Sivun näyttöjä yhteensä

14. elokuuta 2006

Kirjakeitto

Joku neuvoi minua miettimään, kannattaako jatkuvasti räkättää uutuuskirjoista, etenkään keittokirjojen tulvasta.

Mietin ja käsitin olevani väärässä, taas.

Keittiö ja muoti reagoivat nopeimmin muutoksiin. Muoti ostetaan, ruoka tehdään. Oppaita ja yllykkeitä tarvitaan. Kojeet kehittyvät. Hyvien ohjekirjojen (tyyppiä Petteri Järvinen) julkaiseminen on kannattavaa ja kannatettavaa.

Retorinen kysymys joltain luennoltani: miksi amerikkalaisen elokuvan alkukauden suurmiehet olivat melkein kaikki juutalaisia rättikauppiaita?

Ikävästi muotoiltu kysymys herättää kuulijan käsittämään, että puhe ei ole vaatekaupoista, joita 1900-luvun alussa ei oikeastaan ollut, vaan kamasaksoista eli kaupustelijoista, jotka tyrkyttivät tuotteitaan kadulla tai koputtelivat oville.

Knoppikysymyksen vastaus on: elokuva oli alkujaan bordelliviihdettä, joka oli tarkoitettu välihuviksi hikeä kuivateltaessa. Muutamat nerokkaat henkilöt, joihin Edison ei kuulunut, käsittivät että tässähän oli jotain New Yorkin sataa kieltä puhuville miljoonalle lukutaidottomalle maahanmuuttajalle, joten elokuvalipun hinta määriteltiin aktiivisesti juuri olutkolpakon alapuolelle.

Samuel Goldwyn, silloin vielä Goldfish, oli hansikaskauppias. Louis B. Mayer aloitti kiertävänä romuraudan ostajana. Juutalaisuus liittyi vahvaan yhteisöllisyyteen ja sen koulimaan nopeaan eläytymiskykyyn. Samalla tavalla kuin laukkuryssät meillä rihkamankaupustelijat elivät kyvystä arvata, millainen hiukan tarpeeton tavara kävisi kaupaksi. Röyhelöiden ja konepitsien perässä tuli elokuva - yhden ja sitten kahden kelan pätkät, joiden tarkoitus oli iskeä suoraan katsojan hermoon, vangita mielenkiinto, luoda tarve tulla toistekin.

Vuonna 1939 Yhdysvalloissa oli vielä kymmeniä jiddishin kielisiä teattereita ja siis vielä äänielokuvan aikana, kielellisille vähemmistöille osoitettuja kokoillan näytelmäelokuvia valmistui vuosittain satoja, esimerkiksi ukrainan kielisiä, puhumatta venäläisistä.

Nopeassa keskustelussa on tapana sanoa, että yleisön on saatava, mitä se haluaa. Jos tuote ei mene kaupaksi, se poistetaan valikoimassta.

Ehkä se ei ole aivan näin. Yleisö on saatava luulemaan, että tätä se on oikeastaan halunnut. Rannekello oli kerran rippilahja, merkiltään Leijona, ja kesti ja kävi kunnes kastui omistajan uidessa Vuoksen yli heinäkuun alussa 1944. Sitten se oli joitakin vuosikymmeniä hyödyllinen kone, joista esimerkiksi 1960-luvun lopun mekaaniset Omegat olivat kukaties hintaa ja laatua ajatellen huikean hyviä. (Rolex on muuta - sen sosiaalinen tehtävä on kyykyttää köyhempiä.)

Sitten kävi ilmi, että yleisö olikin aina janonnut huokeita, muovikuorisia kvartsikidekelloja. Vahinko vain, ettei niitä ollut keksitty. Pantiin tuulemaan, ja nyt Swatch omistaa merkittävän osan kaikesta kellotuotannosta ja muutaman kymmenen euron tiuku on täysin OK myös liituraitapuvun kanssa.

Ihmisten ruokailutottumukset ovat meillä ja naapureissa valtavassa muutostilassa, ja ruuan valmistaminen on tullut muotiin. Veljeni osaa sekä valmistaa paistia että sekoittaa salaattia. Ihmettelen ja kadehdin.

Toivottavasti seuraavaksi tulevat käsityöt, muutkin käsityöt kuin digitaaliset valokuvat. Tottahan kaupasta saa rotseja halvalla joka lähtöön, mutta omin käsin tekemisessä on taas hohtoa.

Uskon kiihkeästi kulttuuriantropologi Claude Levi-Straussin määritelmään ihmisestä "näprääjänä" (bricoleur). Levi-Strauss on muuten hengissä. Aika hyvä saavutus 1908 syntyneeltä.

Kävelin kirjahyllyni moneen kertaan ja mietin. Tietokirjat eivät elä. Sävähdyttävinkin tieto muuttuu lukijan tiedoksi, sen vähän minkä muuttuu, ja vanhentuu. Sijaan tulee uutta tietoa. Sellainen tieto, josta saa vihjeitä, ei vanhene niinkään. Esimerkiksi vanhentunut kirjallisuudentutkimus voi olla jännää - jos joku on joskus housunsa kastellut tietyistä tekijöistä, niin kukapa tietää, jos niitä vaikka kannattaisi vilkaista uudestaankin.

Historiatieteessä henkiin jää vain historiataide, sellainen kuin Burckhard ja - kaikista kirjoittajista - Egon Friedell (Uuden ajan kulttuurihistoria). Friedellin kirjassa ovat melkein kaikki faktat väärin, mutta kun se on niin innostava! Sitä paitsi hän ei ollut mikään tutkija vaan lehtimies.

Yritin löytää esseistiikkaa eli sitä kirjallisuuden alaa, jonka perään haikailen. Kuollutta kaikki! Paitsi erittäin korkealle kertomakirjallisuuden tasolle nousseet kuin Frans G. Bengtsson ja Yrjö Hirn. Selaan toiveikkaasti Jörn Donnerin ja Paavo Haavikon muinaisia, kiitettyjä kirjoja. - Donner (Raportti Tonavalta, Raportti Berliinistä) on hyvä, koska hänen reportaasinsa ovat kaunokirjallisempia kuin myöhempien vuosikymmenien romaanit. Maailmanpoliittiset pohdinnat vaikuttavat lapsekkailta, mutta esimerkiksi kuvaus Brechtistä, jonka kanssa hän todella vaihtoi muutaman sanan, on mieleen jäävä.

Loistava oivallus: salakuljettaa esseistiikka matkakuvauksen muodossa takaovesta sisään.

Haavikko - taloudelliset aforismit aika on osoittanut humpuukiksi. Samalla nämä tekstit osoittavat, miten lauseita tehdään: tuvat rakennetaan tuuleen, tietämättömys peitetään ironialla. Toista on kaunokirjallisuus: teosta Yritys omaksikuvaksi sävyttää riipaiseva myötätunto, rakkaus ja hellyys sitä ainoaa henkilöä kohtaan, josta kirjoittaja on kiinnostunut, häntä itseään.

Elämäkerta on kestävän oloinen kirjan muoto. Eivät sensaatiolehdet ole sitä itse keksineet, että kurkisteleminen toisten ihmisten elämään on todella kiinnostavaa. Gunnar Suolahti, Nuori Yrjö-Koskinen (1933). Voi veljet!

Jos olisin diktaattori, kirjoitti nuori Urho Kekkonen, ja käisitti kirjoittaessaan, että tässäpä hänelle ammatti. - Jos olisin diktaattori, kävisin hakukoneilla Internetiä läpi aamusta iltaan ja tutkisin, mitä siellä ei ole. Sitten yllyttäisin tekemään kirjoja siitä, mihin sähköiset välineet eivät kelpaa. Esimerkiksi keittokirjoja (netistä löytää reseptejä, mutta keittokirja on jotain muuta).

En ole diktaattori. Teen kuitenkin juuri tätä.

Hyvä romaani ja runo ovat ainaeläviä. Tämä nyt ei ole uutinen. Puuha- ja harrastekirjat ovat myyviä. Opaskirjat ovat loputon kenttä - miten paljon parempia "For Dummies" -tietotekniikkaoppaat ovat kuin ohjelmien manuaalit tai omat ohjesivut.

Viisauskirjallisuutta ei kannata julkaista. Se sopii ehkä nettiin, kuitenkin merkittävästi lyhyempinä ja paremmin kirjoitettuina palasina kuin nämä minun blogini.

7 kommenttia:

  1. Aina oppii: jossain opiskeluaikojen esseesuomennoksessa Levi-Straussin "bricoleur" oli käännetty muuraajaksi ja vielä selitettykin, että kyseessä on saatavilla aineksilla seinää tekevä muuraaja.

    Tähän päivään asti olen uskonut asian olevan noin. Noloa.

    VastaaPoista
  2. Ad Kari Haakana:

    Älkäämme olko jansenisteja. Ehkä kaunis tunnustus luetaan Sinulle maalliseksi ansioksi. Ehkä joku paha ihminen on ajatellut englannin sanaa "brick", jolla ei ole tekemistä asian kanssa (ks. esim. http://www.lexilogos.com/etymologie.htm - dictionnaire ètymologique.

    "Tinkerer" lienee tavallisin englantilainen vastine.

    Se voisi olla sukumme tavallisin ammattinimike. Osasin itse sanoa neljävuotiaana isoisän liikkeen asiakkaille (Kauhavabn kello- ja kulli) - Teirän kellos' on hianofiäteri takus.

    VastaaPoista
  3. Jos olisin esseekirjailija, jollaisia murroskohdat tulkitsijoikseen vaativat, kuuntelisin Gramscia ja hylkäisin sosialistisen perinteen "ekonomistinen determinismin", so. talouden
    "kätkettynä jumalana" ja painottaisin poliittisten aloitteiden ja toiminnan merkitystä.

    Saattaisin siis päätyä ällistelemään suunnatonta vasemmistoekonomistien kaartiamme -Koivisto, Paatela, Liinamaa, Sailas, Liikanen, Lindblom, myös humanisti Sorsa Suomen Pankissa, Suvi-Anne Siimes etc,

    VastaaPoista
  4. Ei varmaankaan kuulu keskustelunne piiriin, mutta hakiessani brick sanan etymologiaa törmäsin sanaan tiili (adobe, from oral form of Arabic al-tob "the brick,"),jonka tuosta arabialaisesta puhekielestä alatoopi - lihahyytelö, joka on usein aika tiilen näköinen, ruots. aladåb. Kyllä tämä internert on ihmevehje.

    VastaaPoista
  5. Ad Matti:

    Tuohon on kuohuttava löytö. Adobe Inc. olisi varmaan mielellään hiljaa asiasta.

    Toisaalta nämä a- ja al-alkuiset sanat ovat epäilyttäviä - alkoholi, algebra, algoritmi.

    VastaaPoista
  6. Niinpä. Eikö alkoholi tule al qahalista, joka viittaa myös juutalaisten kagaaliin.

    VastaaPoista
  7. Ad Jouni Snellman:

    Voipi ollakin. Etymologiset sanakirjat kyllä edelleen antavat radikaalin al-kuhul - hiili, silmämaali.

    Tämä hepren kielen itsehallintoelintä tai seurakuntaa tarkoittava sana juolahti Mechelinin ja Tekla Hultinin mieleen venäjän kautta, jossa sitä käytettiin juutalaisten salaseurojen (luultavasti rasistisena) haukkumanimenä.

    Siis "kagaali" on vähän niin kuin "Mafia".

    Sana mafia näyttäisi puolestaan tulevan sisilian murtaan kautta - arabiasta.

    VastaaPoista