Sivun näyttöjä yhteensä

5. elokuuta 2006

Koskenniemi

Eilen puhe oli huippukirjailijasta, Andrew Vachssista. Tänään mielellä on V.A. Koskenniemi. Ongelma on, miten kirjoittaa ja miksi kirjoittaa tekijästä, josta ei pidä ja jota ei arvosta.

Koskenniemi on runoissaan ja aforismeissaan vaisu, poseeraava ja derivatiivinen. Kuvassa on hänen hänen esseensä Musset'sta.

Koskenniemi kirjoitti 60 vuotta kirjoista ja kirjailijoista. Panen tähän Musset'n siksi, että kirja ei ole Baudelairesta eikä Rimbaud'sta eikä etenkään Verlainesta. Musset on toista ja enemmän kuin luullaan, mutta merkittävin osin frakki päällä luettevaa runoutta eli mahdollisimman kaukana veret seisauttavasta tekstistä, jota nämä muut osasivat kirjoittaa.

En ole tehnyt kotiläksyjäni, koska olen yksi niistä harvoista suomalaisista, jolla ei ole Koskenniemen Koottuja teoksia hyllyssä, mutta rohkenisin katsausten perusteella väittää, että Koskenniemi pysyi viileänä ja jokseenkin tietämättömänä kaikesta, mitä tapahtui hänen muutoin ahkerasta seuraamassaan kirjallisuudessa, etenkin Ranskassa ja Saksassa.

Kun taas kirjallisuudessa ei tapahtunut jotain, Koskenniemi oli ensimmäisenä aplodeineen.

Joitakin vuosikymmeniä kirjallisuutemme vastakkainasettelu oli Leino ja hänen kaltaisensa (L. Onerva) vastaan Koskenniemi. Kun Koskenniemi leimautui sotien aikana hitusen hitleriläiseksi, syntyi uusi vastakkain asettelu muu maailma vastaan Koskenniemi. Hän taisteli taitavasti niin runouden modernismia kuin kaikenkarvaisia työläisrabulisteja (Linna) vastaan. Siinä välissä oli ollut vastakkainasettelu Tulenkantajat - Koskenniemi.

Tässä kaikessa on yksi arvoitus: väitetyin tavoin vähäpätöinen kirjailija ei pystyisi tuollaiseen.

Koskenniemi oli suuri nimi esikoisteoksestaan (1906) akateemikkona julkaistuihin viimeisiin Uuden Suomen arvosteluihin (1962). Jos Pekka Tarkka julkaisi muistelmateoksen, mitä suuresti toivon, hänen olisi tunnustettava teutaroineensa Koskenniemen rehtorin viitan poimuissa. WSOY:n Hannu Tarmio on julkaissut joitakin pikkuilkeitä muistumia akateemikon ja hänen aisaparinsa Maila Talvion kovista otteista kustannusmaailmassa.

Rupuliviilekepuolen remeltäjät, sellaiset kuin Eino Leino ja Pentti Saarikoski, saavuttavat kuolemattoman maineen kulttuuritaistelullaan, vaikka kovin monissa tapauksissa todellinen voittaja on viina.

Konservatiivinen taistelija ei saa ymmärrystä arvoilleen ja asenteilleen.

Tässä on jotain outoa. Kai kulttuurissa kaikkien sota kaikkia vastaan on normaali ja moraalisesti korkea käytäntö. Lisäksi asioiden luonteesta johtuu, että ihminen voi löytää itsensä välillä toiselta, välillä toiselta puolen jakolinjan.

Nuorukainen Koskenniemi nipisteli sydämiä tavalla, josta hänellä oli kauan hyötyä. Esimerkiksi Paasikiven - Ståhlbergin - Mannerheimin sukupolvi näytti pitäneen selvänä, että tässä oli poeta laureatus, jolle oli kulloisenkin tarpeen mukaan annettava virkoja ja kunnianosoituksia tai lupa raivata puutalokortteleiden keskelle Koskenniemenkatu promootiokulkueille.

Olen lukenut hyvin huolellisesti joitakin Koskenniemen teoksia, kuten "Roomalaisia runoilijoita". Kun tunnen Catulluksen yksityiskohtaisesti ja Propertiuksen ja Tibulluksen verrattain hyvin, esitän tuota taustaa vasten arvion, että kirja on tasoltaan vaatimaton verrattuna esimerkiksi nuoremmann ikätoverin Linkomiehen tuotantoon, jossa kyllä siinäkin on sössöä seassa.

"Vaeltava viisaus" on perinteinen rippi- ja ylioppilaslahja ja sellaisena mielestäni aika ruma teko nuorella saajalle. Valikoimana ja käännöstyönä se oli itseään hapuilevan suomen kielen aikana merkittävä ja kiitettävä saavutus.

Kiinnostavaa muuten etteivät Jarkko Laine ja häntä heikommat toimittajat ole kyenneet tuomaan markkinoille aidosti kilpailevaa teosta. Vaikka aforistiikka on Markku Envallin ansiosta tullut uudelleen esiin ja vaikka meillä on maisemassa joukko uusia, uudenlaisia alan mestareita, kuten E. Paasilinna ja Samuli Paronen sekä, myönnettäköön, Haavikko.

Finlandia-hymnin ja Lippulaulun (Siniristilippumme) Koskenniemi oli erittäin korkean tason ammattimies. Omassa tuotannossaan hän pääsi parhaimmillaan kansanlaulun kaltaiseen yksinkertaisuuteen, joka oli kuitenkin raskaana merkityksestä ("On suuri sun rantas autius).

Esittäisin arvauksen selittääkseni tämän merkittävän henkilön maineen madaltumista.

Ensinnäkin kulttuuriset aikakirjamme ovat olleet perinteisesti hyvin humistipainotteisia. Koskenniemi on näkyvämpi kuin paperitehtaiden ja Outokumpu Oy:n sankarilliset toteuttajat, puhumattakaan luonnontieteilijöistä, joista Lindelöfejä tuskin muistetaan ja ainoa suomalainen Fields-mitalin saaja Lars Ahlfors (k. 1996) lienee täysin tuntematon valistuneelle lukijakunnalle.

Toinen selitys on Toivo Kärki -ilmiö. Kun joku löytää ajan sävelen nopeasti ja erehtymättömän hyväkorvaisesti, sata hutilusta tulee perässä ja lamaa laihon. Lyhyen ajan kuluttua esikuva sekoittuu epigoneihin eli jäljellä on vain jäljittelijöiden maine.

Antikvariaatit ja kirjastot ovat vuosikymmeniä notkuneet pikku-Koskenniemistä.

Se ei ole todellakaan Koskenniemen syy.

En näe aihetta maineenpalautukseen mutta halusin osoittaa, että 1950-luvun kirjallisuuspoliitikoilla oli henkilökohtainen tarve kuvata Koskenniemi poropeukalona, mitä hän ei todellakaan ollut.

Sitten koko asia ja nimistö hautautui vuosikymmenien poliittiseen pullisteluun.

Tarkkaavainen lukija lienee huomannut, että tämä blogi on myös kommentti ajatukseen Suomen kirjallisuuden kaanonin julkaisemisesta. Katselin tuoreeltaan Tanskan vastaavaa listaa - mm. viralliset suuret kirjailijat - ja pidin ajatusta hyvänä. Sellaisia listoja syntyy joka tapauksessa, jolloin perustelujen tunnustaminen on oikein.

Jos opetusministeriö tukee Suomen runoilijoiden kantakirjan perustamista, kyllä Koskenniemi kuuluu siihen näkyvästikin.

9 kommenttia:

  1. "Siniristilippumme
    Sulle valan vannomme sydämin"
    Tuon kirjoittaja-ääliö ihan todella uskoo että ihmisen pitää madaltua toisen orjaksi. Mieluimmin tuosta törystä vaiettaisiin.

    VastaaPoista
  2. Ad Keijo Ahlqvist:

    oikeastaan -

    "Siniristilippumme,
    sulle käsin vannomme sydämin:
    sinun puolestas elää ja kuolla
    on halumme korkehin..."
    . . .

    Isät, veljet verellään
    vihki sinut viiriksi vapaan maan...

    VastaaPoista
  3. Nykyrunous on huonoa, koska siitä ei käy päinsä poimia säkeitä juhlapäivien onnittelukortteihin ja kuolinilmoituksiin, kuuluu suuren yleisön ja poliitikkojen mielipide.

    Mielellään haluaisi ajatella, että runodella olisi muutakin tekemistä kuin koristella pömpöösejä vuosipäiviä ja pelastaa muuten läpikurjia puheita.

    Kulttuurin kanonisten klassikoiden perimmäinen tarkoitus on tietysti kiusata lapsia koulussa. Vastarinnan herättäjänä ja iänikuisuuksien kuolemansuudelmana kaanon on erittäin tervetullut. Asiassa kuitenkin piilee se pelottava riski, että kaanoniin saattaa livahtaa vahingossa mukaan jotain oikeasti hyvääkin.

    VastaaPoista
  4. Lippulaulu on aivan upea. Siniristilippumme on symboli vapaalle maallemme. Vapauttamme ei ole saavutettu ilman taisteluja. Siinä mielessä olemme "orjia", että verotus on älyttömän ankaraa maassamme. Mutta se on toinen asia ja politiikkaa. Seuraavat vaalit kaiken muuttaa voi. Tosin pienin askelin joudutaan etenemään ja toivottavasti oikeaan suuntaan.

    VastaaPoista
  5. MTV esitteli hetki sitten 12 nuorta kaunotarta ehdolle vuoden Suomen Neidoksi.

    Kíinostavaa kyllä kukin oli saanut valita oman mietelauseensa.

    Nuorison yleismaailmallisia tyyliin "carpe diem", "mikä ei tapa se vahvistaa", "vaikka läpi harmaan kiven" jne.

    Yksikään ei maininnut Koskenniemä eikä Leinoa tai Saarikoskea, saati siniristilippua tai raamattua.

    Ehkä tuo kuvastaa jonkinlaista paradigman uudistusta?

    Mitä tuleekaan nykyisin valtaa pitävän sotakulttuurisukupolven jälkeen? Halonen, Lipponen, Vanhanen, Erkko -jopa Erkki Tuomiojakin nettipäiväkirjassa esittämiensä kirjavinkkien perusteella- ovat ajatuksissaan kiinni sodissa ja konflikteissa.

    Nörtit ovat perustamassa omaa puoluetta! Vapise vanha valta.

    VastaaPoista
  6. Mielenkiintoinen yhteensattuma: Säestimme perheyhtyeemme kanssa Lippulaulun Oripään lentokentällä Turun ilmailukerhon 60-vuotisjuhlatapahtumassa. Edellisenä iltana selvitin googlen avulla sekä säveltäjän että sanoittajan taustoja.
    Taas kerran hämmästyin, miten ihmisinä hyvin keskinkertaiset henkilöt osaavat luoda niin upeita instituutioita kuin Lippulaulu.

    VastaaPoista
  7. Kemppinen kirjoittaa asiaa. Koskenniemen runojen riimit kyllä natsaavat ja niiden kieli on sinällänsä rikasta.
    Tästä huolimatta runot ovat jotenkin steriilejä ja vailla sitä elävyyttä ja tunnetta, joka tekee runosta "oikeaa runoutta."
    Leinoon verrattuna Koskenniemi on selvästikin noviisi.

    VastaaPoista
  8. Nietzsche otti hieman omavaltaisesti omiin nimiinsä tuon usein niin ajattelemattomasti esitetyn stoalaistyyppisen sanonnan: "Se, mikä ei minua tapa, vahvistaa minua".

    Nietzsche kuitenkin kirjoitti kyseisessä ajatelmassa - ehkä jopa sen aavistaen - tuhoon tuomitun elämänsä suoranaisen irvikuvan.

    Nietzsche ei toki vajonnut epätoivoon psykosomaattisen tilansa takia, mutta juuri se, mikä ei häntä suoranaisesti tappanut, lopulta kuitenkin tuhosi hänen (mielen-) terveytensä...

    Hänen olisi pitänyt kirjoittaa: "Se joka ei minua tapa joko vahvistaa minua tai traumatisoi minut."
    Sillä aivan varmasti on olemassa vastoinkäymisiä, joiden yli ei pääse ehkä koko loppuelämänsä aikana.

    Lukija päättäköön, kummalla tavalla Nietzschen kävi. Kirjoittaako Ecce Homossa elämästään iloinnut, vahva vaiko jo syvästi traumatisoitunut ihminen, jonka mielenterveyden kello lyö viimeisiään.

    Minä veikkaan, että molemmat. Ecce Homon esipuhe - varsinkin sen loppu - on varsin mykistävä. Tuskinpa Nietzsche siinä tietoisesti valehtelee tai on sairaalloisen euforian vallassa.

    Esipuheen tyyli on liian tyyni, kirkas ja levollinen ollakseen vielä hullun tekstiä..Myös kirjan argumentointi on (Nietzschen taustat ja tekstit tuntien) suurimmaksi osaksi pätevää joskin liioittelevaa.

    Hulluuttakin tuosta kirjallisesta elämänkerrasta kyllä löytyy, mutta vasta aivan sen viimeisiltä sivuilta, joilla Nietzsche sortuu samana vuonna kirjoitetusta "Antikristuksesta" tutuilla sanakäänteillä haukkumaan kristinuskoa täysin maanisesti menettäen samalla tyystin myös itsekritiikkinsä.

    ***
    Epäilemättä Koskenniemen nationalistinen Siniristilippupaatos olisi tympäissyt kosmopoliitti Nietzscheä, joka piti itseään pikemminkin eurooppalaisena kuin saksalaisena.

    Mutta onhan "Lippulaulu" hieno biisi.
    Minulla oli aika musikaalinen opettaja kansakoulussa, ja hän laulatti "yläkoululaisilla" melkein kaikki mahdolliset ja mahdottomat laulut harmoonilla säestäen.
    Muun muassa maakuntalauluja laulettiin ahkerasti.

    Nykyään tämä perinne on kuollut. Laulavat peruskoulussa kai Juicea ja J. Karjalaista, joita ei voi kuuna päivänä rinnastaa Sibeliukseen - eikä edes Koskeniemeen, vaikken erityisemmin arvostakaan näitten taiteilijoitten natsisympatioita...
    Isänmaallisuus on sitten jo hieman toinen juttu.

    Eräs kaikkein hienoimmista - ja vaikeimmista oli Sibeliuksen sekä Koskenniemen "Koulutie", joka jopa kympin laulutaidoilleni oli yläasteella vielä kai turhan vaikea.
    Oppikoulussa opin lopulta ymmärtämään tuo laulun rakennetta, mutten enää jaksanut innostua laulamisesta. Sääli - laulaminen on "hyvä harrastus" - ehkä jopa isänmaallinen…

    Esimerkiksi Sibeliuksen "Ateenalaisten laulu"sta (Sanat Viktor Rydberg, suomentanut Yrjö Veijola - myös E. Leino) löytyy enemmän "potkua" kuin mistään nykyhiphopista tai rapista.

    VastaaPoista
  9. Jos jäi epäselväksi, niin Lippulaulu on tietenkin Yrjö Kilpisen sävellys.

    VastaaPoista