Terapeuttinen tirkistely

Historioidaan, että Hymy-lehti nosti häijy julkisen juoruilun ennennäkemättömälle tasolle 70-luvun alussa.

Ei se ole aivan noin. Yksityisyyden suojasta ei tiedetty mitään, ei nimitystäkään. Niinpä esimerkiksi rikosuutiset julkaistiin lehdissä tekijän nimen kanssa ja halventavin isäyksin. ”Pahamaineinen ja pelätty toimeton työmies Antti Aaltonen, tunnettu Malmin torilla ja kotimurjussaan Tapanilassa, sai taas kerran poliisin kintaan kurkkuunsa ja nopean kyydin Sofiankadulle viime torstaina…”

Kunnialliseksi arvellut aikakauslehdet, kuten Seura ja Apu, julkaisivat seikkaperäisiä sensaatiojuttuja. Pienissä oloissa maalla naapurin piian vyötärön mitta ja sen oletettu venyminen oli kirkonkylissä ammattimaisten kielikellojen herpaantumattoman mielenkiinnon kohteena. Eräät uskonnolliset lahkot patistivat etenkin huorintekojen julkiseen tunnustamiseen, joka sitten välitettiin puhelinpylvääseen naulatulla kovaäänisellä, ja kiinnostuneita riitti.

Juoruilu tuntuu olevan perustarve, ja koska siitä syytetään akkoja, on pääteltävä, että kysymyksessä on siis miesten helmasynti.

Vertaisryhmä näyttää olevan erinomainen keksintö. Niihin tulleet tuntuvat useimmiten perustelevan mieltymystään kertomalla, miten helpottavaa on kuulla, että tosilla on aivan samoja ongelmia ja samanlaisia tunteita niiden johdosta. Mieleen on tarttunut hyvinkin vakavia asioita. Esimerkiksi hyvin vakavasti sairaiden tai vammaisten lasten vanhemmat saavat suurta apua istumisesta kohtalotovereiden kanssa. Tietenkään sellainen ei korvaa asiantuntevaa hoitoa, mutta voi auttaa ymmärtämään.

Tässä on juoruilun toinen puoli. Olen nyt lueskelemassa Kalle Päätalon elämäkertaa (kirjoittanut Ritva Ylönen) ja suhtaudun kiitollisesti niihin kirjailijaa itseään koskeviin tietoihin, joita aikaisemmissa kuvauksissa ja tutkimuksissa ei ole näkynyt.

Tuo paksu kirja ei ole juoruilua, vaan huolellisesti dokumentoitua tietoa. Melkein tekisi mieli moittia, että hienotunteisuus tutkimuksen kohdetta ja hänen sukulaisiaan ja tuttaviaan kohtaan on viety monin kohdin turhankin pitkälle.

Yksi syy Päätalon valtavaan menestykseen kirjailijana on terapeuttisuus. Kirjoittaja – Päätalosta tohtoriksi väitellyt Ylönen – on kaivanut esiin menneet tapahtumat, haastatellut ihmisiä ja selvittänyt Päätalon kertoman ja todellisuuden erotkin.

Päähenkilö ”Kalle” ei siis ollut sama henkilö kuin Kalle Päätalo. Asioita puuttui, asioita on lisätty, väritystä on muutettu. Joskus kirjojen kertoma korostaa Kallen omaa harhailua ja harhaisuutta. Joskus seikkailuja on siirretty omiin tai pantu toisen nimiin.

Kirjallista nerokkuutta osoittaa yksityiskohta. Kalle on tulla hulluksi mielessään jauhavan iskelmän takia. Se toistuu kuin päässä olisi levysoitin. Tämä pakkomielteisyys on siirretty romaaniin, jossa asiat välillä toistuvat toistumistaan, kuten jatkuvat esimerkit sairauden puolelle menevästä luulevaisuudesta eli mustasukkaisuudesta, ja samoin liian kovan lapsuuden koettelemuksista. Valtavan romaaninsarjanterapeuttinen viesti on: kaikella on syynsä. Miehet reagoivat lukemalla, kuten toisen Tampereella asuneen aliupseerin, Väinö Linnan teoksia: näin se meni, ja tuossa ovat syyt.