Ehkä ihmisen ja eläimen erottaa se, ettei eläimillä ole juuri
tavaroita. Kerran kuulin koirasta, joka ei voinut hyvin, ellei sillä ollut
tennispalloa kummasakin poskessa ja yhtä hampaissa.
Nykyisin esihistoriallisia asutuksia tutkittaessa tunkiot ovat
usein kiinnostavampia kuin talot, pois heitetyt romut opettavat enemmän kuin
hautalahjat.
Ne tulivat sitten ne laatikostot ja se rulo-kaappi, kun siis
on tämä pöytäkin.
Vanhoista laatikoista lähtee paljon sisältöä roskiin. Tässä
yhteydessä on jo käynyt ilmi, että maailmasta on melkein kadonnut sellainen
arkinen kapine kuin kuulakärkikynän säiliö. Niitä ei näy marketeissa, eikä
kirja- ja paperikauppoja oikeastaan enää ole.
Muistan siis ensimmäisen flaijerin, jonka isäni toi
Helsingistä. Sukuni historian keskeiset kohdat voisi kirjoittaa kynistä; isällä
ja äidillä oli se täytekynäromanssi, jota on kuvattu laajasti useissa painetuissa
lähteissä. Äiti hoiti kirjakauppaa ja isä, kesken Talvisodan RUK:n vänrikin arvoon
korotettuna, juoksi muka valitsemassa täytekynää ja ratkaisemassa ongelmaa,
oikeinko Mont Bland, vai riittäisikö Pelikan. Luulen ettei hänellä olisi
todellisuudessa ollut varaa kumpaankaan, mutta näillä välineillä kirjoitetut
yli kolme tuhatta kirjettä ovat tallella. Sisältö on valitettavasti hyvin tavanomaista.
Oli se sensuurikin. Toisaalta en ole löytänyt näistä pitkien sotavuosien
kirjeistä merkintää #metoo. Mielenkiintoista, koska äiti oli silloinkin vetävän
näköinen, ja erilaisia edotuksia lienee tehty, koska avioliitto siitä tuli.
Itse synnyin säädyllisesti runsaan vuoden kuluttua vihkimisestä.
Kaiken kukkuraksi minulla on tallella se vuoden 1940 Mont
Blanc, eikä se taatusti mene roskiin. Saman merkkisiä on muitakin, vaikka olen
kyllä käsittänyt, että käytännöllisimmät kohtuuhintaiset täytekynät on tehty jo
kauan Japanissa.
Mutta siis marketista saa kourallisen kertakäyttöisiä
geelikyniä (Pilot) niin halvalla, ette niihin tartu muistojakaan.
Uuteen laatikkoon ei ole asiaa vähän käytetyillä nitojan
nastoilla eikä lähes uuden veroisilla nuppineuloilla.
Eilen keksin mielestäni mainion ajatuksen. Vaikka en ole
keräilijä, aikojen kuluessa on kertynyt esimerkiksi puukkoja. Käsitän ettei niitä
ole syytä säilyttää toistaitoisten ulottuvilla. Valokuvaan ne, joissa on
mielestäni jotain erikoista, ja teen julisteen ja kehystän seinällä.
Kansallismuseon puukkonäyttelyn juliste on rempallaan ja alan kirjallisuus on
hallussa.
Mutta jotain sellaista, missä silmä lepää…
Tämä on digitaalista aikaa. Olen selvillä siitä, että
kaikilla ihmisillä on yliaistillisia kykyjä. On esineitä, joita nyrkkiinsä
puristaen voi houkutella esiin ihmeellisiä muistikuvia. On esineitä, joista on
hankkiuduttava eroon. On tavaroita, jotka vaativat toimintaa. Ette muuten uskoisi,
että Halmeen leipomosta Kauklahdesta kuuluu saavaan oikeita possumunkkeja.
Joskus niitä on myös meidän kaupassa. Syytä en tiedä, mutta minulle sellainen on esimerkki viisaudesta, että muisto on
parempi kuin oikea, aito.
Arvoisa professori, liittyy alaanne:
VastaaPoistahttps://ketovuori.blogspot.fi/2017/11/pinnallisen-mediamaailman-vastavoima.html
liekö laajempaa merkitystä?
Kokeilin nuorempana täytekynää, mutta sen kärki oli sekä huonosti mustetta toimittava että epätarkka, sellainen pyöristetty, ja pidin tarkasta kynän jäljestä käytettyäni järjettömät niput puotipaperia ja vuoltuani lyikkärin kärkeen aina skarpin piikin. Joten kun tulivat ensimmäiset Rotringit, joista sai 0,2 din-millistä tasakokoista mustaa jälkeä, olin myyty. Kuten myöhemmille fiiberikynillekin, joiden kärki ei levinnyt muutaman käytön jälkeen arvottomaksi tussuksi.
VastaaPoistaJoten niin minusta tuli graafikko, lue graafinen suunnittelija. Harmiksi sellainen ei tuskin koskaan enää piirrä käsin vaan ranteella; hyvin sattuessa piirtopöydällä ja sen kynällä, mutta tunne ei ole ollenkaan sama. Suosittelen samalla työkaverini Jarna Jäntin käsin piirrettyä kirjaa Helsingin korttelieläimistä.
Minun sukupolveni ihmisille "flaijeri" on yhtä kuin (yleensä kadulla jaettava) mainoslehtinen, mutta nyt opin että se on joskus ollut kuulakärkikynästä käytetty nimitys. Outoa kuin mikä, sillä englanninkielessä ei kuulakärkikynällä ole ollut sinne päinkään olevaa nimeä tai tuotemerkkiä.
VastaaPoistaWikipediasta löytyi tieto että RAF olisi sota-aikana hankkinut oikeudet Biron veljesten silloin uuteen keksintöön (koska täytekynät eivät toimineet kunnolla korkealla tai niiden säiliöt vuotivat). Jos tämä pitää paikkansa ja vielä sodan jälkeenkin kuulakärkikynä olisi yhdistetty mielikuvissa tai mainonnassa lentäjiin tai lentämiseen, se saattaisi olla selitys.
Mutta joku tietää varmaan paremmin?
"Flaieri" oli suorastaan ilmavoimien tilaus ja aiheutti sitten valtavan patenttioikeudenkäynnin, koska amerikkalaiset keksivät kiireesti saman uudestaan eivätkä maksaneet mitään.
PoistaAd Omnia: Muistaako kukaan, kun Lyndon B. Johnson Suomessa vieraillessaan jakeli yleisölle kuulakärkikyniä - sankarihaudoilla.
VastaaPoistaKuulakärkikynä oli siis kerran "America First", USA:n teknisen ja kaupallisen ylivoiman symboli.
Ballografista tuli Ruotsin teknisen ja kaupallisen ylivoiman symboli. Firman perustaja oli itävaltalainen. Läpimurto oli valonkestävä eli arkistointikelpoinen muste. Valtio, kunnat ja julkiset aitokset tulivat pääasiakkaiksi.
Minulla on tallessa Ballograf Epoca, jossa on kaiverrus "Korkein oikeus".
Minun Epocani mekanismi jumittaa. Pitäisi katsoa mistä saa uuden - muistaakseni niissä on "ikuinen takuu".
PoistaMuistan vanhempieni paheksunnan, kun vielä myöhemmin siitä puhuivat: "minä se meitä oikein piti?"
PoistaKaivoin hyllystä esille noin 30 vuotta sitten saamani Ballografin. Ihmeellistä, se teki kylmiltään siistiä jälkeä. Muste ei ollut kuivunut vuosikymmenien kuluessa. Olin sen saanut jostakin nimellä varustettuna.
VastaaPoista"että muisto on parempi kuin oikea, aito"
VastaaPoistaHieman tuohon liittyen kommentoisin ihmisten intoa kuvata kännykällä kaikkea esim. rock tms. konserteissa. Esiintyjien seuraamisen sijasta keskitytään kuvaamiseen ja tilaisuudesta jäävä muisto on huonolaatuinen (yleensä)video.
Mitähän tuohon sitten sanoisi?
Mikä olisi tänään pätevä perusmerkki kuulakärkikynään ja juoksevaan allekirjoituskynään? Olin pitkään Parker-uskollinen, mutta sitten brändi lusaantui. (Vanhat Parkerilla kirjoitetut tekstini ovat säilyneet hyvin, uusimmat pian haalistuneet. Kynät alkoivat vuotaa ja pilasivat vaatteita.) Kallista kynää en halua, koska se katoaa kumminkin.
VastaaPoistaLyndon B. Johnson jakeli kuulakärkikyniä kuulemma Oulun yliopistossa. Opiskelin Turun yliopistossa vierailun aikaan ja näin L. B. J:n. Turussa hän ei tiettävästi kyniä jaellut. Anekdootti kertoo, että Turun yo:n rehtori Tauno Nurmela olisi myöhemmin sanonut presidentti Kekkoselle: "Älä enää koskaan lähetä tuommoisia hampuuseja Turun yliopiston vieraaksi". Juttu on varmaan keksitty kuvaamaan L. B. J:n "arvostusta" yliopistoissa.
VastaaPoistaP.S. Kaikki luentomuistiinpanoni tein Mont Blanc -täytekynällä, ja hyvä oli jälki.
Elviira Ä.
Johnson-anekdootit Suomesta kerrotaan pääpiirtein noin Max Jakobsonin teoksessa Veteen piirretty viiva. Hauskoja juttuja, mutta sittemmin olen epäillyt niitä väritetyiksi. Totta kuitenkin, että Lyndon B. oli käytökseltään niin mutkaton, että siitä on säilynyt useita tarinoita myös amerikkalaisten kertomina. Suomalaisille kohtaaminen oli varmaankin järkytys muistaen vielä tuolloin vallinneen seremoniallisuuden tapakulttuurissa.
PoistaHaluaisin antaa kaikille tuomareille, virkamiehille ja poliitikoille Avari korkinavaajan. Siihen latautuu merkityksiä, jokaisella pullon aukaisulla, suomalaisen yhteiskunnallisen konkurssipesän mustasta todellisuudesta. Se antaa myös jokaisella aukaisulla vastauksen siihen, miksi vain puolet kansasta on valmiina kiiruhtamaan äänestyskopille siunaamaan edustajiensa lainsäädäntötyön jäljen. Mitä kyniin tulee, kirjoitan riimuni äänestyskopissa Karandashilla siinä toivossa, että vielä koittaisi aika, jolloin kansa edustaa itseään ja periaatteitaan ilman holhoojiensa musertavaa virkakoneistoa.
VastaaPoista