Tietenkin hän on
jossain Mäenkylän torpassa odottelemassa voidakseen taas aloittaa tehtävänsä,
joita on jäänyt rästiin. Oletko kuullut kuinka Palmuruusin Vernerin kävi? Hän
jäi punaisten perääntyessä ja piiloutui käräjätalon koljaan pirtin alle.
Sieltä, kun valkoiset tulivat paikalle, hänet pois yrittäessään ammuttiin. Ei
ollut muistanut poistaa käsivarsinauhaansa.”
”Vai sellainen oli Vernerin loppu? Tunsin Vernerin, hyvin hiljainen ja
rauhallinen poika, joka ei kissallekaan pahaa tehnyt. Piti kyllä kivääriä
mukanaan, mutta uskon, että hän ei ampunut edes harjoituslaukausta. Kivääri
lienee jäänyt koljaan tuvan alle ruostumaan.”
”Puhdistustoimet kuuluvat olevan Palvialassa raakoja”, setämies selitti.
”Avustamisestakin kuuluu annetun nappi otsaan. Vaikka niinhän sitä sanotaan,
että kauppa on raakaa ja sota on julmaa. Näkyy pitävän paikkansa. Tänne on
Tampereelta kuulunut vain vähän uutisia. Ootko sinä kuullut, missä vaiheessa
siellä mennään?”
”Mistäs minä olisin uutisia saanut. Ei muuta kuin huhuja, jotka ovat
epäluotettavia. Kuitenkin on todennäköistä, että koko kaupunki alkaa olla
saarrettuna, ja se sinetöi kaupungissa olevien kohtalon. Siitä saa myös sen
käsityksen, että niin suurin elein alettu vallankumoustaistelu on ajanut karille.
Se teki täyden haaksirikon. Mutta minä, voidakseni pidentää elämääni, lähden
nyt Vammalaan, koska Hormoon ei päästy, joten kiitos nyt sinulle antamastasi
avusta.”
”Luulenpa, että sinä taisit antaa tässä avun koko kylälle, joten kiitos
sulle vaan.”
Niin kävely rautatiellä alkoi, kahdeksan kilometriä ei ollut matka eikä
mikään. Täytyi vain jotenkin välttää vartiot, jos ehkä jo sellaiset olisi
ehditty asettaa radalle. Vartijoita ei ollut. Siis asemalle, ja sieltä kiertäen
kauppalaan. Oli varottava, ettei kohtaisi päällikköä, jolta muutama tunti
sitten oli saatu tuomio, jonka täytäntöönpano oli keskeytynyt. Täällä oli
kuumeinen pako käynnissä. Kaikki työntyivät matkaan, eikä kukaan tiennyt
mihinkä mennään. Pääasia oli vain se, että päästään pois.
Martti palasi vielä esikuntaan, joka oli pappilassa sijaitseva läntisen
lohkon pääesikunta, tiedustellakseen, mihin joukot pyrkivät. Täällä oli täysin
vieraita miehiä, joita ratsuhevoset odottivat ovenpielessä. Ei onneksi näkynyt
Paanilta lähtenyttä päällikköä, joka ehkä oli jo perääntyvien alkupäässä.
Miehillä oli suuriääninen riita käynnissä, josta kuului vain osa. ”Kyllä se
toteutetaan ja varmasti. Tää talo ja koko kauppala poltetaan. Jos ei sitä muut
tee, niin teen sen itse. Myös kaikki sillat on räjäytettävä.”
”Sitä ei tehdä, sen saat uskoa. Siitähän joutuisi syyttömätkin kärsimään.”
”Viis minä niistä. Nyt on alkanut marssi kohti Venäjää. Mitään ei jää
jäljelle. Lahtarit ei saa mitään meidän mentyämme. Ala vain sytytellä.”
”Jos et muuten usko, että mitään ei polteta, niin tätä on ainakin
uskottava.” Kuului käsiaseen varmistimen napsahdus. Mutta mitäs nyt! Kuului
kaksi eri laukausta. Silloin Martti lähti, lähti kovempaa kuin pääsi, ja vasta
Kierunperän mäessä katsoi taakseen – ja kauppala paloi.
Oli sanomattakin selvä, kumpi päälliköistä oli hävinnyt eli voittanut.
Murheellisin mielin matka jatkui.
Erään talon pihassa näkyi poikkeuksellista liikettä. Sitäpä pitää poiketa
katsomaan. Täällä hosui mielipuoli Hannu verinen pistin kädessä ja leukaluut
sijoiltaan. Hän piti kovaa mölinää, josta erottui sanat: ”Taas yksi lahtari
vähemmän. Näin se kävi.” Pistin heilui sinne tänne. Vaahto vain valui ristiin
menneestä suusta. Kamalaa katseltavaa.
Pihalla Martti tapasi toverinsa Topin, joka oli tullut paikalle vähän
aikaisemmin. Hän oli kuullut kerrottavan, että tämä Hannu oli Kakolasta
vapautettuja rikollisia ja jostain näiltä main kotoisin. Hän oli ollut koko yön
ratsain matkassa ja käynyt surmaamassa todennäköisesti jonkun paikkakuntalaisen.
”Vammalasta päin on tulossa samanlainen tyyppi”, Martti kertoi,
”jonkinlainen päällikkö, joka nähtävästi tappoi toverinsa ja sytytti kauppalan
tuleen. Luulen hänen pian ajavan ratsulla tästä ohi. Poikkeaisipa hän tänne,
jolloin nämä tappaisivat toisensa. Tosin se olisi liian helppo rankaistus, vaan
eivätpä pääsisi rikoksiaan jatkamaan.”
”Voisiko heidän tapaamistaan mitenkään edesauttaa?”
”Ei voi… Katso tuolla hän tulee ja täyttä laukkaa ohi painaen kannuksiaan
ratsunsa kupeisiin.”
”Sinne meni, yksi suurrikollinen. Tuommoisten takia joutuu moni kärsimään,
vieläpä aivan syyttään.”
”Eikö tuollaisille hurtille mitään keinoa löydy?”
”Ehkä joskus, mutta tässä tilanteessa se on mahdottomuus.”
”Niin kai, mutta kyllä meidänkin on lähdettävä. Nyt on jo tietoa, mihin
matka johtaa, Venäjän maalle, sinne varmaan pyrkii koko tämä valtava karavaani.
Jospa uskaltaisi jäädä joukosta pois.”
”Juu, ja joutua perässä tulevien ammuttavaksi. Nappi otsaan jossain
sorakuopan reunalla. Ei, kyllä nyt on viisainta vaan mennä. Antaa
joukkopsykoosin vaikuttaa. Eteenpäin sinä urhea joukko.”
Tultiin Sammaljoelle, jossa oli yritetty pienen jokisillan räjäyttämistä.
Jälki oli kuin kananpesä. Oli kuitenkin noudatettu annettua käskyä.
Matka, joka näytti yleiseltä markkinoille menolta, jatkui. Tultiin
Punkalaitumelle, jossa yön kulman vietto oli hankalaa, siellä oli liikaa väkeä.
Yöpyjiäkin pelättiin, joten vastaan
ei pantu. Mutta mihin sellaiset joukot mahtuisivat. Kaikki lämmitettyjen
tilojen lattiat täyttyivät, niin koulut kuin seurojen talot täyttyivät. Ja
aamulla taas matkaan. Huoltoa ei voitu eikä yritettykään järjestää. Joukko oli
kuin vaeltajamuurahaiset Afrikassa: söi kaiken puhtaaksi. Kenenkään päähän ei
pälkähtänyt ajatus, millä jäljelle jääneet tulevat toimeen. Jos tuli, ei sitä
jääty miettimään.
Tultiin illansuussa Urjalan kirkonkylään, jossa tuli lepotauko. Se ei
urjalalaisista lepotauolta tuntunut, sillä tämä joukko alkoi olla jo nälissään
ja jostain oli ruokaa saatava. Suuremmitta vaurioitta urjalalaiset vieraistaan
sentään eron saivat, sillä illalla pimeän tultua joukkoa lastattiin junaan
asemalla. Kaikkia ei voitu junaan saada, vaan kuormaston oli painuttava läpi
yön kohti Hämeenlinnaa, jonne myös junaan sullotut kuljetettiin, Toijalan
kautta.
Oli se menoa, kun pari kiväärimiestä oli veturissa antamassa määräyksiä
veturimiehille: ”Hämeenlinnaan ja nopeasti.”
Nyt oli Hämeenlinnassa eloa. Pikkukaupunki oli täynnä. Oli täynnä jo
ennestään, ja lisää tuli.
Lieneekö ollut tulevia vastaanottamassa joku komitea vai miten lienee
järjestely toimitettu, mutta sinne ne vaan kaikki sullottiin.
Kun täällä päivä valkeni, oli se näky, kun tori oli täynnä kuormastoa.
Kaikkialla oli väkeä, kaikki alakuloista joukkoa, jonka tulevaisuus näytti
synkältä. Ei ollut aavistustakaan, mitä tuleman pitää. Ei tietoa, mihinkä
täältä lähdetään. Se vaan oli tiedossa, että tämä pysähdys on vain hengähdys
tauko.
Suomen kasarmin laaja piha oli täpötäynnä ajoneuvoja, hevosia ja tykistöä.
Esikunta oli torin varrella sijaitsevassa talossa. Esikunta yritti saada
aikaan jonkinlaista järjestystä kaupunkissa ja ehkä onnistuikin siinä jossain
määrin. Täältä annettiin myös määräyksiä, joilla oli tarkoitus suojata
kaupunkia. Määrättiin vahvat vartiot molempiin suuntiin rautatielle, silloille
ja maanteille, jotka johtivat kaupunkiin.
Erityisen vahvat vartiot määrättiin Hattelmalan harjulle, josta voitiin
hallita Helsinkistä johtavaa maantietä.
Esikunnassa olevat miehet oli vieraita Martille ja Topille. Päällikköä,
jonka tapaamista Martti pelkäsi, ei näkynyt. Ei myöskään näkynyt Vammalan
polttajaa. Lieneekö otettu kiinni ja päästetty ilma pois. Ei näkynyt myöskään
ristisuu Hannua, lienee hänkin tavannut kohtalonsa.
Martti ja Topi sijoittautuivat kasarmiin numero 11. Tämä kasarmi sai käskyn
hoitaa Hattelmalan harjun miehitettynä pitämisen yötä päivää. Harju oli mukava
vartiopaikka, koska kevät oli pitkälle edistynyt ja rinteet olivat lumesta
vapaita. Päiväsaikaan aurinko jo paistoi lämpimästi. Täällä oli mukava
lekotella ja keskustella ajankohtaisista kysymyksistä.
Yleistä ihmetystä herätti se, että valkoisten johto oli pyytänyt vieraan
vallan apua, vaikka heillä oli koulutetut upseerit johtamassa sotatoimia ja
taistelivat kaikkialla voitokkaasti. Olisivat pärjänneet hyvin ilman vieraan
vallan sotajoukkojen apua. Ehkä yhteenotot olisivat jatkuneet pitempään, ehkä
maa olisi joutunut kärsimään enemmän sodan pitkittyessä. Kutsua nyt apuun
saksalaiset, jotka eivät muille armoa anna. Oliko todella niin, että valkoisten
sodanjohto ei tuntenut punaisten heikkoutta, saamattomuutta ja kurittomuutta,
kun lähti voittoisalle armeijalle apua pyytämään? Pyyntö oli kuin jonkinlainen
tunnustus punakaartille, että heillä on niin kova ja voimakas vastus, että
eivät pärjää ilman maailmankuulun voittoisan armeijan apua. Olihan se voittanut
venäläisetkin.
Saksalaisen sodankäynnin maine oli korkealla. Sotilaat olivat hyviä ja
pelättyjä vastustajia, joten heidän saapumisensa Suomeen pelotti punakaartin
johdon ja kaikki kaartilaiset niin, että pakoon, pakoon kaikki vaan. Heitä
vastaan ei voida mitään. Tiedossa oli, että saksalaisia oli noussut maihin
Loviisassa, Hankossa ja Ahvenanmaalla, josta käsin maihinnousut eri kohteisiin
johdettiin. Tiedettiin myös, että Helsinki oli osittain vallattu ja punaisten
pääjohto paennut Venäjälle. Nämä olivat masentavia uutisia niille, jotka olivat
odottaneet punaisten voittoa. Miellyttäviä uutisia taas niille, jotka toivoivat
punaisten perikatoa ja jännittäviä tietoja niille, jotka eivät olleet
kummallakaan puolella vaan olivat ja elivät päivän kerrallaan. Sitä porukkaa
kaupunkissa vierailevista oli nyt suuri enemmistö.
Keskusteltiin myös punakaartin perustajien ja itselleen määräysvallan
ottaneiden määräyksistä, joista tänne oli tieto tullut. Pääsisältönä oli
määräyksen omainen Venäjälle siirtyminen. Siellä muka annetaan jo sovittu alue
Suomen pakolaisten ja punakaartilaisten asuttavaksi. Sieltä voitaisiin
tilanteen muututtua palata kotikonnulle joko sovinnolla tai asevoimin.
Höpönpöpö tällaiset määräykset ja uskottelut. Mitä oikeastaan voitaisiin
muutakaan tehdä?
Löytyykö muuta ratkaisua?
Ei löydy! On selvä itsemurha, jos lähdetään hyökkäämään kohti saksalaisia
tai yritetään sinne, mistä on tultu.
Todellakin, saksalaisia. Jos heitä ei olisi tullut, voitaisiin ratkaisuun
päästä ehkä sovitteluteitse. Nyt se on täysin mahdotonta. Kysymykseen ei voi
tulla muuta kuin antautuminen ehdoitta. Siihen ei kai olla kypsiä.
Aika kului, mitään ei tapahtunut. Suomen kasarmialueelle majoitetuille
joukoille oli järjestetty muonitus, johon tarpeet tiettävästi saatiin
kuormastoon maakunnasta takavarikoiduista aineista tai ehkä myös kaupunkin
varastoista. Erikoista ruokapulaa täällä ei tunnettu. Se kai pitikin joukot
rauhallisina.
Vartiossa käynti Hattelmalalla jatkui. Kunnes eräänä iltapäivänä alkoi
tykkien jyske kuulua jostakin Harvialan ja kaupunkin väliltä. Nyt arveltiin,
että ei mene kaiketi pitkääkään aikaa siihen, kun saksalaisia alkaa tulla
Helsinkin tietä. Kaikki komennettiin paikoilleen ketjuun, joka oli asetettu
niin, että kaikki näkivät tien. Osaston päällikkö kielsi ampumasta ilman hänen
lupaansa.
Odotettiin.
Nyt. Nyt ne on näkyvissä. Marssivat sulkeisjärjestyksessä pitkin tietä
kohti Hämeenlinnaa. Kuului vielä päällikön kielto: ”Ei saa ampua, ennen kun
ovat kyllin lähellä.”
Odotettiin.
”Tulta!” kuului komennus ja kiväärit syöksivät yhteislaukauksen. Tie oli
tyhjä. Ketään ei jäänyt tielle, ei kaatunutta, ei elävää. Oli kuin maa olisi
niellyt kaikki. Tuntui noituudelta. Kaiken todennäköisyyden mukaan oli
suurimmalle osalle kiväärinsä laukaisseista laukaus ensimmäinen ja viimeinen
kerta. Ampuminen Hattelmalalta päättyi tähän yhteen laukaukseen.
Kun mitään ei näkynyt eikä kuulunut, toveruksetkin lähtivät hiljalleen
kävelemään kohti kaupunkia.
Siellä oli elämä hiljennyt, ketään ei ollut näkyvissä. Suomen kasarmin
pihamaalla olleet tykit oli jätetty samaan riviin, missä ne olivat seisoneet
koko täälläoloajan. Kaikki kasarmit olivat tyhjiä.
Tullessaan kaupunkiin toverukset eivät tavanneet sielläkään ketään. Missä
lienevät kaupunkin kanta-asukkaat?
Tykistökeskitys oli voimakas. Se oli räjähdyksistä päätellen suunnattu
asemalle johtavan tien poikkisuuntaan. Kiväärien ja konetuliaseiden papatus
kuului johdetun samaan suuntaan.
Tulipaloja ei ollut syttynyt. Ainoastaan asemalta nousi savua. Siellä paloi
juna, joka oli jätetty ratapihalle. Edessä oleva veturi ulvoi höyryn virratessa
ulos.
Pyörät alle ja perään. Pyöräily päättyi lyhyeen…
1 3
Hämeenlinna I
”…mitä teet siellä?”
”Lämmittelen, sillä tämä hevosen raato on vielä lämmin”, Topi vastasi
maatessaan kuolleen, kranaatin täysosuman tien ojaan kaataneen hevosen päällä.
”Kuinkas sun kävi? Loppuiko matkasi siihen?”
”Enpä usko, kun tuntuu, että olen ehjä. Ei minuun osunut, mutta kun ajoin
kovaa keskityksen läpi, niin ’huttunuijani’ varmistimen naru irtosi ja takertui
etupyörään heittäen minut nurinniskoin tänne raatojen joukkoon.”
”Mitenkäs ei ’huttunuija’ räjähtänyt?”
”Ehkä ei ollut minun vuoroni jäädä tähän ojaan.”
”Pystytkö jatkamaan matkaa?
”Koitetaan, mutta luulen, että pyörät täytyy jättää, koska ilma on täynnä
rautaa. Emme voi käyttää maantietä, joten on ryömittävä tätä ojaa pitkin.”
Niin toverukset jättivät pyörät ja alkoivat edetä ryömien tienojaa
saksalaisten lakaistessa tietä konekiväärein tykistön avustamana. Tykistön tuli
oli nähtävästi suunnattu Hämeenlinnan siltaan, joka toi asemalle johtavan tien
kaupunkiin. Punaiset olivat jättäneet sen noin tunti sitten paeten Viipurin
tietä kohti Lahtea.
Pako oli alkanut yllättäen, kun saksalaiset olivat alkaneet
tykistötulituksen asemalle johtavaa siltaa kohti vajaan kilometrin
etäisyydeltä.
Toverukset oli aamulla määrätty Hattelmalan harjulle vartioon, ja sieltä
oli määrä hallita Helsinkistä johtavaa tietä. Miehiä oli siellä ollut ketjussa
noin puolen komppanian verran, kun saksalaisten etujoukko marssi kohti
Hämeenlinnaa noin komppanian vahvuisena. Kuului komennus: ”Tulta!” Sitten
kuului yhteislaukaus ja tie oli tyhjä. Ei näkynyt elävää eikä kuollutta.
Alkoi kuulua tykkien jyskettä kaupunkin kaakkoispuolelta. Sen vaikutuksesta
ketjussa olleet miehet alkoivat paeta kohti kaupunkia. Toverukset, jotka olivat
olleet ketjun äärimmäisessä päässä, päättivät myös lähteä. Saavuttuaan
kaupunkiin he löysivät sen tyhjänä. Ei ristinsielua näkynyt missään. Suomen
kasarmin nro 11 seinustalla oli kuusi tykkiä hylättynä. Kasarmit olivat tyhjiä.
Torin varrella sijainnut esikunta oli täysin hylättynä. Esikunnan eräästä
huoneesta löytyi pöydältä tahkojuustoa, jolla voitiin tyydyttää suolistossa
kurniva nälkä. Seinustalle jätetyistä polkupyöristä toverukset valitsivat
parhaat alleen, ja niin syöksyttiin kohti siltaa. Heti sillan ylitettyään Topi
sai täysosuman, kuten Martti luuli, ja lensi nurinniskoin ojaan.
”Mitäs nyt tehdään, kun oja loppui? Maantie pölisee konekiväärin
tulituksessa ja vielä olisi muutama kymmenen metriä talojen katveeseen. Sieltä
ehkä voitaisiin suunnistaa tien vasemmalle puolelle metsikköön.”
”Henkikulta on kallis. Jos tähän jäädään, on lähtö on varma. Ehdotan
syöksyä”, sanoi Martti. ”Jätetään torrakka tähän ja syöksytään.”
Niin toverukset syöksyivät henkensä kaupalla ja samaa vauhtia yli radan.
Sitten metsän turviin, jossa vasta noin kymmenen minuutin pikajuoksun jälkeen
pysähdyttiin lepäämään ja neuvottelemaan. ”Mitäs nyt Ruuneberk?”
”Pakenijat olivat ottaneet suunnan Syrjäntaan kautta Lahteen, josta
edelleen Viipurin kautta Pietariin. Meidän on saavutettava jälkijoukot, mutta
ei ole tietoa, onko maantie enää vapaa. Meidän on siis paras pyrkiä metsän kautta
koillisen suuntaan niin, että saavumme Syrjäntaan maantielle”, ehdotteli
Martti.
”Hyväksytään”, tuumaili Topi. ”Mutta miten luulet meidän pysyvän oikeassa
suunnassa, vieraassa metsässä?”
”Jätä se minun huolekseni, sillä saat uskoa, että parempaa mettäpäätä ei
olekaan kuin minun pääni”, Martti leuhki.
”Sen kun vaan. Mars matkaan. Mutta pidetään vauhtia, sillä kohta yllättää
yö, eikä huhtikuun viimeisen viikon yöt ole kovin valoisia.”
Niin toverukset lähtivät. Ei ollut marssittu kovinkaan pitkään, kun
tavattiin vauhkoontuneita miehiä ja naisia, jotka eivät tienneet, missä olivat
eivätkä suuntaa minne mennä. He pyysivät saada seurata toveruksia kuultuaan
heidän olevan suuntaamassa kohti Lahtea.
Joukko oli yön aikana kasvanut noin kolmeksikymmeneksi hengeksi. Martti
tarkkaili suuntaa kivien sammalista ja muurahaispesistä sekä puiden
oksamuodostumista. Aamun valjetessa, kun oli kuljettu noin parikymmentä
kilometriä, Martti ilmoitti, että saavutaan asutulle seudulle. Vauhko sakki
pysähtyi ja jäi tuumimaan, mitä tehdä. Topi ja Martti päättivät, että toinen
jatkaa yksin matkaa ja tulee ilmoittamaan missä ollaan ja voidaanko jatkaa.
Martti lähti tiedustelemaan ja saapui poikkitielle, jota jatkoi oikealle.
Hän tiesi, että Syrjäntaan tie ei voi olla kaukana. Kuljettuaan noin kilometrin
hän alkoi kuulla ääniä. Hän käveli reippaasti keskellä tietä ja tuli Syrjäntaan
tielle, jossa oli joukko aseistettuja miehiä. Hän meni heidän luo peläten
heidän olevan valkoisia. ”Mitäs porukkaa te olette?” Martti kysäisi.
”Me ollaan Porin komppanian jälkijoukko. Turvaamme perääntymistä”, oli
vastaus.
”Tähän saapuu noin puolen tunnin kuluttua hajanainen joukko pakolaisia,
joilla ei ole aseita eikä ruokaa. Voidaanko heidät ohjata edellä menevän joukon
yhteyteen?” Martti tiedusteli.
Saatuaan myöntävän vastauksen hän palasi ryhmänsä luo ja ilmoitti, että tie
on selvä. Ilmoitus teki pakolaisryhmään piristävän vaikutuksen ja he lähtivät
kohti Syrjäntaan kylää.
Topi ja Martti jatkoivat matkaansa ja saavuttivat Hämeenlinnasta lähteneen
pääjoukon Heinäkankaan kylässä. Täällä tiedettiin kertoa, että valkoiset
yrittävät katkaista pakotien Lammilta tulevien teiden yhtymäkohdassa.
Häntäjoukoille tuli pysähdys, joka kesti muutaman tunnin. Noin neljän aikaan
tuli tieto, että tie on vapaa, joten monituhatpäinen joukko jatkoi taas
matkaansa. Tien varrella Syrjäntaan ja Kosken välillä näkyi, että siellä oli
ollut kovia yhteenottoja. Nähtävästi valkoiset olivat hyökänneet heikoin
voimin, joten he olivat joutuneet perääntymään, koska itään päin yrittävä
aseistettu ja siviilipakolaisten joukko painoi läpi epätoivon vimmalla. Tämä
itään päin rynnistävä joukko ei näyttänyt pelkäävän valkoisia, mutta
saksalaisia he todella pelkäsivät.
Vikatan lähellä toverukset tapasivat kenttätuomioistuimen tuomion täytäntöönpanon,
joka oli järkyttävä.
Kakolan ovet oli avattu ja vapauteen laskettu kaikki rikolliset. Näistä oli
Hannu-niminen mies tavattu tekemässä ryöstöä ja oli joutunut kiinni itse
teossa. Kenttäoikeus tuomitsi hänet ammuttavaksi. Tuomio pantiin täytäntöön
heti suuren joukon läsnäollessa. Ruumis ripustettiin puuhun tien varteen ja
rintaan kiinnitettiin lappu: ’Näin käy jokaisen, joka ei noudata annettuja
määräyksiä. Sota-aika! Sotalaki!’
Marssi kohti Lahtea jatkui.
Vesalassa tuli pysähdys. Levisi tieto, että saksalaiset olivat miehittäneet
Lahti–Loviisa rautatien. Punaiset tekivät useita läpimurtoyrityksiä saadakseen
tien itään vapaaksi, mutta heidät lyötiin aina takaisin. Toverukset päättivät
ottaa asiasta selvää ja menivät Okeroisten mäellä eräässä talossa sijaitsevaan
esikuntaan. Siellä pataljoonan päällikkö sanoi, että ei mahda mitään, tietä ei
saada auki, mutta voittehan tekin sitä yrittää. Yrittämättä se kuitenkin jäi.
Toverukset palasivat Vesalaan, josta lähetettiin Virta ottamaan selvää antautumisehdoista.
Muutaman ajan kuluttua Virta palasi takaisin autolla, jossa oli kaksi
valkoisten upseeria. He julistivat Vesalassa oleville joukoille: ”Kaikkien on
luovutettava aseensa, asetuttava riviin ja marssittava Lahteen, jossa
rikolliset ja johtajat erotetaan ja muut saavat palata rauhassa
kotiseudulleen.”
Siitä tuli komea läjä kivääreitä Tarnalan pihaan Vesalassa. Varmaan moni
heittäjä huokaisi helpotuksesta saadessaan eron morsiamestaan, jota oli
roikottanut mukanaan kolme– neljä kuukautta ja johon oli ehtinyt
perusteellisesti kyllästyä. Ei arvannut heittäjä, mitä oli edessä. Suurin osa
heittäjistä kuoli nälkään ja tauteihin lähimpien kuukausien kuluessa.
Marssi Vesalasta alkoi. Komentajat olivat vaan vaihtuneet.
Ne, joilla oli hevosajopelit, komennettiin kuljettamaan ne Lahteen.
Jalkaväki komennettiin marssijärjestykseen suuntana Lahti.
Matka Lahteen oli noin 1 kilometriä, ja tien varrella oli muutamissa kohdin
saksalaisia sotilaita, jotka tarkkailivat marssirivistöjä. He takavarikoivat
arvoesineet: kellot, rahat jne.
Lahden oluttehtaan kentällä oli kokoamispaikka, jonne toveruksetkin
joutuivat. Kentän neljään kulmaan oli rakennettu korokkeet, joilla oli
konekivääri ja sen takana sotilas. Konekiväärit oli suunnattu kohti kentän
keskustaa. Oli Vapun aattoilta, ilman lämpötila nollan vaiheilla. ”Vieläkö teet
vallankumousta?” Topi kysäisi toveriltaan.
”Vallankumoukset on minun osaltani tehty. Odottelen nyt vaan kapinaan
sekaantumisen loppunäytöstä. Näin ja tajusin jo tammikuun lopulla, että vallankumouksen
aika on loppu. Eikä vallankumoukseen enää uskonut kukaan sen jälkeen, kun
huomattiin, että johtajat olivat pettäneet kokoamansa laumat. He kehottivat
johdettaviaan pyrkimään Venäjälle keinolla millä hyvänsä. Siellä oli muka hyvät
mahdollisuudet järjestäytyä uudelleen ja palata takaisin voittajana. Tämä virsi
tiedettiin huiputukseksi, mutta joukko oli tavallaan kuin hypnoosin vallassa.
Eteenpäin oli päästävä.”
Nyt se eteenpäin meno oli päättynyt. Oltiin oluttehtaan kentällä, jota
vartoivat kuularuiskuin varustetut, ampumistaidon omaavat sotilaat.
Kenttä oli kuin nuijalla lyöty täyteen. Kuului huuto: ”Suomukseen!” Ne,
jotka huudon tajusivat, asettuivat maahan istualleen toistensa eteen.
Ylävartalo toisen alaruumiin päälle, joten oltiin tavallaan makuuasennossa. Ei
kulunut paljoakaan aikaa, kun kaikki tajusivat, mistä oli kysymys. Kaikki
kentällä olevat ihmiset olivat tavallaan makuuasennossa. Ehkä joku saattoi
siinä nukahtaakin.
Yö meni jotenkin. Nälkä vaivasi.
Koitti viimein aamu. Alettiin kömpiä pystyyn. Se oli vaikeaa, sillä kylmä
oli tunkeutunut jäisestä maasta luihin ja ytimiin. Jäsenet olivat painosta
turtuneet ja puutuneet. Tilaa ei ollut, sillä noin 10 000 neliömetrin alueelle
oli ahtautunut kolmisenkymmentätuhatta ihmistä. ’Suomusta’ oli purettava
reunasta alkaen. Keskeltä ei päässyt jaloilleen. Hyppely veren kierron
uudelleen alkamiseksi oli tapahduttava suoraan ylös, joten tästä näytelmästä
tuli erikoinen. 30 000-päinen joukko hyppii ylös alas, ylös alas noin puolen
tunnin ajan. Vihdoin veri alkoi taas kiertää.
Aamuaskareet, luonnollisten jätteiden poisto, oli mahdotonta, eikä siihen
ollut monella tarvettakaan. Ruokaa ei ole saatu pariin päivään, eikä
juomiseenkaan ole ollut mahdollisuuksia. Miehet saattoivat jotenkin laskea
vetensä, mutta joukossa oli myös tuhatkunta naista. Kuinka lie heiltä käynyt?
”Mitä arvelet, kuuluuko Lahti sinun isänmaahasi?” Topi kysyi toveriltaan.
”Ei se oikein tunnu siltä, mutta onhan ehkä niin, että en ole kohdellut
isänmaatani oikein, joten se yrittää nyt potkaista minua sääreen. Ja ilkkuu:
äikkis! Se oli oikein sinulle. Kukas käski”, tuumi Martti.
”Tosiaan, mietitäänpä nyt, kun on hyvää aikaa, eikä ole mahdollisuuksia
hankkia edes välttämättömintä ruumiin ravintoa, että kukas käski.”
”Käskijä oli aika iso herra, herra nälkä. Ajatteles nyt, kun Venäjällä
viime syksynä valmistuneen vallankumouksen yhteydessä vapautettujen Siperian
vankien, tai karkotettujen takaisinpaluu tapahtui, sattui niin mukavasti, että
siinä joukossa olin minäkin. Kun kaikki työmaat olivat topissa, vallityöt
lopetettu, siellä oli ollut noin 70–80 000 miestä. Joukko hajaantui kautta maan
kotiseuduilleen. Töitä ei ollut. Puolue- ym. poliittiset aallot kävivät
korkeina. Alettiin perustaa suojeluskuntia ja punakaarteja. Sisäelinten
toiminnan säilyttäminen on nuoren ihmisen elämän perusehto, joten on
luonnollinen asia, että kun luvataan ruoka ja 4 markkaa päivältä ja yhteismajoitus,
niin suurin osa varsinkin niistä, jotka olivat olleet vallitöissä, liittyi
perustettuihin punakaarteihin. Sellaiselle kuin minäkin, joka olin osittain
mukana Venäjän vallankumouksessa, siis epäluotettava, tarjottiin hyvityksenä
maantien ojan kaivua joulukuussa kaksi markkaa metri. Ymmärrät kai kuka käski.”
”Kyllä sinä puhua osaat, mutta osaatko sanoa, millä me nyt voimme saada
sisäelintemme toimintaa jatketuksi. Mitä teemme nyt?” tuumi Topi.
”Nyt emme voi tehdä mitään muuta, kuin odottaa mitä tuleman pitää ja
liikuttaa jäseniämme mahdollisimman vähän. Näin ruumiiseemme kerääntynyt rasva
kestää mahdollisimman kauan ja henkikulta säästyy.”
”Mainitsit Venäjän vallankumouksesta ja Siperiasta, kerro niistä lähemmin”,
jatkoi Topi.
”Nälkäisen kertomus nälästä ja kurjuudesta ei olisi toiselle nälkäiselle
mieltäylentävää kuultavaa, joten, jos sallit, voin kertoa siitä joskus
myöhemmin. Mikäli vielä silloin haluat kuulla, ja saamme siihen tilaisuuden.”
Ainainen puute ja kurjuus,
olot kurjat missä kasvaa mä sain,
osan onneen toiset ne ryösti,
minä puutetta kärsiä sain…
…yrittivät toverukset hyräillä, vaan ei ollut siitäkään lohtua. Masennus
valtasi. Martti yritti vielä:
Nyt lähteä mun täytyy ja jättää syntymämaa
ja siirtolaisena siirtyä Aasiaan asumaan.
”Mitä tuo on?” kysyi Topi. ”Etkö ole kuullut Siperiaan marssivien laulua?”
vastasi toveri. ”En ole kuullut, enkä haluakaan. Nyt ei ole laulun aika, nyt on
kysymys siitä, että voiko säilyttää henkensä. Jos ei saada muuten sielua
eroamaan ruumiista, niin jätetään ruumis vaille polttoainetta, niin ero on
varma.
Päivän kulku oli hidasta, mutta illalla komennus: ”Suomukseen!” johti jo
parempiin tuloksiin kuin edellisiltana.
Aamun valjetessa ylöspääsy ei enää tahtonut sujua. Muutama jäi kentälle
ilmoittaen, ettei pysty nousemaan. Toisten nostaessa heitä pystyyn oli pystyssä
pysyminen varma, kun ei ollut tilaa kaatua.
Aamupäivällä alkoi ympäristössä näkyä muutakin liikettä, kuin
konekiväärimiesten vartiovaihdot. Katua pitkin marssi komppania saksalaisia
sotilaita, jotka asettuivat alueen reunoille. Tuli myös muutamia valkoisen
kaartin sotilaita, jotka komensivat: ”Ulos! Järjestäytykää marssiriviin.”
Kun määrätyn suuruinen ryhmä oli valmis, kuului komennus: ”Mars matkaan!”
Niin kenttä tyhjeni. Ainoastaan hevoset, ajoneuvot ja näiden luo muutama mies
jäi kentälle.
Toverukset joutuivat saksalaisten komennukseen. Tämä ryhmä johdateltiin
Lahden yhteiskoululle. Heidät komennettiin sisälle. Täällä aukeni taivas, sillä
nyt oli mahdollisuus saada tyhjentää kuonat, juoda vettä ja oli katto päällä
sekä seinät tuulensuojana. Iltapäivällä kävi vielä niin onnellisesti, että
kuului komennus: ”Ulos!” Ulkopuolella oli kaksi saksalaista sotilasta, jotka
antoivat kahden sormen kokoisen palan ruisleipää sekä yhden suolasilakan jokaiselle
ulostulijalle.
Kun kaikki olivat ulkona, komennettiin: ”Sisään joka sorkka!”
Sisällä oli ihmeellistä kuulla, kun tehtiin kauppoja talletetulla
leipäviipaleella ja silakalla.
Kuului huuto: ”Kuka antaa askin Klupia yhdestä leipäviipaleesta!” Siitä se kaupanteko
sitten alkoi. Joku ehdotti: ”Saat kympin.” Toinen viiskymppiä. ”Ei pojat
rahalla, mutta jos on tupakkaa, siitä voidaan neuvotella.” Kaupanteko jatkui
myöhään iltaan ja myös seuraavana päivänä leipäviipaleen ja silakan jaon
jälkeen.
Toverukset ihmettelivät, että onko tupakka tärkeämpi kuin leipä. Topi
sanoi, että kyllä leipä on suurin. Martti väitti vastaan: ”Kyllä ryssänlimppu
on suurempi.”
Kolme päivää tätä ihanuutta kesti. Komentohuuto oli: ”Wek!”
Kaikki painuivat ulos, mutta ei mitään muonanjakoa. Vain komento: ”Riviin
ja mars matkaan!”
Reitti kulki länsivaihteen kautta Hennalaan, josta tuli surullisen
kuuluisa. Täällä oli ensimmäinen tarkastus ja luettelointi. Kaikki mitä oli
mukana oli asetettava tarkastuspöydälle. Tavarat luetteloitiin ja otettiin
selvää, olivatko ne omia vai ryöstettyjä. Tavarat paketoitiin, varustettiin
asianomaisen nimellä ja lähetettiin keskusvarastoon Helsinkiin, josta ne oli
määrä palauttaa eri hakemuksesta myöhemmin, kun asiat oli tutkittu ja miestä
oli hutkittu. Useassa tapauksessa moni saikin osan tavaroistaan senaatin
päätöksen jälkeen takaisin.
Tämän tarkastuksen jälkeen komennettiin miehet pienemmissä ryhmissä riviin
ja kysyttiin, onko johtajia mukana rivissä. Kun mitään ei kuulunut, kysyttiin
uudelleen ja lisättiin uhkaus, että joka viides mies ammutaan paikoilleen,
ellei johtajia löytynyt. Kun rivistössä ei tapahtunut mitään, uhkaus pantiin
täytäntöön ja loput miehet komennettiin kantamaan ruumiit pellon reunaan. Tämä
jatkui koko päivän sillä vaihtelulla, että joitain miehiä astui rivistä
ilmoittaen olleensa johtavassa asemassa. Nämä miehet otettiin erilleen,
komennettiin kävelemään metsän reunaan riviin. Komennus: ”Tulta!” Näin päättyi
heidän osaltaan vallankumouksen teko.
Kun tämä harvennus oli loppuun suoritettu, loput miehet komennettiin
kasarmeihin sisälle ja asemiehet määrättiin vartioimaan ovia ja ikkunoita.
Toverukset sijoitettiin täällä erääseen varastohuoneeseen, joka oli
kooltaan noin 15 neliömetriä. Kahdella seinällä oli hyllyköt ja ikkunan
puolella kaikenlaista rojua, muun muassa kylpyamme. Kun illan tullen etsittiin
paikkaa mihin rojahtaa pitkälleen, muut paikat oli jo varattu ja ainoastaan
ylähyllyt ja kylpyamme olivat vapaana. Martti tunkeutui hyllyjen välistä ja
heittäytyi ammeeseen nukahtaen heti, mutta heräsi kuitenkin pian ahdistavaan
tunteeseen. Hän yritti nousta, mutta se ei oikein onnistunut. Saman makuupaikan
oli valinnut itselleen viisi muutakin miestä. Kylpyammeessa nukkui siten kuusi
miestä samalla kertaa.
Kun Martti pääsi viimein ylös ja lattialle, sillä oli miehiä kuin silakoita
nelikossa. Ylähyllyllä pienain takana oli ehkä mahdollista nukahtaa, mutta
miten sinne mahtuu. Sinne Martti kuitenkin tunkeutui vatsalleen. Ahtaudessa oli
vaikea nukkua, mutta ihme kyllä se onnistui. Yöllä oli vielä kerran yritettävä
uudelleen. Ensin piti käydä alhaalla kääntymässä. Alhaalla ollessaan hän
huomasi ikkunasta, että kasarmin lähellä, piikkilanka-aidan luona, oli
kenttäkeittiö. Martti ei voinut vastustaa kiusausta, vaan päätti yrittää kaiken
uhallakin kenttäkeittiön luokse. Varovasti hiipien hän pääsi ulko-ovelle, jossa
vartijat onneksi nukkuivat. Hän pääsi pujahtamaan ohi ja hiipi tutkimaan
kenttäkeittiötä. Voi mikä onni, siellä oli joitain päiviä sitten keitettyä
ruisvelliä. Laidat oli jätetty puhdistamatta. Siitä sai tikulla irti syötäväksi
kelpaavia palasia, ja hän söi mitä uskalsi.
Martti mietti, miten tästä onnesta saisi osansa myös Topi. Eikös vaan,
ympäristöä tutkiessaan hän löysi tyhjän litran säilykepurkin, jonka hän sai
vielä täyteen tikulla kaapimiansa puuron tähteitä. Onnellisena ja varovaisena
hän lähti hiipimään takaisin nukkumapaikkaansa, mikä onnistuikin ilman
kommelluksia. Nyt Topi herätettiin varovasti ja juhla, jonka aikana ei kuulunut
hiiskahdustakaan, oli mieliin painuva.
Aamun valjetessa Topi alkoi tiedustella tarkemmin, mistä Martti oli elämän
eliksiirin hankkinut.
”Etkä pelännyt?” Topi kysyi.
”En osannut pelätä, vaikka eilispäivä oli tuoreena mielessä kaikkine
kauhuineen. Riski tosin oli suuri, mutta elonkipinän säilytysvaisto oli
voimakkaampi.”
Päivällä sattunut tapaus sai Martin säikähtämään. Saman kasarmin toinen
kerros oli täynnä miehiä, kun Katajamäki kiljaisi: ”Bertta minä tulen.” Hän
juoksi päin ikkunaa ja putosi alas, mutta oli jo ennen maahan saapumistaan jo
kolmen kiväärin luodin lävistämä. Alakerran miehet komennettiin siirtämään
hänet mäen reunassa olevaan yhteishautaan.
Palatessaan aukean yli takaisin kasarmiin Topi toi ajatuksensa julki.
”Mahtoiko Bertta, joka oli kotona pienten lastensa kanssa, saada telepatian
avulla tiedon tapauksesta?”
”Luulen hänen saaneen, sillä Katajamäki näki tiettävästi puolisonsa
kärsivän nälkää ja vilua lastensa kanssa Harniossa olevassa yhteisessä
kodissaan. Kotiin ei jäänyt, kun Katajamäki maaliskuussa hyvästeli Berttansa,
muuta ruokaa kuin kuttu ja paikallisesikunnasta saatu muutama leivän kannikka
sekä mökin lattian alla olevassa kuopassa pari nelikkoa perunoita. Ymmärrät
varmaan, että Katajamäellä oli suuri huoli rakkaittensa puolesta. Huoli sokaisi
hänen järkensä”, filosofoi Martti, joka oli taipuvainen telepatiaan ja
tunteiluun.
Mahtoiko Katajamäen tempaukseen ollut vaikuttimena eräs aamulla sattunut
tapaus. Kaikki oli komennettu ulos ja Katajamäki tutki seinustalla ollutta
hapankaalitynnyriä, jota edelliset asukkaat, venäläiset sotamiehet, olivat
käyttäneet kaatoastiana. Hän kääri hihansa ylös ja haroi pohjalle painuneita
herneitä syöden ne. ”Älä hyvä mies syö tuollaista sotkua, sinä voit kuolla
siitä”, Topi varoitteli. ”Kuolen minä kuitenkin, onko sillä väliä miten ja
milloin se tapahtuu”, oli Katajamäen lakoninen vastaus. Herra olkoon armollinen
hänen sielulleen. Ehkäpä Herra pitää myös huolen isättömäksi jääneistä
lapsista.
Kun toverukset olivat saaneet polttoainetäydennyksen edellisen yön
juhlassa, heillä ei ollut nyt hätää. He tarkkailivat kuitenkin ympäristöä, jos
sattuisi löytymään mitään talletettavaa, ja sitähän löytyi. Topi löysi toisen
tyhjän säilykepurkin. Martti löysi kasan raakoja perunankuoria. Nämä
salakuljetettiin vartijoitten ohi kasarmiin, jossa oli tarkoituksena keittää
kuoret purkissa yöllä salaa.
Tulen teko uuneihin oli ankarasti kielletty, mutta toverukset päättivät,
että toisen pitäessä vartiomiestä silmällä toinen voi keittää kuoret. Tuuma
toteutettiin toisena yönä, aamupuolella, kun vartijat nukkuivat sikeästi.
Se onnistui. Taas pidettiin hiljaiset juhlat ylälaverilla, jonne toverukset
olivat edellisenä päivänä majoittuneet palattuaan ruumiinkantoreissultaan.
Taas oli saatu polttoainetäydennys. Voitiin odotella, mitä seuraavat päivät
toisivat tullessaan.
Toverusten kiivettyä laverilleen naapurilaverilta alkoi kuulua hyräilyä:
Oi Luoja, oi Luoja en kiroa sua,
en kiroa kohtaloain,
vaan kiroan valtaa tyrannien,
vapauttani ikävöitsen.
Mä ikävöin vapautta ihmiskunnan,
proletaarien, sorrettujen…
Sävel oli kaunis, kuin ennen oman äidin tuutulaulun ja se painoi
silmäluomet umpeen.
Seuraavana aamuna kuului komennus: ”Ruumiita kantamaan!”
Koska toverukset olivat saaneet kahtena edellisenä yönä syötävää, he olivat
virkeitä, mutta nöyriä poikia ja tottelivat heti määräystä toivoen ilmestyvän
jostain mahdollisuuksia alkaneen päivän ravinnon hankkimiseksi. Alettiin kantaa
alakerran lavalla säärensä oikaisseen ikämiehen ruumista metsän reunaan,
joukkohautaan, jonne se heitettiin.
Toisten lapioidessa hietaa päälle Martti alkoi tarkastella ympäristöä,
olisiko siellä jotakin.
Montun reunalla oli muutamia siviilihenkilöitä, mm. eräs äiti noin yhdeksänvuotiaan
tyttärensä kanssa. Tytöllä oli puolikas leipää, jota hän laiskasti järsi.
Martti otti housunkaulukseensa piilottamansa setelin ja hiipi tytön luokse
pyytäen, että tyttö vaihtaisi leipäpuolikkaansa sataseen. Tyttö ei tähän
suostunut, mutta äidin kehotuksesta kauppa syntyi. Siunattu äiti.
Leipä sujahti kiireesti Martin pomppatakin päällyksen ja vuoren väliin.
Topi piti tapausta tarkoin silmällä ja kun paluumatkalla ohitettiin vartijat,
Topi ilmoitti heille: ”Työ on tehty.” Martti seisoi taempana, jotta leivän haju
ei antaisi ilmi onnistunutta kauppaa.
Loppupäivä vietettiin hiljaisina. Vasta yön tullen ostos jaettiin
veljellisesti tasan ja leipä nautittiin kiitollisina.
Aamulla tuli taas komennus: ”Ulos!” ”Riviin!” ”Eteenpäin mars!”
”Mihinkäs nyt?” kaverukset tuumivat.
Jotain isompaa suunnitelmaa alettiin toteuttaa, kun kaikki alueen kasarmit
tyhjennettiin ja marssi alkoi. Suuntana oli lähellä oleva Lahden kaupunki.
Sinne ei kuitenkaan menty, vaan joukot ohjattiin ratapihalle. Miehet
komennettiin siellä odottaviin avovaunuihin.
Kuin lastaus oli ilman lastauslaitteita suoritettu, Topi kysyi Martilta:
”Koitas nyt povata, mihin miestä viedään?”
”En tiedä, mutta ei ainakaan Venäjälle, kun ei sinne viime kuun lopullakaan
meitä päästetty.”
”Miksi aina tuot esille Venäjän?” kyseli Topi edelleen.
”Johan olen aiemmin sinulle selvitellyt, että tulin sieltä viime syksynä
vapaakyydillä. Koita nyt käsittää, että kokemukset ja näkemykset sieltä eivät
noin vain unohdu.”
”Kerrohan nyt, kun näyttää olevan aikaa, minkälaista siellä oli?”
Martti alkoi kertoa, mutta samassa juna ja sen elävä lasti lähti liikkeelle
ja kertomus päättyi, sillä olihan tarkkailtava mihin suuntaan kuljetus
tapahtui. Suunta oli länteen, mutta minne, se kai selviää itsestään, kun vain jaksaa
odottaa.
Riihimäellä käännyttiin luoteeseen, siis Hämeenlinnaan takaisin. Sieltä oli
otettu hatkat vain pari viikkoa sitten.
Petja Jäppisen sanoin, roskasakki siell oli pääosissa rintamalinjan molemmin puolin.
VastaaPoistaÄlä ny. Essää siell ollu ole?
PoistaSaadank mitä ku sekotetta punast ja valkost väri? Kyl maar siit pinkki pruuka tull.
Ei maar se vaale mikkä haale ol mut kartanokeltane ja falun punane o färit ku taloi kattlema ruppe.
Kaik maaretaki snää ymmärtä tämä ett maalatuis talois assu vähä parempa väke?
- Saisinko vielä inkivääriä?
- Antteks, va?
- Niin, inkiväärijauhetta?
- Eer.. ei, ei meill ole semmone kivääri.
Kauppamoottori on semne erilaine muuttor.
Näitä aikalaiskertomuksia on imevä lukea. Etenkin kun nyt oltiin minun asuinseuduilla. Hämmästyttää kerronnan tarkkuus ja paikat ja nimet, talot ja asukkaat, kaikki aivan kuin omat sukulaiset piirtyivät mieleen. Pikkuisen virheen oikoluvussa korjaan. Hornion kylä, seutu mainitaan usein nimellä Hormio tai kerran Harnio. Erinomaisen hyvin välittyi se hurja kaaos, joka seurasi pakenevien punaisten kintereillä.
VastaaPoistaNiin, oma henkikulta oli kallis mutta muiden ei.
VastaaPoistaEsiintyy vielä edelleen kommentteja että punaisten puolelle lähtijät eivät tienneet tai ymmärtäneet mihin ryhtyivät. Minusta se on hyvin kyseellistä jos kerran käteen lyötiin kivääri jolla tunnetusti on tarkoitus tappaa muita ihmisiä ollen myös vastustamattoman tehokas siinä jos toiseen tähtää. Siihen tartuttiin hanakasti ja sen kanssa toimittiin sotapäivät kunnes loppu tuli. Jääkärit ja valkokaarti olivat myös innolla lähtemässä mutta enimmäkseen maan sisäisistä syistä. Sodan edetessä asiat karkasivat käsistä eikä sodanjohto hallinnut tapahtumien kulkua kaikilta osin.
Kaikenkaikkiaan sanottu sota, millä nimellä tunnetaankaan eri piireissä, oli karmea, verinen, raaka ja kaikille osapuolille suureksi häpeäksi. Viime vuodet ovat osoittaneet että jotakin sen kaltaista voi Suomessa toistua vieläkin. Ihmiset, kaikesta koulutuksestaan huolimatta, eivät ole omaksuneet empatiaa, inhimillistä ymmärrystä ja toisesta välittämistä riittävässsä määrin. Lähimmäisiä puukotetaan, ammutaan, potkitaan ja hakataan kuoliaiksi viikottain. Kansalaiset joutuvat herkästi vihapuheiden yllyttämiksi ja kasvattavat ennakkoluulojaan ja muukalaisvihaansa tarvittaessa rajattomasti. Sata vuotta sitten kansaa villittiin Venäjän suunnalta bolshevikkien ja muiden kommunistiryhmittymien taholta. Nyt leviävät muukalaisvihamieliset puheet ja kirjoitukset valon nopeudella kiihottaen asialle taipuvaisia ihmisiä virheellisiin näkemyksiin, jopa väkivaltaan. Syrjäytyminen edesauttaa sellaisen informaation omaksumista kuten myös heikko itsetunto ja huono ystäväseura jossa tyhmyys kasaantuu. Asia on vakava ja ajankohtainen tältä osin.
Muutoin olen sitä mieltä että kenenkään ei pitäisi enää tuosta sodasta provosoitua ja asettua kummankaan osapuolen kannattajaksi tai ymmärtäjäksi. Olisi jo todella korkea aika asettua kyseisen tapahtumasarjan yläpuolelle ja ottaa siitä opiksi kaikin mahdollisin tavoin kun kerran kansakunta on siitä mielettömän kovan hinnan joutunut maksamaan.
Allahtarit saa vaikka leikata Suomi-neidolta pään irti eikä saa kiihottua, muuten olet empatiakyvytön juntti?
Poista"Sata vuotta sitten kansaa villittiin Venäjän suunnalta bolshevikkien ja muiden kommunistiryhmittymien taholta."
PoistaTämä on yksipuolista, 'valkoista' historiankirjoitusta. Olosuhteet maassa antoivat yllinkyllin aiheita 'villiintymiseen'. Bolsevikkien oli sitten helppo puhaltaa liekkiä suuremmaksi. Lisäksi Stenlund ei ole tietääkseenkään mm. aktivistien toistakymmentä vuotta harjoittamasta villitsemisestä, jonka tuloksena maassa oli runsain määrin Kekkosen kaltaisia silmitöntä venäläisvihaa tuntevia nuoria miehiä. Näitä oli sitten Saksan helppo käyttää hyväksi.
Henrik,
Poistamistä ihmeestä sinulle on syntynyt ajatus, että "kaikki koulutus", empatia, inhimillinen ymmärrys ja toisesta välittäminen olisivat keskenään jossain tekemisissä? Ihmisen biologinen luonto ei ole muuttunut lyhyen, muutaman tuhat vuotta kestäneen sivistyksemme aikana mihinkään. Meihin on kätketty niin enkeli kuin petokin, eikä koulutuksella voi muuttaa ihmisen perusluonnetta.
Erityisen varoittava seikka on muistaa, että sisällissotamme käyneet suomalaiset olivat äärimmäisen rauhanajan kasvatteja. He ja heidän esi-isänsä olivat eläneet yli sata vuotta rauhanaikaa, eikä Suomi ollut kokenut sodan kauhuja. Kansalla ei ollut mitään käsitystä, millaiseen helvettiin se itsensä syöksi.
Ehkä juuri tämä rauhanaikaisuus ja sen luoma puhdas aatteellisuus johti sodan erityiseen verisyyteen. Juuri kaikkein dekandeteimmasta kirjallisesta piirin tuntumasta,
dagsdrivare-ryhmän symbolistisista runoilijoista, nousi jääkärien johtoryhmä.
Ja jääkärimarssin sanat aukeavat vain sille, joka tuntee Kalevalansa: "Oli rinnassa yö, tuhat tuskaa, vaan/ yks' aatos ylpeä, pyhä:/ Me nousemme kostona Kullervon/ soma on sodan kohtalot koittaa." Runo kirjoitettiin vuoden 1917 kesällä. Oli ollut helmikuun vallankumous, ja Suomessa oli svoboda. Näytti siltä, että jääkärien uhraukset ja kärsimykset jäisivät turhiksi. Kullervon kosto laukesi, kun isän veitsi katkesi leipään leivottuu kiveen. Kosto oli ylenpalttinen, ylimitoitettu ja epätoivoisen verinen. Kullervo ajoi emäntänsä lehmät suohon, lauloi sudet ja karhut karjaksi ja ajoi ne lehmien sijasta lypsylle. Pedot raatelivat koko talonväen. "Soma on sodan kohtalot koittaa." Jääkärit odottivat ja toivoivat sotaa todella siinä mielessä kuin Kalevalan kuvailemat rautakauden soturit. Heille sota oli ainoa tapa palata Suomeen, ja mukana tuli Kullervon kosto: järjetön, ylimitoitettu väkivalta. Tuli kyllä myös isänmaan pelastus, mutta hinta oli kova.
Hmph. Joensuun Pahan pappi ei sovikaan luettavaksi siis.
PoistaNnoh. Nenää tahkon ääreen. Ei veljessotien verisyyttä saata aikamme ymmärtää. Eivät voi toistua, puhelinverkko kattaa ja takaa sen.
Nooh, noh.. joku siis kuitenkin provosoitui. Enkä muutoinkaan ollut esittämässä mitään kattavaa historiikkia tai katsausta aiheeseen kun en ole blogisti, vain kommentoin lukemaani.
PoistaVenäläisviha johtui useista syistä joista yksi oli kansaamme kohdistunut venäläistäminen ja sorto ja sitten oli sotaväen pakko-otot jota jatkui ja jatkui ja kyseessä ei ollut mikään puistoretki. Yleensä reissu kesti sen 25 v jos ylipäänsä takaisin pääsi hengissä eli raajarikkona.
Mitä yritin sanoa on nimenomaan se mitä kirjoitin: Meidän on jo todella korkea aika päästä yli tästä sodasta. Kukaan meistä ei ole ollut siellä, tuskin yhdenkään meistä isämme, ehkä isoisämme joillakin. Olihan nuijasotakin karmea häpeällinen tapahtumasarja josta oli veriset seuraukset mutta ei siitä enää kukaan provosoidu ja ryhdy kiihkeästi puimaan kuka teki mitä ja miksi, paitsi historioitsijat jotka tutkivat asiaa puhtaasti tieteelliseltä kannalta, neutraalisti. Eikä Krimin sotakaan ole enää kuin historiallinen tapahtuma vaikka monia suomalaisia joutui kuolemaan Venäjän valtakunnan puolesta. Nyt vielä on monia ihmisiä jotka syttyvät ilmiliekkeihin kun sisällissota vain mainitaan. Miksi ihmeessä? Man, cool down.
..ja jääkärit toki tiesivät mihin olivat ryhtyneet ja laittoivat elämänsä uhriksi. Ja maksoivat siitä hintansa. Olen vakuuttunut siitä että myös punaiset asiansa tiesivät ja käsittivät että tappamaan joutuvat ja ehkä itsekin siinä elämänsä kadottavat. Porvarien tappopuheista heidän laulunsa ja taisteluhuutonsa kertoivat, eivät voineet olla todellakaan asioista tietämättömiä. Jos olivat niin sitten ...
PoistaNo en aio enempää näitä provoja sammutella.
Aika tiukasti näkyy Henrik taistelupoteroon jääneen, vastustajan demonisointia 1920-luvun malliin.
Poista"Olihan nuijasotakin karmea häpeällinen tapahtumasarja josta oli veriset seuraukset mutta ei siitä enää kukaan provosoidu ja ryhdy kiihkeästi puimaan kuka teki mitä ja miksi"
Aivan. Nuijasodan historia kirjoitetaankin nykyään niinkuin se olemassaolevan lähdeaineiston mukaan on mennyt. Vuoden 1918 sodan osalta ei näin ole, ns. valkoisen valheen vartijoiden asema on vielä niin vahva. Sitten kun historioijien varsinkin 2000-luvulla esiin tuomat olennaiset faktat näkyvät myös virallisessa historiassa koulukirjoja myöten, voimme vasta olla tyytyväisiä. Saattaa mennä toiset sata vuotta.
Mitä tiede sanoo terrorismista ja sen ehkäisystä?
PoistaSen saa lukea TIEDE 10/2017 numerosta, jossa lähteinä on ollut The Psychology of terrorism, Scientific American 24 March 2016, The Psychology of radicalization and deradicalisation.. Advances in Political Psychology 22 Jan 2014.
Sivulla 49 on tietolaatikko:
---------------------------------------------------------------------------------------------
EHKÄISY ALKAA ASENTEISTA
Jokainen voi tarkistaa omiaan.
o Haudataan etniset ja uskonnolliset stereotypiat.
Ne syrjivät ja vieraannuttavat ja luovat maaperää radikalismille.
o Jätetään vihapuhe ja pelon lietsonta. Ne ruokkivat vastakkainasettelua, ja juuri
sitä äärijärjestöt haluavat. Terrorismi elää siitä.
o Otetaan radikalisoitumisen merkit vakavasti. Vastuu yhteisestä turvallisuudesta kuuluu jokaiselle.
- Lähde: The Psychology of terrorism, Scientific American 2016.
---------------------------------------------------------------------------------------------
- TIEDE 10/2017 s. 49.
Vihapuhe luo syrjintää, tekee sotia ja terrorismia.
Tiede tukee Stenlundin sanaa.
M
Muslimien vihapuhe luo sitä terrorismia.
PoistaVastaan vielä tälle provosoituneelle: "Aika tiukasti näkyy Henrik taistelupoteroon jääneen, vastustajan demonisointia 1920-luvun malliin."
PoistaMinulla ei ole asenteita tämän sodan suhteen enkä asetu kummankaan puolelle. Minusta sen piti jo tulla esille kommentistani. Ainakin jotkut ovat sen käsittäneet. Toin esille sen oudoksuttavan seikan että vielä tänä päivänä (HS, YLE) koetetaan tehdä uhreja punaisista, etenkin pu--naisista. Molemmin puolin joutui kiväärin varteen pakotettuina miehiä vasten oikeata haluaan. Minusta koko sota oli iljettävää mielettömyyttä koska kohteena olivat veljet ja sisaret. Tämä tästä.
Taatasi, tällä nimellä hänet muistan, kertomuksessa kiinnittyy huomio muutamaan seikkaan: Erittäin sujuva kertoja, hyvä muisti, vankilasta vapautetut rötöstelijät oli uusi kokemus, punakaarti ainakin yritti pitää yllä sisäistä järjestystä (järjestyskaarti nimitykselle lievää sisältöä).
VastaaPoistaJos koko vuosi 1918 tapahtumista menee niin kuin nyt näyttää musikaaleineen ym. pelkään pahoin, että nuorisolle saattaa jäädä hämäräksi oleellinen:
Jokaisella sodalla on alku ja loppu. Tämä sota alkoi punakapinana ja vallankumouksena, johon kiihotusta ja asemateriaalia tuli Venäjältä ja rauha solmittiin Tartossa Venäjän kanssa.
Sarkastisesti voisi todeta, että sodalle vaihtoehtoisen nimen antoivat Helsingin kaduilla hulinoineen venäläiset sotilaat hihkumalla sanaa свобода eli vapaus. Siitä jäi suomalaiseen sanastoon hulinoinnista: täällähän vallitsee varsinainen svaboda
Fiksunoloinen, monitoiminen mies, ja vielä kirjallisen ilmaisun pakkoakin. Kuulostaako tutulta?
VastaaPoistaHanpäätä vissiin.
PoistaLuin aineistoa jonkin matkaa ja totesin, että hankala lukea ruudulta. Tulostettuna aineisto on toistakymmentä sivua laaja, vaikka temppuilin sitä pienemmäksi. Aikamoinen juttu!
VastaaPoistaOnnitelut suomalaisille! Niinistö on hieno presidentti Suomelle.
VastaaPoistaNiinistön leipälaji onkin keihäänheitto, ei kuulantyöntö.
PoistaHaista Anonyymi kakka! Kuulitõukaja on järkevä ihminen ja hänellä on ajatuksia. Esiintyisipä vain useammin täällä.
PoistaTarinan kohta, jossa mies menettää järkensä ja sitten henkensä, kun ei pääse pitämään huolta perheestään, on kyllä riipaiseva.
VastaaPoistaToistepäin tuo olisikin hieman vaikeaa.
PoistaHengellinen äksiisi.
VastaaPoistaNäyttäisi, että tätä linkkiä ja aineistoa ei ole vielä mainittu…
VastaaPoistaPuhuu toisesta näkökulmasta samasta tilanteesta:
https://www.is.fi/kotimaa/art-2000005541457.html
Lukemisen arvoinen materiaali. Muistelijakin taitaa olla nimibongareille ainakin tuttu ja ehkä hän on muistelijana jollekulle jopa siedettävä, kenpä tietää.
(Nykyään tietenkin muistelijan henkilö ja näkemykset ovat tärkeämpiä kuin muisteltavat asiat – nuori harhaanjohdettu polvi ei tunne sanojen sietäminen, suvaitseminen, hyväksyminen, ymmärtäminen jne. eroa – kommentoija tietää olevansa surullisen yksisilmäisen harhaisen vanhanaikainen tässä suhteessa).
Tässä vielä toinen linkki liittyen samaan asiaan:
https://www.is.fi/kotimaa/art-2000005541653.html
Jonkin verran mainitulla suunnalla liikkuneena ja jonkin verran sieltä henkilö-oletettuja tuntevana on helppo tietää ja ymmärtää, että sadan vuoden takaiset tapahtumat painavat ainakin jossain määrin vanhempia polvia.
Mahdollisesti hieman nuorempi polvi saattaa jo havaita että syyllisiä olivat sadan vuoden takaiset lihaa syövät hetero-oletetut (tämä on siis vain oletus…) mieshenkilöt jotka asuivat silloin maamme rajojen ulkopuolella.
A. J. Hidell
Rasittavia nämä linkkien tuputtajat. Jos on jotain sanottavaa, pitäisi kirjoittaa lyhyesti omin sanoin.
PoistaRasittavia nämä, jotka ilmoittavat vain mielipiteensä, mutta ei sitä, mihin se perustuu ja mistä löytyvät faktat mielipiteen tueksi. Tämän blogin ja kommenttien merkittävää antia ovat linkit kiinnostaviin kirjoihin ja tietolähteisiin.
Poista