Kirjoituskoulu

Keskustelua kenraaliluutnantti Oeschin oikeusjutusta 1940-luvulla en jatka. Keskustelu Itä-Karjalan valloitetun alueen todellisuudesta on muutamista tutkimuksista huolimatta käymättä. Kun se tulee, siitä tulee pitkä ja surullinen. Asiasta luodut mielikuvat eli siis venäläisen väestön ja sotavankien kohtelu on sivuutettu kovin vähällä.

Itse vetäydyn siksi, että uusimman kirjan esiteltyäni tiedän, että seuraava vaihe olisi oikeuden pöytäkirjojen lukeminen. Siihen menisi parhaassa tapauksessa kaksi kuukautta.

Näkisin mielelläni hyvin tehdyn kirjan ”Oikeusmurhat Suomessa 1939-1949”. En usko pääseväni näkemään sellaista. En olisi sopiva henkilö tuollaiseen hankkeeseen asekätkennän osalta, koska mielipiteeni (ei siis tosiasia) on että aseiden hajavarastointi armeijan piirissä ja osittain sen tieten oli rikos, jonka olisin itse tehnyt, jos nyt kuvittelen itseni samaan aikaan ja asemaan.

Yleisemmin arvelen, että demobilisaatio eli sotavoiman kotiuttaminen on hyvin vaarallinen toimenpide. Suomessa se toteutettiin erittäin hyvin. Samaa ei voi sanoa monista Itä-Euroopan maista.

Amerikkalaisilla ja osittain briteillä ei ollut suuria vaikeuksia. Hämmästyttävän moni saksalainen kenraali tai tutkija sukeltaa 1950-luvulla näkyvin jopa Naton virassa. Lisäksi länsiliittoutuneet poimivat tehokkaasti käyttöönsä tutkijoita ja tiedemiehiä. Pidän totena useiden saksalaisten ja amerikkalaisten tutkijoiden johtopäätöstä. Natsimenneisyyden selvittäminen 1945 ja sitä seuranneina vuosina oli mahdoton tehtävä, koska selvitettäviä oli varmaan kymmenen miljoonaa ja maassa oli kateissa tai tuhoutunut paljon muutakin kuin arkistoa.

Mielipiteen vapaus tuli siis ajankohtaiseksi toisen maailmansodan jälkeen. On esitetty arvioita, että jotkut saivat pitää sodanaikaiset tai sodanjälkeiset mielipiteensäkin.

Asian mutkikkuus näkyy, kun julkisuudessa esiintyy esimerkiksi islamia vastustava ”islaminuskoinen”.

Juutalaisuudesta ei natsien lainsäädännön mukaan vapauttanut kristinusko eikä esimerkiksi kunnostautuminen ensimmäisessä maailmansodassa. Englannissa keksitty ja muun muassa Ruotsissa kehitelty ”biologinen juutalaisuus” otettiin mittatikuksi, vaikkei sitä voitu silloin eikä nyt havata biologisesti.

Kiertävien kummallisten ajatusten vuoksi tunnen tarvetta korostaa, että sekä Venäjällä että Neuvostoliitossa on vainottu juutalaisia, mutta valtion juutalaisvastaisuus onkin vaikeampi kysymys. Karl Marx oli juutalainen. Trotski oli juutalainen. Hitler väitti, että koko bolshevismi (kommunismi) on juutalaisten salaliitto.

Hitlerin ajatus oli tietysti väärä, vaikka hän saattoi itse uskoa siihen. Totuutta siinä oli sen verran, että näkyvä osa vanhan Neuvostoliiton johtohenkilöistä oli juutalaisia – esimerkiksi Zinovjev ja Radek. Juutalaissyntinen Maiski vaihdettiin ulkoministerin tehtävistä suurlähettilääksi ja tilalle tuli Molotov.

Täsmällinen kansallinen ryhmä ei ollut automaattisesti jakava seikka. Arvattavasti myös Stalin piti tärkeämpänä stalinismia kuin omaa georgialaisuuttaan, joka georgialaisten mielestä on eri asia kuinvenäläisyys.