Pahis

Sankarin kehitteleminen ei ole mahdottoman vaikeaa. Sankarin vastustaja tai vastustajajoukko, ”pahis”, on ongelma.

Dan Brown näyttää harrastavan roomalaiskatolista kirkkoa lähellä olevia salaliittoja. Siinä saa kustantajan olla tarkkana, koska ostavaan yleisöön kuuluu paljon katoliseen kirkkoon lukeutuvia.

Suomella oli hyvä asema ennen sotia. Pikkupojatkin löysivät poikakirjoissa vehkeileviä ryssiä joka kiven takaa. Sotien jälkeen tällaista suosittua pahuuden edustajaa ei ole ilmennyt. Ruotsissa on täydessä vauhdissa menestyviä jännäri tekijöitä, kuten Kepler ja Lapidus. Onneksi pahuuden voimia työntyy tarjottimella. Nyt Paratiisin perit, äskettäin Panaman paperit. Rahamiespiireissä on pahojen voimien yhteenliittymiä, joiden ympärillä pyöri riittävä määrä erilaisia lusmuja.

James Bond otteli aluksi suoraan Neuvostoliittoa tai vain kommunismia vastaan, kuten amerikkalaiset virkaveljensä, mutta ennen pitkää tarvittiin salaperäisyyttä uhkuva Spectre, kun näyttämöllä oii käynyt myös todellinen Smersh (”kuolema vakoilijoille”). Kultasormi oli mainio poikkeus, mestaririkollinen sadan vuodentakaiseen malliin.

Tehtävä on kirjailijalle vaikea. On paljon ihmisiä, jotka hurmaantuvat pahuudesta, joskus ajatellen pystyvänsä pelastamaan asianomaisen. Esimerkiksi joukkomurhaajat saavat aina faneja. Olisiko kysymyksessä myös seksuaalinen häiriö, koska ihailijoista yllättävän suuri osa on naisia.

Luultavasti erilaiset islamistit ovat kohta vapaata riistaa.

Tässä kohdin kirjoitusta alan katua. Asia on niin kovin vakava, että onkohan paikallaan pilailla siitä.

Tunnen siis paljon rikollisia, joista jotkut eivät ole edes jääneet kiinni. Vankiloissa olevista 90 prosenttia on reppanoita, joilla ei itseasiassa ole edellytyksiä selviytyä siviilissä tuettunakaan. Lukutaitopuuttuu tykkänään, pornolehdetkään eivät kiinnosta, kun ei jaksa keskittyä, ja riippuvuuksia on vaikka kuinka.

Kymmenen prosenttia on sellaisia, jotka pitäisi kiinnittää pultilla seinään lopuksi iäkseen, mitä laki ei tietenkään salli. Tunsin pari sellaistakin, jotka olivat hyvin lahjakkaita ja nopeita oppimaan mitä vain, vaikka espanjan kieltä, mutta heillä oli sellainen ongelma, että he tappoivat vastaantulijoita.

Ja lisäksi ovat oikeat psykopaatit, kuten se, joka katkaisi kaveriltaan kurkun niin että verta oli joka paikassa, meni sängylle viereen nukkumaan, ja ihmetteli poliisin herätellessä, että mikäs tässä muka on merkillistä. ”Oma vika ketä kuolee.”

Ja sitten ovat nämä kostajat. He suunnittelevat yöt ja päivät kostoa ”niille”. Usein se jää suunnitelmaksi. Ketä ”ne” ovat, saattaa olla muille arvoitus. Joku kirjoittaa kirjan toisensa jälkeen opettajastaan tai isästään, joka on ollut kauhea ihminen. Tahtia ei haittaa, että kohdehenkilö on kuollut kauan sitten. Se on kovin inhimillistä. Sanoi minulle yksi oppilas frakissaan tohtorin väitöstilaisuuden käännyttyä kahvihetkeksi: ”Olisi nyt naapurin akka näkemässä…” Se se on. Hautausmaalla ei ole kenttää. Eikä haudoissa kännyköitä.