Keskustelun kesto

Lukemani mukaan joissakin länsimaissa puolisot puhuvat toisilleen noin puoli tuntia viikossa. Puhe on ylemmästä keskiluokasta ja onnellisista avioliitosta.

Ranskan tuntijoista paras, Th. Zeldin, pohtii aika pitkään, miksi käytännössä kaikki pitävät (pitivät) Pariisista, mutta turisteista noin 3 % pitää ranskalaisista.

Tuosta prosenttimäärästä minulla on suunnilleen sama kokemus, mutta esitän tärkeän rajauksen: turistiympäristössä. Kollegat, ystävät ja sukulaiset ovat toista.

Zeldin huomauttaa, että Ranska on ehkä ainoa maa maailmassa, jossa keskustelu on suosittua. Heillähän oli maailman parhaat moralistit Montaignesta alkaen, mutta Madamede Ramboillet’n nimiin viety salongin keksiminen oli ratkaiseva ero. Salongeissa, sellaisissa kuin esimerkiksi Proustin kuvaamat, oli täysin sallittua puhua asiaa ja esittää kiinnostavia näkökulmia, mutta oikeaa vastaus ei etsitty.

Englannin kuuluisin ja huonoin keskustelija oli tohtori Samuel Johnson. Hän oli niin hyvä huomaamaan ja niin tavattoman etevä muotoilemaan asiansa, että kun hän oli sulkenut suunsa, aihe oli loppuun käsitelty, eikä mitään keskustelua syntynyt.

Koska Zeldin on itse britti, hän ei jätä huomauttamatta, että päivänpolttaviin ja yleisinhimillisiin asioihin briteillä on yhteensä neljä vastausta, mahdollisesti viisi. Nice, jolly, charming, bore ja siis poikkeuksellisesti fond.

Ne ovat hyviä sanoja, koska ne sopivat, oli kysymys säästä, ManU:n maalista,, naapurin vauvasta tai vanukkaasta.

Englanista ja osittain USA:sta löytyy runsaasti kirjallisia todisteita käsityksestä, jonka mukaan eri yhteiskuntaluokkien on mahdotonta keskustella ja usein myös ymmärtää toisiaan. Oman yhteiskunnallisen aseman korostaminen on helppoa. Mahdollisimman paljon alkujaan vierasperäisiä, monitavuisia sanoja, kuten ”polysyllabic” (monitavuinen).

Joku yleislääkäri sanoi suosivansa lääkärinkielisiä termejä, jottei potilas suotta sekaantuisi asiaan, ja tunnusti, ettei hän ymmärtänyt tuon taivaallista potilaan omasta selityksestä, mihin sattuu ja miten. Meillähän oli Suomessa mainio lääkäri Pertti Pakarinen, joka kirjoitti siitäkin, mitä kunnanlääkärin tulee ymmärtää, jos savolaista potilasta juilii ja öllöttää.

Siinä asiassa ranskalaiset ovat varmasti ainutlatuisia, että kun he taas kerran 1789 päättivät panna pystyyn vallankumouksen, annettiin ”Yleismaailmallinen ihmisoikeuksien julistus”.

Kaikissa muissa maissa olisi tyydytty työläisiin, proletariaattiin, oman uskontokunnan edustajiin tai todistettavasti oman maan kansalaisiin. Ranskalaisille on jollain salaperäisellä tavalla selvää, että he puhuvat koko maailman puolesta, eikä asioista niin ollen tule koskaan valmista.

Tämän blogin ohella minulla on ollut keskustelukumppaneiden ilo. Mielestäni onnistuneen juttu tuokion merkki ei ole se, että olisin osannut sanoa jotain fiksua tai kerjäämään aplodeja, vaan se, että läimäytän itseäni otsaan ja sanon ääneen, että noinhan se on. Tuota en olisi tullut ikinä edes ajatelleeksi. – Tähän ilmiöön perustuu tieteellinen tutkimus. Kaksi tai kaksikymmentä tyhmää saa joskus aikaan jotain fiksua.