Sivun näyttöjä yhteensä

27. lokakuuta 2017

Tunteiden historiasta I



Samaa otsikkoa käytin joinakin vuosina luennoista. Historian lisäksi aihe oli esillä myös oikeustieteessä, koska esimerkiksi rikollisuuden taustoja tunnetan vain nykyajalta, menneisyydestä sitä vastoin ei käytännössä ollenkaan.

Kun sana ”oikeudenmukaisuus” on niin vanha ja siihen on niin kovasti vedottu, luulisi että sen merkityksestä tiedettäisiin jotain. Ei tiedetä.

Sääntöjä on kirjattu vuosituhansia, mutta mistä nuo säännöt tulivat ja mitä ne vaikuttivat, se on aivan epäselvää. Luultavasti Hitler ja ainakin osa hänen kannattajistaan piti juutalaisten ja muiden joukkosurmaamista ”oikeudenmukaisena” tekona. Muun muassa ”Taisteluni” –kirjassa esitetyt perustelut ovat kuitenkin sangen vaikeaselkoisia. Hyökkäämällä Belgiaan kesällä 1915 Saksa näki menettelynsä Jumalan rangaistuksena Englannille. Tässäkin perustelua on vaikea käsittää. Jotenkin se liittyi laivastoon, luultavasti.

Muutama tutkija on väittänyt, että ihmisen lyömistä puukolla pidettiin Somessa ennen pahana. En tiedä, onko tuossa perää. Pohjanmaan puukkojunkkarien yhteydessä on viitattu kiertelevin sotilaisiin ja romaneihin, joiden käyttäytymisestä olisi otettu mallia. Itse olen kirjoittanut, että puukkotappelut olivat yhtä yleisiä Viipurin seudulla ja että malli oli luultavasti levinnyt Venäjältä, samoin kuin muuten puukon mallikin, jota syystä tai toisesta valehdellaan suomalaiseksi.

Palasin vanhoihin lähdeteoksiini. ”Rakkauden historia” on hemaiseva. Minusta on yleissivistävää kerrata, että tunteellinen naisrakkaus on samaa perua samasta paikasta kuin islam, 600- ja 700-luvun Mekasta ja Medinasta. Taitorunous kehittyi valtaviin korkeuksiin Persiassa ja Bagdadissa ja kiersi Espanjan silloin islamilaisten maiden kautta Etelä-Ranskan trubaduurirunoudeksi.

Vähän väliä teksti ohitti tunteet ja muuttui itsetarkoitukseksi. Muuan japanilainen vanha romaani on käännetty englanniksi hienolla nimellä ”viisi naista, jotka rakastivat rakkautta” (Ihara Saikaku).

Samoja piirteitä oli Saksan romantiikassa ja siis myös Suomen. Voi olla että niitä on edelleen. Suuri rakkausruno on valitettavasti joskus puhkuva todiste siitä, miten suurenmoinen kirjoittaja itse on, kun kykenee tuntemaan näin korkeita tunteita. Kehen ne sitten kohdistuvat, se jääkin hämäräksi.

Olen empien sillä kannalla, ettei Catulluksen Lesbiaa ehkä ollut olemassa, ei vaikka esikuva Quintus Caecillus Metellus Celerin aviovaimo Clodia on perinteisesti osoitettu esikuvaksi.

Kiintymyksen ja ihmissuhteiden eräänlainen varhainen käsikirja lienee Chaucerin ”Canterbury Tales”, jossa pyhiinvaeltajat kertovat toisilleen hyvin monenlaisia tarinoita ja sävyt vaihtelevat ronskista haaveelliseen ja lievästi sekopäiseen. Pasolini oli koonnut elokuvaansa värikkäitä tarinoita. Hänen tarkoituksensa ei varmaan ollut tehdä kirjalle oikeutta.

Mutta juuri tunteiden ekosysteemiä, ihmisen laajasti ymmärrettyä monimuotoisuutta ajatellen Chaucerin rinnalle ei ole muita kuin Shakespeare. Sääli ett Toivo Lyyn suomennos on jokseenkin koliseva ja vielä suurepi sääli, että helposti löydettävät nykyenglanniksi muunnellut versiot vievät runoteoksesta jotain olennaista. Itse käytän filologien suosimaa tiheästi aliviitoitettua alkuperäistekstiä, jossa on selitetty myös hankalat sanat. Mutta korvani riemuitsee alkuperäistekstistä, jonka kerran löysin Englannisgta levytettynä.



12 kommenttia:

  1. Itse käytän käyttöohjeena Euroopan tunnehistoriaan Keskiajan syksyä. Kertomalla yhdestä hetkestä se antaa syyn ajatella muitakin. Ehkä sen avulla voi myös päätellä jotakin islamin tästä päivästä.

    VastaaPoista
  2. Ihmisoikeudet lienevät kohtalaisen uusi käsite. Niinpä nykyihmisen on hieman vaikea mieltää sitä mitä ihmiset ennen näistä asioista ajattelivat.

    Epäilemättä Hitler ja monet muut entisaikojen ihmiset pitivät hirmutekojaan ainakin jossain määrin oikeutettuina. Eihän näillä juutalaisilla ja muilla vähempiarvoisilla ihmisillä kai ollut mitään ihmisoikeuksia?

    Historiallisten romaanien tyypillisimpiä anakronismeja on se, että niiden henkilöillä on yleensä hyvin nykyaikainen arvomaailma.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä huomio.

      Waltarin Turms kuolemattomassa oli lukemistani historiaan sijoittuneista romaaneista ainoana päähenkilön maailmankuva, mystinen, jumaliin, maailman kohtaloon ja enteisiin uskova, selvästi nykypäivän ihmisen maailmasta poikkeava. Muistelen jostain tosin lukeneeni, että Waltari olisi etruskiromaaniaan kirjoittaessaan ollut aika irrallaan ympäröivästä todellisuudesta. Joten ehkä hän kirjoitti silloinkin juuri nykypäivän ihmisestä, itsestään.

      Poista
    2. Anteeksi, kuulin kyllä sananne
      mutta en ymmätänyt lukemaani.

      Poista
  3. Tuosta puukosta. Se oli ainakin 1900-luvun alkupuolelta sotien jälkeiseen aikaan asti tosi suomalainen ilmiö ja varuste. David Campbell esittelee Talvisotaa sekä NL:n että Suomen puolelta.
    Useassa kuvatekstissä Campbell kommentoi, kuinka kuva esittää suomalaissotilasta. "Sen näkee siitä, että sotilaalla roikkuu puukko vyöllään."

    Romaneilla on kiinteä suhde puukkoon. Ikään kuin geeneissä. Appeni, opettaja, kertoi, kuinka seitsenvuotias romanilapsi oli turhautunut kouluun, vetänyt jostain esille puukon ja uhonnut puukko levällään tappaa opettaja-appiukon, kerta kaikkiaan.

    "On siinä nyt pätö tappaja!" Tämä naureskellen lausuttu vastaus oli lannistanut uhon kuin Väinämöinen aikanaan romani-Lemminkäisen.
    Tuolloin sanan voima oli voittanut terän, mutta en rohkene suositella samaa keinoa, noin yleisesti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eräs työtoveri, vanhempi ukko jo itsekin, kertoi että lapsena heille heidän kotiinsa tuli romaaninainen monen lapsensa kanssa. Nämä mustalaismukulat alkoivat kauheesti kerjäämään hänen äidiltään ruokaa ja rahaa. Romaninainen toppuutteli heitä "älkääs ny, hei lapset älkääs nyt, tuo on tosi rumaa..." Välillä se puhui romaanikieleltä heille, noille penskoilleen. Mutta kertojan isä osasikin vähän indoarjalankieltä, ja alkoi hymyillä. Sillä heidän omalla kielellään se romaaninainen sanoi lapsilleen että "kerjätkää vaan, no kerjätkää ny kunnolla, kyllä se kohta antaa..."

      Veikeää - tosin osin ambivalenttia - tällaiset kulttuurierot. Meillä ja noilla muilla. (huom! viimeinen lause oli sarkasmia)

      Poista
    2. "... kun veitsi minun rintaani viilsi, sun katseesi viii'iimeinen..."

      Hiano kaalelaulu.

      Poista
    3. Mikis survoo toisessa kommentissaan kaaleiden piikkiin vanhan, suomalaisen rekilaulun "Muurari" joka alkaa näin "Kevät toi, kevät toi muurarin, kevät toi kevät toi maalarin...", ja kumpaa hiän tarkoittanee eka kommentissa, Matti Pulkkisen romAAnihenkilöä vai oikeasti romaninaista? (Molemmat ovat kommentissa esillä)

      Poista
    4. Kyllä puhejudo toimii -viimeksi eilen- puhuin päihtyneeltä päivän sankarilta pyssyn pois. Pitääpä vilkaista perään, saattaa olla pelikentillä.

      Sellainen oppi joka vie, ottaa.. kummallinen, outo, mutta hänhän vietti syntymäiväänsä. Onnea sankarille.

      Poista
  4. Anteeksi saivarteluni, mutta eikös pidä olla "Caecilius" eikä "Caecillus"? Muuten taas toki kerran kiinnostava kirjoitus!

    VastaaPoista
  5. Puukosta kysyisin, että eikös sen malli ole pikemminkin yleiseurooppalainen? Ainakin pari alan opusta väittää suomalaisen puukon olevan varsin lähellä keskiaikaista joka puolella Eurooppaa käytettyä "pientä veistä", jonka kantaminen oli sallittua jopa papeille. Suomessa malli olisi säilynyt siksi, että se sopii aivan erikoisen hyvin pehmeiden havupuiden työstöön ja on yksinkertainen tehdä. Muualla Euroopassa puukko olisi väistynyt erikoistuneempien työ- ja teräaseiden tieltä.

    Venäjällä puolestaan puukko on фи́нка, mikä antaisi myös aiheen epäillä sitä, onko kyse venäläisestä ideasta. (Tosin venäläisten finkassa on yleensä pieni väisti, mutta onpa niitä meikäläisissäkin taitamattomille tehdyissä puukoissa kuten Marttiinin partiopuukossa.)

    VastaaPoista
  6. Sellaista Chauceria on miellyttävä lukea, jossa on Middle Englishin rinnalla samalla sivulla moderni versio, josta voi silmätä jonkin nykykielestä poikkeavan sanan merkityksen. Nopeasti ne usein toistuvat oppiikin, vähän niin kuin tanskaa lukisi. Nopeasti huomaa myös, että alkuteksti on ytimekkäämpää ja lyyrisempääkin. Lyyn riimisanat todellakin "kolahtelevat", huomio kiinnittyy liikaa niihin. EG

    VastaaPoista