Sivun näyttöjä yhteensä

4. syyskuuta 2011

Pää-Kalle I




Otsikon nimitys on väärä. Kalle Päätalo oli ”Kallio-Kalle”. Päätalosta perhe joutui muuttamaan hyvin ikävissä merkeissä Kallen (1919-2000) ollessa pikkulapsi.

Jos tuntee tarvitsevansa veruketta pyhiinvaellusmatkaan Taivalkoskelle, se kelpaa, että lähes ainutlaatuisesti Päätalo käytti melkein kaikista kirjojensa sadoista henkilöistä oikeita nimiä ja paikoista samoin.

Halusin ymmärtää hiukan lisää siitä, miksi Päätalo väheksyttiin melkein hengiltä. Nähdäkseni perinne säilyy Tampereella ikään kuin siellä ei olisi huomattu, että Iijoki sarjan 26 kirjasta Iijoen tuntumassa tapahtuu noin puolet. ”Tammerkosken sillalla” ja ”Pyynikin rinteessä ovat” koko sarjan ehkä tasapainoisimpia ja täyteläisimpiä teoksia.

Sitäkään kirjallisuuden makutuomarit eivät tunnut huomanneen, että nu0 kaikki 26 nidettä ovat itsenäisiä romaaneja. Ihmiset vain villiintyvät lukemaan sarjaa mahdollisimman laajasti, paitsi Taivalkoskella, jossa kuulemani mukaan toinen puoli väkeä ei ole lukenut eikä lue Päätalon kirjoja, koska niissä puhutaan kaikenlaisia ikäviä asioita paiikkakunnasta ja paikkakuntalaisista.

Päätalon viestiä jatkaa nyt Sofi Oksanen, joka tuskin on lukenut yhtään Päätalon kirjaa. Heillä on nimittäin sama teema, häpeä. Teemaan kuuluvat häpäisy ja ongelmallinen itsetunto.

Omasta mielestään Päätalo ehkä kirjoitti oman elämänsä aineksista mahdollisimman tarkan kuvauksen. Se ei tietenkään edes voi olla totta. Kirjoittaminen on sama sana kuin valikoiminen. ”Todenmukaisesta” kuvauksesta ei synny lukukelpoista tekstiä. Suurinkin realisti on valikoinut ne kohtaukset, joilla hän ilmentää asiansa.

Päätaloa pilkataan edelleen verkkaisuudesta ja joutavanpäiväisten asioiden kuvaamisesta.  Tuo tuollainen kertoo kaiken tarvittavan pilkkaajasta. Realistit ovat usein ottaneet kuvatakseen tapahtumasarjan, kuten Tolstoi ja Linna ja monessa mielessä Hemingway. Toinen vanha perinne on kehitysromaani, jossa päähenkilö tai joku toinen muuttuu. Ehkäpä Seitsemän veljestä olisi esimerkki, koska kylään asettuvat veljekset ovat koko lailla toisenlaisia ihmisiä kuin Impivaarassa temmeltäneet luonnonlapset.

Romaanihenkilö ”Kalle Päätalo” ei kehity, luojan kiitos. Iijoki-sarjan viimeisissä romaaneissa esiintyvä henkilö on hämmästyttävässä, pelottavassa määrin sama henkilö kuin sarjan alussa kaikkea maailmaa ihmettelevä paitaressu. Häpeän ja huonommuuden tunteet eivät väisty silloinkaan, kun mies saa kansakoulupohjalta ja totisesti ansiosta professorin arvonimen ja nauttii valtavan lukijakunnan suosiosta. Sielullinen epävarmuus saattoi purskahdella vielä vanhoilla päivillä.

Mielisairauden tai vastaavan tuhon pelko eli isän kohtalon toistuminen ei hellittänyt puristustaan koskaan.

Puhdistautuminen ei onnistu. Jos elämä osoittaa tasaantumisen merkkejä, ”Kalle” tekee ratkaisevia, anteeksiantamattomia virheitä ja on jälleen suossa. Näyttämisen halusta kertovat harharetki Taivalkosken kunnan rakennusmestariksi 50-luvun alussa osoittautuu täydelliseksi erehdykseksi. Mikään näyttö ei riitä entisille rippikoulukavereille, jotka ovat nyt pitäjän pomomiehiä.

Tämän kirjoituksen kuvana on Kallioniemen pirtti. Vasemmalla on Hiltu-Jakin nikkaroima keinutuoli – se ”susi”. Hyvä siinä oli istua, mutta toisaalta ei se kyllä kunnolla keinunut.  Siinä istuessaan näkee esille pantuna kaikkea mahdollista isä-Herkon pussihousuista Kallen nahkatakkiin ja sotareppuun. Silloin viimeistään ymmärtää, ettei Päätalo ollut se konkreettiseen takertunut tyhmä ihminen, jonka kirjoja ei viitsitty pääkaupungin lehdissä aina edes arvostella, vaan konkreettisen kuvaaja.

Hullua tai ei, mieleeni tulee Mark Twain. ”Huckleberry Finnin” ohella Twain julkaisi ainakin kymmenen sellaista kirjaa, joissa havainnot viiltävät kuin partaveitsi, koska ne ovat niin teräviä ja koskettavia. Kirjoittaja on koko ajan iholla. Kuten Päätalo. Vertaus voi hyvinkin ontua, koska Twain oli ruoskija, kun taas Päätalo jakaa lukijalle sitä, mitä hän itse jäi vaille, lempeyttä, hyvänahkaista huumoria, kykyä kuunnella, kovaa halua ymmärtää myös niitä, joilla kukaan toinen ei kallistanut korvaansa.

23 kommenttia:

  1. Eipä taida Hiltu-Jakin tapaisia miehiä enää olla eikä tulla. Se Illodin -juttu on jäänyt ikuisesti mieleeni Kallen 1. uitossa, jossa hän oli Jakin matkassa ja silmällä pidettävänä. Kalle lipsautti uittokeksillään jalkaansa ja haavasta viis, mutta kun uusi kumiterä meni palkeenkielelle! Se veti kyyneleet silmään ja rajusti. Jakki vielä sanoi sen irvistävän kuin vanha vittu... eipä se Kallea lohduttanut, mutta sitten joku sanoi, että tuohon kun olisi Illodiinia laittanut heti vahingon satuttua, niin kumiterä olisi nyt parempi kuin uusi.

    Usko Illodiinin kaikkivoipaisuutenn oli maalla vahvaa vielä 1970 -luvullakin. Olin Kainuussa eräässä pienessä kylässä paikallisen E-Osuusliikkeen "ohjelmallisessa illassa" ja elokuvaesitys oli se mikä sinne veti, ei aate jota kauppias, joka oli kuulemma samalla paikallinen kommunistien päällikkö, agitoi kylällemme. Kylän akat takana jutteli keskenään kuinka lauantaisaunan päälle teki erinomaisen hyvää kun laittoi puoli pulloa Illodiinia ja teki siitä lämpimän totin... oli kuulemma elämä mallillaan sen kumottuaan. Lienee tullut raikasta jälkeä kerralla! Silloin oli lähin viinakauppa yli 50 km päässä Kajaanissa. Sekin selitti osaltaan Illodiinin menekkiä.

    VastaaPoista
  2. Ikänsä Ylä-Savossa asuneella enollani oli kaikki Päätalon kirjat. Jos kysyin häneltä mitä hyvänsä maaseudun elämää koskevaa, hän käski lukemaan Päätalon kirjoja. Siellä ne asiat oli selostettu enoni mielestä täsmälleen oikein.

    Onko Päätalo romaanikirjailija vai mikrohistorioitsija?

    VastaaPoista
  3. Illodinista puheenollen, sitä käytettiin ennenvanhaan hyvinkin yleisesti maastohiihdossa, Hakuliset ja kumppanit vetivät sitä oikein kunnon annoksia ennen kilpailuja. Saattoivat vetää jopa kilpailun aikanakin, mistä sitä tietää. Piti hyvin hengitystiet avoimena.

    Päätalosta sen verran että Juice Leskinen sanoi jossain haastattelussa että Päätalon arvoa ei vieläkään tunneta, ehkä joskus 25v päästä tajutaan kuinka nerokas kirjailija hän oli. Nyt taitaa olla kulunut jotain 10-15v tuosta haastattelusta. Ehkäpä se sieltä joskus tulee kun vähän potkii..

    Itse en ole lukenut ainuttakaan Päätalon kirjaa. Saa onnitella.

    VastaaPoista
  4. Kuin luin blogisi niin melkein alkaa tehdä mieli yrittää lukea Päätaloa ensimmäisen kerran elämässään! Kiitos!

    VastaaPoista
  5. Ad Anna Amnell et alii: - nyt kun romaani ymmärretään taas järjelliesmmin kuin kiihkeitten oppien aikana 1970-2000, Päätalo on epäilyksittä romaanikirjailija. Yksi perustelu on tämän päivän kirjoituksen teema tunkeutuminen mikrohistorian uskomusmaailman läpi emotionaaliseen todellisuuteen. Ei: millaista se todellisuudessa oli, vaan milta se todellisuudessa tuntui.

    VastaaPoista
  6. Päätalot lukeneena, poikkesin kerran Kallen kotimökillä ja hämmästyin. Kirjoista syntynyt kuva suuresta järvestä, koulumatkasta ja itse mökistä ja sen ympäristöstä, oli luonnossa aivan eri luokkaa. Voi olla, että itse vääristelin mielessäni mittasuhteet, mutta pienoinen pettymys kokemani oli. Itse kirjoista sen verran, että vaati joskus sitkeyttä lukea pikkutarkkaa selostusta matkoista, jotka eivät tuntuneet edityvän vaan junnasivat paikoillaan. Mutta koukkuun kirjoihin jäi.

    VastaaPoista
  7. Niin.

    Jari kommentoi ettei ole lukenut vielä yhtään Päätalon kirjaa. Olen myös kuullut että moni on aloittanut mutta lopettanut kesken.

    Olennaista on että valitsee ensimmäiseksi jonkun niistä alkupään opuksista, silloin ei takuulla jätä kesken. Itse taisin valita "Höylin miehen syksy" kirjan. Vikke Nilon tarina on myös itsenäinen mutta tullut TV:stäkin jo pariin kertaan.

    "Kunnan jauhot" oli varmasti Kallelle raskain kirjoitettava. Voin kuvitella hänen olleen "rantu puhuteltava" erityisesti sen kirjoittamisen aikana, josko usein muutoinkin.

    Herkon humeetin sassaroiminen osui Kallen kannalta pahaan aikaan. Ryskätöihin joutui nuori mies liian varhain.

    VastaaPoista
  8. Arvostelijoitakin voi yrittää ymmärtää.

    Päätalo tuli 50-luvun lopulla keskelle kuumaa kirjallista ja poliittista taistelua, ja asemoi itsensä rakennustyömaakuvauksellaan lupaaviin työläiskirjailijoihin. Ei ehkä modernistiksi, mutta silti moderniksi.

    Kun sitten seuraavaksi tulikin pahinta lajia kainuismin kukkasia - romanttiskansallista höpsötystä jostakin Lapin rajoilta rakkauksineen ja maaseutukuvauksineen, arvostelijat pettyivät raskaasti.

    Kun leima oli lyöty, se pysyi: viihdekirjailija.

    Kirjallisten piirien kyky ei sitten riittänyt näkemään 70-luvulla sitä, minkä kansa kyllä näki: Koillismaa-sarjan ainutlaatuisuutta ja suuruutta, suorastaan valtavuutta.

    Se ei ole "kirjallisuutta", se on totista elämää. Viihdekirjallisuuden kanssa sillä ei ole muuta tekemistä kuin ehkä se, ettei tekijän taiteellistekninen kirjallinen kyvykkyys ole sen suurempi kuin muidenkaan viihdekirjailijoiden, Waltarin vaikkapa, mieluummin väheisempi. Silti se on riittävä luomaan ainutlaatuisen koskettavan ja puhuttelevan esityksen tämän maan elämästä, identiteetistä, kulttuurista, juurista.

    Arvostelijatkin ovat vajaita ihmisiä: heillä ei ollut kykyä ymmärtää, että Päätalo teki tuhatkertaisesti sen mitä Hyry yritti. Päätalo oli heille yksinkertaisesti liian suuri.

    PS. Entiset asenteet istuvat tiukasti, sen huomaa täälläkin: monella fiksulla kommentoijalla on tarve kertoa, etteivät he ole lukeneet Päätaloa - viitsineet tai pystyneet. Näin he hakevat tiedostamattaan hyväksyntää "oikeiden" kirjallisuusoppineiden silmissä?

    VastaaPoista
  9. Minulla loppui Päätalon lukeminen heti alkuunsa, sillä en kestä hänen rajua, savolaisittain sanottuna 'reähkää' kieltään. Päätalon kieltä editoitiin. Eikö nähty tarpeelliseksi tehdä siitä tässäkin mielessä luettavampaa?

    VastaaPoista
  10. Huom! En kai kirjoittanut tänne vahingossa Kirsti Elillän blogiin menevää kommenttia? On useita sivuja auki yhtä aikaa. Voitko ystävällisesti poistaa, jos niin kävi. Anna A.

    VastaaPoista
  11. Niinkuin Juice siteerasi: Oli saunapolulla sen verran lunta, että vitunkarvat lunta pensselöipi.

    VastaaPoista
  12. "Yksi perustelu on tämän päivän kirjoituksen teema tunkeutuminen mikrohistorian uskomusmaailman läpi emotionaaliseen todellisuuteen. Ei: millaista se todellisuudessa oli, vaan milta se todellisuudessa tuntui."

    Kiitos!
    Tässäkin riittää sisäistettävää joksikin aikaa...

    VastaaPoista
  13. Niinhän se on urheilussakin. Oli sijoitus mikä tahansa, niin aina kysytään ensimmäiseksi, että miltä nyt tuntuu.

    VastaaPoista
  14. Päätalon Ihmisiä telineillä on eräs ensimmäisiä lukemiani suomalaisia "aikuisten" kirjoja (tosin Sariolan Ei loitsu eikä rukous taisi tulla ensin).

    Se on kirjana minulle edelleen ykkönen (Päätalolta).

    Iijokisarjasta olen lukenut 10 kirjaa.

    VastaaPoista
  15. Anja A - et kestä Päätalon "reähkää" kieltä...tuo oli minulle kyllä yllättävä uutinen ja ihmettelen puhummeko edes samasta kirjailijasta?

    Päätaloahan on moitittu pikkutarkasta kerronnasta, ei rajusta "reähkästä" kielestä - mitä se sitten tarkoittaneekaan, syntistä suorasukaista kansankieltäkö?

    Päätalo on kirjoittajanakin pedantti puurtaja, ei mikään leveällä pensselillä maalailija, ja pahimmillaankin vain väkisin voimalla runnova pillastuja.

    Koskaan vuosikymmenien kuluessa ei mieleeni ole juolahtanutkaan, että hänen kielensä olisi jotenkin rajuja - värikästäkin se on vain silloin, kun hänen hahmonsa puhuvat, korvakuulo kun hänelle oli Linnan luokkaa.

    Mutta että "reähkää" - eihän hän kirjoita koskaan edes rivouksia. Se mikä modernisteilla oli kyrpä (ja jonka kustannustoimittaja editoi kaluksi) on Päätalolla pakettinappula.

    On siinä vissi ero. Olisiko se pitänyt pilata editoimalla vaikka piliksi?

    VastaaPoista
  16. Häpeä on aina ajankohtainen teema. Viittaan Paavo Kettusen tutkimukseen Kätketty ja vaiettu-suomalainen hengellinen häpeä. Kettusen tutkimuksen lähteinä olevat suomalaisten häpeäkirjeet ovat kirjoittajiensa häpeähistoriaa. Tuskin kukaan meistä voi sanoa, ettei olisi joskus elämässään, vaikkapa koulussa, joutunut kokemaan voimattomuutta ja häpeää.

    VastaaPoista
  17. En kerskaile enkä hae mitään luokittelua tunnustamalla, että en ole yrityksistä huolimatta jaksanut Päätaloa lukea. Mikä se sesam oikein on?
    Vähäväkiset ovat lähellä sydäntäni ja hyvä kirjallisuus, mutta en vain pääse pinolle. Että professori oikein toivioretkelle ja vakuuttaa ja vakuuttaa, mutta kun ei.
    Aloitan "arabiankielisen maailman myydyimmän romaanin" ja joskus vielä...?

    VastaaPoista
  18. Kalle oli koko ikänsä myös armoton mies painamaan urakkatöitä, joista mahtavin on Iijoki-sarja. On se sellainen tallenne tavallisen ihmisen kulttuurihistoriasta ja ajanjakson hengestä, tavoista ja aineellisista mahdollisuuksista, että tutkijat sadankin vuoden päästä pääsevät sisälle ensin Koillismaan ja sitten Tampereen seudun oikeaan elämään yhdeltä näkökulmalta katsottuna.

    Ihmisiä telineillä tuli ostetuksi ja luetuksi ihan tuoreeltaan, kun samaan aikaan itsekin työjelin kivimuurin nostossa pääkaupunkiseudulla. Rakentamisen kuvaukset muissakin kirjoissa palauttavat elävästi mieleen sen ajat työtavat.

    Viimeisiä hevossavottojakin kävin katsomassa. Hirmuisia kuormia hevoset vetivät, kun raiteet oli hyvin jäädytetty ja tiet vedetty taiten mahdollisimman tasaisia paikkoja. 1950 ja 60- lukujen vaihteen työt nimittäin veivät pariin Taivalkosken naapurikuntaan, joten myös puheenparsi tuli tutuksi. Olen nauttinut suunnattomasti nimenomaan tuosta kirjojen kielestä, joka joskus on suorasukaista, vaan ei läheskään yhtä suoraan asioihin menevää, jota sain kuulla paikallisten ihmisten käyttävän aivan luonnollisessa puheessaan, ei siis vain noituessaan (kiroillessaan).

    Hienoa, että Kemppinen on ottanut Kallen kirjat nirppanokista ja snobeista välittämättä tutustumisensa kohteeksi ja aiheen vakavasti.
    Näin ajattelee eräs sinua varttuneempi kirkkonummelainen.

    VastaaPoista
  19. Päätalo on yksinkertaisesti tylsä ja huono kirjailija. Ei siinä sen kummempaa ole.

    VastaaPoista
  20. Kaikki yksitoista tuhatta sivua olen lukenut toistoineen kaikkineen ja jaksanut sen kaikki kestää. On se kannattanut, sillä olen saanut samalla lukea isäni historian, josta hän ei osannut itse kertoa. Niin sitä samaa sen ajan historiaa.
    iisi

    VastaaPoista
  21. Kyllä Päätaloa Tampereella sen verran arvostetaan, että junantuoma on saanut nimikkopuiston. Nimikkokadustaan hän eläessään kieltäytyi.

    Huvittavana historian ironiana on, että eräässä romaanissaan Päätalo kuvaa myöhemmin nimikkopuistokseen nimettyä paikkaa surkeaksi, synkäksi, kaikin puolin masentavaksi pusikoksi harjun alarinteellä.

    Erään toisen tamperelaisen rakennusmestarin tiedän, joka sai komeamman huomionosoituksen, tosin vain suvultaan. Hänet haudattiin Kalevankankaalla paikalle, josta aukeaa näkymä eräälle Nekalan kadulle. Lähes kaikki tuon kadun rintamamiestalot ovat hänen vastaavana mestarina valvomiaan.

    VastaaPoista
  22. Koulutettuna ja urbaanina futuristina muinaisten murjusuomalaisten kitinät eivät minua kiinnosta, mutta Päätalo on ainoa kirjailija, jonka teksti vetää mukaansa joka ikinen kerta kun aukaisen hänen kirjansa, riippumatta tilanteesta ja tekstinkohdasta (poikkeus: loppupään kirjojen ylipitkät rakennusselostukset). Luen niistä suoraan omaa elämääni nähtynä tavalla, jolla en uskalla sitä itse katsoa.

    VastaaPoista
  23. Onkohan Päätalon halveksimisen syynä ollut myös sen koillismaalaisen elämäntavan halveksiminen, jota Päätalo kuvaa. Lisäksi hänen tyylinsä on poikkeuksellisen perusteellista ja kuvailevaa, etten sanoisi maalaista. Komenteista näkyy, että kirjat on jaksanut lukea se, jolla on jokin kosketuspinta (vaikkapa vain vanhemmat) tuohon elämäntapaan. Sen sijaan (monipolvisen) urbaani henkilö ei jaksa tuota hidasta ja jaarittelevaa kertomusta lukea, se ei vain kosketa, edes kuriositeettina. Ollakseen suurta taidetta Päätalon olisi pitänyt pystyä tiivistämään koko tarina yhteen tiiliskiviromaaniin tai ainakin trilogiaan.

    VastaaPoista