Tarkkaavaisuudesta

Silminnäkijää on pidetty vahvana todistajana oikeudenkäynneissä. Omiin havaintoihin vedotaan puheissa, eikä niihin tunnu olevan paljon vastaan väittämistä.

Ensin kognitiotiede ja heti perässä kokeelliset neurotieteet, ne joilla on hiukan erilaisia nimiä, ovat langettaneet epäilyn varjon. 

Ehkä liioitellen voisi väittää, että puolet havainnoista perustuu aistimuksiin eli siihen, mitä todella on tapahtunut – kassakaappi putoaa ikkunasta, puu kaatuu myrskyssä – mutta toisen puolen syöttävät omat aivomme. 

Vahvaksi väitetty tietomme näyttää olevan sekamelska. Verkossa on joukko oikein hyviäkin julkaisuja, jotka on ehkä tarkoitettu henkisesti laiskoille lukijoille. Sama asia toisin päin: arvovaltaisimpien tieteellisten aikakauskirjojen artikkelit ovat vähä vähältä muuttuneet todella vaikeatajuisiksi ja tieteellinen jargoni sellaiseksi, että viidakkoveitsi olisi tarpeen. 

Verkkolehti ”Inverse” viittaa tieteellisiin lähteisiin ja kertoo, että ihmisen havainnoinnin ja siis myös ajattelun kohde muuttuu ainakin neljä kertaa sekunnissa.

Se kestävyysajattelusta.

Se oppikurssien kunniaksi.

Muistaakseni villeimmässä partiopoikaiässä ajattelin matematiikan tunnilla, että tuollaisille funktioilla minä en ainakaan tee mitään, ja käytin senkin ajan hyödyllisemmin, ehkä opettelemalla polttamaan tupakkaa.

Tupenrapinat siitä tietenkin tuli. Laskemaan oppii laskemalla. Oppikurssin on joku suunnitellut, ja todennäköisesti järkevästi. Puuttuva palanen voi tulla ikävästi vastaan.

Ihmisen hermoston ja verisuoniston yhteenlaskettu pituus on noin kaksi kertaa maapallon ympäri. Arvio on tietysti summittainen. Ei sitä voi oikein laskea. Mutta kun hermosto on asialla, vaihtoehtoisia reittejä eli kytkentöjä on triljoonia.

Muistista tiedämme ainakin sen, ettei muistikuva ole hillopurkki, jonka voisi tarvitessaan noutaa ja vetää naamaansa. Muistijälki on prosessi. Se muokkautuu, peittyy ja saattaa yllättäen pulahtaa pintaan kuin ongen korkki.

Viisautta parempi on tyhmyys. Useakin sotalentäjä menetti henkensä noustuaan taivaalle bensiinivipu kiinni. Vastalääke tällaiseen eli hetkelliseen eli siis väistämättömään tarkkaavaisuuden pettämiseen on rutiini. Monissa vaarallisissa tehtävissä varusteet tarkastetaan kahden ihmisen toimesta vielä sen jälkeen kun ne on tarkastettu.

Sama koskee kirjoittamista. Kun ajatus tuntuu hyvältä ja virke valmiilta, siinä on vielä jokin virhe. Siinä on mestaruutta, että sen virheen löytää ja korjaa tekemättä asiasta sen suurempaa numeroa.

Toimitusjohtaja

Yhdysvalloissa ei ole pääministeriä. Ranskan Macron on presidentti ja hoitaa monia tehtäviä, jotka toisissa maissa ovat pääministerin vastuulla. Ja kuningaskunnissa eräin poikkeuksin pääministeri on virkamiehistä korkein.

Kirjailija Gustave Flaubert vaihtoi poliittisia mielipiteitä silloin tällöin, mutta kunnon kirjailijan tavoin arvioi olevansa aina oikeassa. Hänestä yleisillä vaaleilla valittu valtion johto oli tie turmioon. Useissa vallankumouksissa oli nähty, miten käy, kun roskaväki ottaa vallan.

Ei voi kieltää, että Napoleon I:sta päästyä ranskalaiset ovat käyttäneet erittäin paljon aikaa keskinäiseen poliittiseen kiistelyyn, myös silloin kun olisi ollut viisasta kohentaa taloutta tai valmistautua sotaan. Flaubertin mielestä valtiossa olisi ollut toimittava kuin osakeyhtiössä.  Ne äänestävät, jotka maksavat.

Täytyy olla suuri taiteilija, että osaa olla noin suurisuuntaisesti väärässä.

Euroopassa oli käyty läpi lähes säännöllisesti talonpoikaiskapinoita. Jotkut niistä naamioitiin uskonsodiksi, jotkut rajarähinöiksi. Niin vain näyttää olevan, että kurjuus aiheuttaa väkivaltaa. 

Venäjä oli poikkeus. Bolshevikkien kapina oli osa maailmansotaa ja omalta osaltaan Saksan rahoittama.

Muutoin historian opetus on, että se osapuoli ei voita, jolla on enemmän väkeä, vaan se, jolla on enemmän rahaa. Mutta tämä toteamus on latteus. Myöskään monen maailmankatsomuksen pohjaksi otettu pääoma ei ole kovin hyvä selittäjä. Toisen maailmansodan aiheuttajista voitaisiin Hitlerin lisäksi nimetä Woodrow Wilson. Valtavat sotalainat palautuivat Yhdysvaltoihin ja olivat aiheuttamassa suurta lamakautta. Maa itse oli Wilsonin oppineista ajatuksista poiketen eristäytynyt käsittämättä, ettei sellainen enää ollut käytännössä mahdollista.

Maailman sanotaan muuttuneen ennennäkemättömästi. Entä ellei se olekaan muuttunut?

Kun nyt palauttelee mieleen suuren talouspulan eli vuoden 1929 vaiheita, moni asia tuntuu tutulta.

Poliittisessa historiassa silloin kun väkivalta talonpoikaiskapinoineen ei ole päällimmäisenä, pintaan nousee hallitusjärjestelmien toinen ikuinen peikko, korruptio.

Trumpin ja Putinin aika on tuonut tuon ilmiön esiin erikoisen armottomasti.

Se parlamentaarinen demokratia, josta on saatu nauttia useissa maissa niin kauan – esimerkiksi Suomessa minun elinaikani – perustuu korruption vastustamiseen ja reformismiin. Ja siinä on takana, ettei valtiota voi johtaa kuin yhtiötä ja ettei valtiolla ole toimitusjohtajaa.

Syykin on selvä. Valtiolla ei ole osakkaita. Valtioon kuuluvat kaikki. Kaikki ovat asiakkaita. Julkisen ja yksityisen rajan hämärryttyä tarvitaan uusi ote. Julkisoikeuden ja yksityisoikeuden raja on mennyt umpeen.

Mattopyykki

Gustave Flaubert oli kirjailijana täydellisyyden tavoittelija. Edeltäjät, kuten hänen kovin arvostamansa Balzac, kirjoittivat noin vain sata romaania. Ne eivät olleet nykyisin taas suosittua räsymattoproosaa, vaan hämmästyttävän täyteläisiä kuvia ajasta ja sen ihmisistä. Luin  silmä kovana erään hänen romaaninsa rikastumisesta ja köyhtymisestä ja siis asioinnista pörssissä ja kiinteistökeinottelun puolella.

Tunnen alaa eli Ranskan vanhempaa ja uudempaa kauppaoikeutta jonkin verran. Olisin valmis suosittamaan Balzacia lakimiesten pakollisten kurssikirjojen joukkoon.

Följetongien miehet, joita meillä Suomessa edusti pystypäin Topelius, pitivät kirjoittaessaan viivoitinta paperilla, koska palkka maksettiin tekstin pituuden mukaan. Sana ”senttari” eli tekstin suoltaja tulee siitä. Lajin mestari saattoi olla Dickens ellei sitten Dumas vanhempi. Oma suosikki on Jules Verne, jonka kynä kuljetti paperille vaikka mitä, lähes aina eloisasti.

Mutta Flaubert, etenkin kirjoittaessaan Madame Bovaryta, kieriskeli lattialla kiipeli ikkunaverhoissa ja järsi ja kuolasi hyvänkin maton kaameaan kuntoon vain hakiessaan iskevää sanaa tai tavoitellessaan tarkoittamaansa sanajärjestystä.

Toisin  kuin hullujen metkuissa tavallisesti, Flaubert tuotti useita mestariteoksia, jotka saivat suurta kiitosta heti ilmestyttyään, kaikki vuosikymmenet sen jälkeen ja edelleen. 

Rohkenen epäillä, että Flaubertilla (Salammbô) oli suurikin vaikutus historiallisen romaanin uuteen suosioon, jota meillä havitteli ensin Vaaskivi ja sitten vaikuttavasti Waltari. 

Tämän päivän ymmärtäjät, siis sekä journalistit että professorit, voisivat kernaasti kerrata Pariisin kommuunin vaiheita esimerkiksi tästä kirjasta, jonka henkilöinä ovat suoraan tai George Sandin kautta kymmenet aikakauden suuret nimet.

Esimerkiksi Auguste Renoiria vietiin jo ammuttavaksi, koska hän oli maalannut Notre Damen katedraalia eli oli siis ilmeisesti tulenjohtotehtävissä liikkunut vakoilija...

Vuonna 1871 sai surmansa tai teloitettiin hautausmaan muuria vasten ehkä 30 000 ihmistä, jotka sanoivat olevansa sosialisteja. Aikalaisista Marx ja myöhemmistä Lenin pitivät tätä kaikkien vallankumousten äitini ja lisäksi tutkimisen kohteena, koska päättäväisen vallankumouksen virheet näkyvät niin selvästi. Jopa valtionpankki jätettiin ryöstämättä!

En osaa olla näkemättä monia yhteyksiä nimettömään aikaan, joka Suomessa on ehkä kansalaissota tai kukaties vuode 1918 tapahtumat.

Valkoiset tekivät ainakin pari vallankumousta, ja punaiset olivat yrittäneet jotain saman suuntaista. 

Ranskassa taistelu siitä, mitä kaikkien nähden oli tapahtunut ja mihin tämän johtaisi, oli telo­ituksia verisempi. On mahdollista, ettei se oikeastaan ole vieläkään ohi. Niitä joiden mielestä romaani ja runo kertovat todemman totuuden kuin historia, on edelleen. Suomi, vanhaan tapaansa, vaikenee.

Klo

Stalin, Putin ja minä kuulumme joukkoon, joka on kova kellojen perään. Eroa kylä on. Minä suosin ja harrastan noin kahdenkymmenen euron kelloja. Kerran kuulin uskottavan tarinan, miten joku liikkeenjohdon konsultti oli käännytetty asiakasfirman johtajan ovelta selityksin: ei meillä ole varaa konsulttiin, jolla on varaa tuollaiseen rannekelloon. Firma kyllä oli miljardiluokan yritys.

Kuvan kello on ihanteellinen, mutta liittyy kyllä henkilökohtaisiin vikoihini. Niiden monien silmäleikkausten jälkeen näen ilman laseja huonosti.  Kun havahdun, minulla on tarve saada tietää, onko kello 3 vai 5. Jälkimmäinen on ylösnousun aika ja juuri sopiva hetki ryhtyä kahvinkeittoon. 

Numerot näyttävä kello on hiukan epämiellyttävä. Tässä on kuitenkin tunnistin. Kosketus tai jopa sormen kopautus yöpöydän hyllyyn sytyttää numerot kymmeneksi sekunniksi, ja sitten on taas pimeää ja rauhallista, eikä laite edes ääntele.

Näyttää se muuten lyhyesti myös päivän, joka on monesti ongelmallinen kysymys. Nyt saattaisi hyvinkin olla 22.8.

Mies ei ollut mies eikä mikään, ellei hänellä ollut polkupyörää ja kelloa. Tavallinen kohta elämäkertaa, joka johtaa kunniallisiin tehtäviin tai vankilan kolkkoon koppiin, on miehen merkkien ansaitseminen itse, joskus parempina aikoina lisänä vielä rippipuku ja kravatti.

Minun aikanani sen polkupyörän olisi pitänyt olla ruotsalainen Monark tai Crescent tai sitten Suomessa koottu Jaguar, joka tiedettiin päteväksi. Ketterästi polkee vaari. – Vaarilla on Jaguaari. Ja kello oli Leijona. Minulla oli Zenith, taskukello, jota käytin kauan. Mutta se oli hienostelua ja erikoisuuden tavoittelua. Ei niitä enää nuorilla miehillä nähty.

Meillä oli isäni kanssa jokinnurinkurinen kilpailu. Kustansin itse opintoni, mutta isä maksoi ne kurssikirjat, jotka oli hankittava kaupasta. Lisäksi menimme hankkimaan vaatepuolta. Vaihtoehtoja oli kaksi, joko Kuusisen alennusmyynti tai Kestilä. Höveli myyjä, sanoi että tämä pikkutakki kestää sen minkä opinnotkin. Se kesti kaksin kerroin. Opin nimen ”Harris Tweed” ja liikemerkin.  

Hovioikeudenneuvoksena katsoin ansioituneeni niin paljon että uskaltauduin asioimaan Stockmannille. Niinpä kaapissa on nyt puoli tusinaa tweed-takkia, muutama nahkaisin kyynärpaikoin. Se on hienostelua, käsitykseni englantilaisesta yliopistomaailmasta. 

Kun sitten aloin kulkea Cambridgessa, kavereilla oli villapaita sen sinänsä hullunkurisen viittansa alla. Kaliforniassa olin ottanut vaarin ajan merkeistä. Pikkutakki oli Brooks Brothersilta. Kangas oli tweediä. Harris oli ottanut värinsä ja kenties väriaineen seudun jäkälästä.  Johtava mannekiini oli kuningatar Viktoria; kampe ja kangas oli tarkoitettu vapaa-ajan rientoihin. Rotsina oli Barbourin vahakankainen.

Tämä meni mainonnaksi. Noita mainitsemiani saa edelleen, mutta on hintaakin. Polkupyörä vaihtui Mersuksi 50 vuotta sitten. Ei meillä. Eläkkeelle piti siirtyä isolla autolla. Nyt useimmat pitävät silmällä helppokäyttöisyyttä (automaattivaihteet) ja pientä kokoa (pysäköinti).

Älkää katsoko minua. Olen edelleen sitä mieltä, että Samsungin sähköpostin, sykemittarin ja muuta sisältävä älykello on mainio, etenkin iäkkäille neurootikoille. ( - Kellon koko noin 8 x 8 cm.)

Perustuslaki

Puhe on tasavallan presidentistä ja professoreista.

Olen käsittänyt, että Sauli Niinistön on arveltu rullaluistelleen perustuslain korostaman parlamentarismin reunoilla esimerkiksi osoittamalla mieleniintoa sisäpoliittisiin kysymyksiin.

On erittäin hyvä että professorit kertovat uutislähteille tulkintojaan lainsäädännöstä. Esimerkiksi rikosoikeudessa on paljonkin asioita, joita ei kerta kaikkiaan tiedä, elleivät ne ole asianomaisen työnä ja toimena. 

Uutislähteitä seuratessa sitä kuitenkin joskus miettii, tietävätkö toimittajat ja kuulijat, että professoreilla on keppihevosia ja jopa sokeita pisteitä. Lisäksi osa joukosta suostuu haastatteluihin, osa ei.

Pysyäkseni turvallisilla vesillä – varsin kauan sitten eli opiskellessani oli muuankin professori, joka julkaisi ahkerasti kommentteja oikeustapauksista, ja niistä sai sellaisen käsityksen, ettei esimerkiksi korkein oikeus tiedä oikeastaan mistään mitään, ei varsinkaan oikeista ratkaisuista. Jossain vaiheessa hänet pyydettiin – kierosti – ylimääräiseksi jäseneksi samaiseen tuomioistuimeen. Siellä jo muutamien kuukausien kuluttua hänelle valkeni itselleenkin, etteivät tuomarin tehtävät onnistuneet häneltä oikeastaan lainkaan. Hän palasi yliopistolle ja kuoli aika pian.

Sanon varmuuden vuoksi, etten tarkoita Y.J. Hakulista, joka oli harvinaisen pätevä lakimies, mutta sangen usein omilla urillaan. 

Suomessa on perinteisesti rikottu perustuslain henkeä. Tuomioistuimet esimerkiksi eivät käytännössä koskaan viitanneet kansalaisten erityisesti turvattuihin oikeuksiin, eikä kukaan tiennyt, mitä tarkoitti hallitusmuodon lausuma, että kansalaisten työvoima on valtion erityisessä suojelussa.

Toisaalta parlamentarismi on kestänyt hyvin kovatkin ajat.

Mielestäni virkamies ei saa ottaa kovin selvästi kantaa asiaan, joka ei kuulu hänen hoidettaviinsa. Presidentti ei saa ottaa rajuja kantoja sote-uudistukseen (vaikka syytä voisi olla) eikä kertoa mielipidettään maitokauppojen aukioloajoista. 

Lain henkeen vetoaminen on usein henkinen varattomuusilmoitus. Laki on ihmisenkieltä eli siis epäselvä ja vaikeaselkoinen. Mutta mitä opettaja vastaa koululaiselle, joka sano suorittaneensa laskutehtävät matematiikan hengen mukaisesti, vaikka lopputulokset ovatkin vääriä?

Todellisuudessa tämä on vaikea kysymys, koska kaikkia tilanteita ei mitenkään voi ennakoida, ja usein on turvauduttava perusjärkeen.

Niinistö toimii hyvin. Nykyisen lain kehys on hyvä. Jos kuvitellaan sellainen tilanne, että presidentti menisi vähän yli äyräittensä, sellaisen saa jättää huomiotta tai kuita yleisellä ynseydellä. Eduskunta päättää. Hallitus valmistelee ja myös päättää. 

Jos presidentti lupaisi panna maan asiat kuntoon, hän ylittäisi toimivaltansa. Jos hän toimii kansalaisten, järjestöjen ja yritysten ”kotimaisena suurlähettiläänä” kuten Niinistö, linja on täsmälleen oikea. Perustuslakimme muuten säädettiin oloissa ja odotuksissa, jotka poikkeavat suuresti nykyisistä.

Niin vihreää

Jotain kymmenen miljoonaa eri väriä ihmisen silmä erottaa. Ikkunassani ja kuistillani vihreät vaihtuvat monta kertaa päivässä ja pitkin vuotta.

Edes Nikonin kalliit linssit eivät toista värejä samalla tavoin, Kutakin on palettinsa. Paras käyttämistäni objektiiveista on Leican Summilux, siis filmin ajalta. Ero saman valmistajan Summicroniin oli selvä, pastellisempi, erittäin hyvä kasvavan ja höylätyn tai veistetyn puun kuvaamiseen ja mainio siis myös ihmisen ihonvärille.

Nähtävästi vanGoghilla oli halu laittaa väreihin joukkoon jotain aivan mahdotonta, kuten keltaista. Ja Cézanne saattoi jättää jonkin perusvärin pois tavalla, jonka katsoja huomaa, kuten paljaan punaisen tämän kirjoituksen kuvasta.

Kun kävin sitä Pohjankirjaa varte läpi tuhansia kuvia, oli entistäkin enemmän ihmeissäni, miten vähän hyviä maisemia suurilta soilta on maalattu. Vlokuvissa tunturien etäisen sinisyyden yhtyminen taivaaseen ei yleensä saa valokuvissa oikeutta, mutta maalatessa siihen tarvittaisiin joku Munch, jolla tuntuu olleen aivan erikoinen suhde sinisen eri vivahteisiin.

Lapissa kävijöistä moni huomaa tämän värimaailman outouden, mutta ei kovin moni sen syytä. Yhden kirjoituksen otin antologiaan juuri siksi, että tämä seikka oli tuotu esiin.

Väreillä ja väritauluilla ei ole oikeastaan suurta merkitystä. Kumpi minua itseäni miellyttää musiikissa enemmän, h vain B?

Olen ruvennut pitkästä aikaa jopa polttamaan tietokoneelta CD-levyjä kuunnellakseni olohuoneen isoilla Beoilla jotain, kuten tänään Bachin Die Kunst der Fugen sitä versiota, jonka esittää jousikvartetto, Emerson Quartet.

Sen topologia tulee puutalossa niin mainiosti esille. Se on jopa Bachin tuotannossa niin erikoinen teos, että en kuvaamiseen sopisi ehkä parhaiten juuri algebrallinen topologia.

Tämän hetken huippuhyvän tarjonnan kurimuksessa saattaa unohtua, että ihmisen tulee pysyä uskollisena keskinkertaisuudelle. Ellei hän tee sitä, kuinka hän enää tuntisi peilikuvaansakaan?

Vaikeasti muistiin palautettavia teitä tulin kerran hankkineeksi Leusinkin johtaman Hollannin poikakuoron levyn Bachin kantaatteja. Näyttäisi siltä, ett johtaja on luopunut - ehkä eläkkeellä – ja kuoro kukaties hajonnut.

Sekään ei näytä varmalta, että verkosta löytyvä myyntipaikka (Discogs) toimisi tai ainakaan lähettäisi tilattuja ja maksettuja levyjä. Ne on valmistettu noin kymmenen vuotta sitten, ja hinnaksi ilmoitetaan 14 euroa 5 CD:n pakkaus maininnoin, että halvemmallakin lähtee...

Hollanti ja Belgia ylpeilevät maailman parhaisiin kuuluvilla barokkimusiikin kokoonpanoilla. Maasakin Suzukin joukkokunta on hienonhieno kuoroissa, mutta solistit eivät aivan pärjää Gardinerin väelle ja siten teosten soljuminen ei ole ihan samaa luokkaa. Mutta hollantilaisten poikakuoro nostaa vedet silmiin ja muutamat solisteista ovat vähintään täydellisiä. Kokonaisuus on keskinkertainen. (Minulla on kaikki Bachin yli 200 kantaattia neljänä tai kuutena sarjana, ja kaksi lapsenlasta Cantiksessa laulamassa mm. Niitä. Ei huono!)

Syytön poliisi

Miksi poliisijohtaja ei ole syytön, kunnes laillisesti todetaan toisin?

Rikoksesta epäillyn tukea antaa syyttömyysolettama. Tutkintavankeudesta ja vangitsemisesta on jokseenkin selvät säännöt. Asiasta päättää tuomioistuin. Jos poliisi tavoittaa ullakkokomerosta hiipivän henkilön, jolla on naamari silmillä ja säkissä hopeisia kynttilänjalkoja, hänet pidätetään eli viedään putkaan ja sitten on mentävä tuomioistuimeen kolmen vuorokauden kuluessa.

Tuomioistuin todennäköisesti vangitsee henkilön odottamaan oikeudenkäyntiä, jos on vaara, että tämä jatkaa rikollista toimintaa tai hävittää todisteita.

Nyt ollaan oikeudessa asiassa, jossa syyttäjä väittää, että päälliköt eivät ole katsoneet tarpeeksi tarkasti alaistensa perään eräissä rekistereitä koskevissa asioissa.

Tietosuojan tolkuton liioittelu on nyt muotia. EU toimii (tietosuoja-asetus eli GPDR) ikään kuin putkimiehen asiakkaiden puhelinnumeroiden piilottaminen olisi Euroopan johtavia ongelmia. Minusta se ei ole, ei lähimainkaan.

Suomessakin on pitkä perinne ahertaa toisarvoisten asioiden kimpussa, kunhan saa sivuuttaa tärkeät.

Suunnittelin etukäteen, miten hankin itselleni ikuisen porttikiellon Korkeimman oikeuden tiloihin viraston täyttäessä kohta sata vuotta. Ajattelin kirjoittaa tähän blogiin, että melkoinen osa ylimpien tuomioistuinten toimista on sellaista konttoristin työtä, josta riuska maalaisnimismies suoriutuisi oman toimensa ohella. 

Alioikeudet käsittelevät vuodessa noin 150 000 asiaa, hovioikeudet viime vuonna 1800 ja korkein oikeus ratkaisi 130 päätöksellä, jossa päätettiin jotain muuta kuin että alemman oikeuden ratkaisuun ei kajota. On siis lupa laskeskella, että alle 1 prosentissa oikeusjutuista tarvitaan ylimmän oikeusasteen tointa.

Ministeriö harkitsee, onko syytteeseen joutuneella virkamiehellä edellytyksiä jatkaa toimessaan käsittelyn aikana. Olisi hyvä, jos ministeriö harkitsisi myös poliisitoimeen ehkä aiheutuvaa sekasortoa. 

Poliisin tehtävä on edistää ihmisten turvallisuutta. Kyllä poliisijohdon tehtävä on myös valvoa matkalaskujen asianmukaisuutta, mutta onko väärin kysyä, kumpi on tärkeämpää. Mainitsin matkalaskun, koska virkamiehenä näin, että laskun virheettömään laatimiseen meni enemmän aikaa kuin siihen matkaan. 

Edellytyksien ja tietojen puuttuessa en ota mitään kantaa, onko joku nyt syytteessä olevista poliisijohtajista kukaties roisto. Sanon vain luulleeni niiden aikojen menneen, jolloin Äyräpään tulenjohtaja (1944) vietiin kuulusteluihin kenttäpuhelimen hukkaamisesta, eikä asiaan ollut vaikuttaa, että koko muu tulenjohtue viestimiehineen oli kaatunut ja kaikki tykit menetetty viholliselle. 

Siihen osaan vastata, kumman oikeusturvaa tässä varjellaan, poliisien vai ilmiantajien edustamien rikollisten. Mistä mahdamme saada jatkossa hyviä poliisijohtajia ja syyttäjiä? En ihmettelisi, jos halukkaiden määrä olisi harvenemaan päin. (Kuvassa vas. Poliisi – tekijänoikeudesta ei ole varmaa tietoa.)

Hulluksi

Havahduin ja katsoin kelloa. Puoli neljä. Sama toistamiseen. Vasta puoli kolme. Kolmannella kerralla, kello 1:30 vajosin unennäköön tyytyväisenä siitä, että kaksi fysiikan suurta ongelmaa oli ratkaistu kerralla. Ajan yksisuuntaisuus on tietenkin painovoiman selitys. Ei ole syytä innostua liikaa siitä, että jollain hetkellä ne näyttävät vaikuttavan samaan suuntaan. 

Mahtaisiko joku ostaa kellostani toisen viisarin tarpeettomana? Muistin salaperäisesti pannuhuoneen kattilan päällä yli puoli vuosisataa sitten olleen mittarin, jossa oli vain ysi osoitin, ja sillä näytti olevan tapa siirtyä joko oikealle tai sitten vasemmalle. Sitä pidettiin silmällä ja kai se vaikutti, koska huoneissa oli joko liian kylmä tai sitten liian kuuma.

Talon myyminen ja purkaminen oli ainoa mahdollisuus. Vuodesta 1990 maaseutu eli muu Suomi alkoi virttyä lopullisesti. Joka suhteessa sensaatiomainen poikkeus säännöstä näkyy entisen kotini paikkaan, Lillbackan konepaja, jonka liittimistä ja puristimista kasvoi menetys.

Meidän talo olisi sopinut museoksi Suomesta, jota ei koskaan tullut. Sekä ilmeissä että asenteissa oli nousevaa Suomea, Helsingin olympialaisia 1940.  Niinpä liiketiloja oli itse asiassa liisaa, mutta asunnoilla oli kysyntää.

Ympäristömme on täynnä asioita, jotka ovat kadonneet. Talomme kellarissa toimi vuoden pari kumikorjaamo. Miten voi nykyisin autojen ja työkoneiden ulkorenkaiden korjaaminen pinnoittamalla eli paistamalla ell vulkanoimalla?

Sain ottaa asiasta erikseen selvää, kunnes tiesin, että polttoaineen jakelu on mullistunut täysin. Olisin luullut, että ST1, jolla asioin usein, on jonkun originellin päähänpisto.  Itse asiassa se on selitys, mihin ovat kadonneet melkein kaikki Shellit, Essot, Unionit, Gulfit ja niin edelleen. Merkittävä henkilö Mika Anttonen on rakentanut yrityksen, joka hallinnoi 534 polttoaineen jakelupistettä Suomessa, ja Ruotsissa ja Norjassa on lisä. Ja tietysti ABC:n takana on S-ryhmä ja konsepti on niin hyvä, että kovin harva viitsii ajaa sisään taajamiin etsimään jotain parempaa halvemmalla. Piilotettu iskulause on oikea: välttää.

Olisiko siinä jotain vertauskuvallista, että ainoa bensa-aseman oloinen paikka täällä on Teboil, joka on samalla ainoa venäläisen kaupan ja teollisuuden monumentti näillä main?

Täytyy katsoa tarkemmin. Jossain vaiheessa tienvarsien mainostauluja kiellettiin tai niiden koko rajoitettiin. Nähdäkseni niitä ei enää ole. Lukija ehkä muistaa? Oli aika jolloin lenkkimakkaraakin mainostettiin isosti ja niin isoilla kylteillä, että sellaisen taakse mahtui moottoripyöräpoliisi kytikselle.

Muistin nurinkurisen aikani mahdollisen innoittajan. Uuno Kailas – jutun kuvassa – kirjoitti mielisairaalan potilaasta, joka kiersi ympyrää vastapäivään, taukoamatta ja väsymättä. Se oli onnettomalle keino purkaa menneisyyden, ehkä edellistenkin polvien erehdykset.

”Pian pieni lapsi oon,

tulen kotikartanoon,

lapsi oon,

nukun kehtoon siellä.”

Juoksu

Norjalaisten vauhtikestävyys herättää hämmästystä ja jopa kysymyksiä. 

Yritin löytää faktatietoja tähän mennessä maailman parhaina juoksijoina pidetyistä chasqui-juoksijoista. Jos inka-hallitsija halusi Cuzcon kaupungissa esimerkiksi tuoreen sardiinin voileipänsä päälle, pantiin juoksijat asialle. Kun matkaa rannikolle oli vain vaivaiset 300 kilometriä, tosin Andeja alas ja ylös, viestijuoksuna sardiini saapui viimeistään kolmantena päivänä.

Kuten jutun kuvasta näkyy, juoksija soitteli pan-huilua kipittäessään. Siinäkö salaisuus? Valtiollisissa asioissa mukana oli myös quipu eli solmukirjoitusverkko, josta osa oli vain juoksijan mielessä ulkoa opittuna. Tämän hän sitten opetti seuraavan osuuden juoksijalle. 

Perusreitti oli 4830 kilometriä, suuntaansa. Matkalla oli köysistä rakennettuja riippusiltoja ja muuta Indiana Jonesia, mutta oli myös majataloja, joissa levähtää.

Chasquit oli valikoitu poikasina. Juoksemiselle ei varmaan tee haittaa, että tämä edelleen monin kohdin käytössä tai käytettävissä oleva kivetty tie nousee yli 5 kilometrin korkeuteen.

Hurjia tietoja liikkuu tämän hetken sherpoista Himalajalta. Väitteen mukaan jo keskenkasvuiset kantavat reppuja jollaisen alla harjoitellut kiipeilijä läkähtyy.

Euroopassa oli hovijuoksijan ammatti. Se kulki usein suvussa. Tehtävänä ol nytkin sanan saattaminen, ja on mainittu reittejä, joilla edettiin joka päivä 100 kilometriä. Lieneekö totta? Tuollaisten tietojen varmiastamiseen ei taida olla keinoa.

Sitä vastoin antropologit uskovat, että Afrikan hurjimpia juoksijoita ovat nämä vähälännät heimot Kalaharin autiomaan tuntumassa. Heillähän on siis tapana metsää juoksemalla puhveli, gnu tai gaselli läkähdyksiin. Kyky hölkätä vaikka päiväkausia ilman mainittavaa taukoa saattaa olla lajimme menestyksen avaimia. Siivosti kirjoitettaessa sanotaan, että homo sapiens sapiens on ollut sensaatiomaisen nopea sopeutumaan. Itse sanoisin, että olemme aina olleet erikoisen eteviä juoksemaan pakoon, ja riittävän kauas.  

Vertailun vuoksi: simpanssit ja bonobot eivät varsinaisesti retkeile. 

Merkillinen ja arvostettava saavutus oli joka tapauksessa 1500-luvun Venäjältä. Eräs rosvojoukko kulki ensin Petshoraa Jäämerelle ja siitä pohjoisen puolelta Uralin yli. Obin jälkeen he olisivat käynet katsomasa myös Jenisein ja palailivat siitä sitten pikku hiljaa Moskovaan.

Tuomisina oli soopelinnahkoja miljoonan kultarahan arvosta. Laskettuna Milanon kurssin mukaan.

Tämä kiinnostaa suomalaistakin. Kun pahin hinku mausteiden perään oli tyydytetty, siirryttiin turkiksiin, joista ainakin kärppä näyttää säilyttäneen erkoislaatuisen asemansa näihin päiviin asti. Miten kärpän saa kiinni, siitä olen tietämätön. Olen nähnyt sellaisen otuksen hirsipinossa, ja kotona meillä oli täytetty kärppä, joka oli hiukan käsittämättömästi juossut kurkkunsa piikkilankaan. Mikko se löysi ja kantoi kotiin. Olikohan niitä sotien jälkeen liikkeellä paljonkin=

Gargoili

Tuntemattomasta syystä hirviö-vedensyöksijä esiintyi muinoin öljy-yhtiön tunnuksena. Veistostyyppi, joita en oikein muista Suomesta, on tuttu goottilaisista katedraaleista ja ”Notre-Damen kellonsoittajan” kansikuvasta.

Oikeastaan halusin mainita sanomalehdille, että ajankohtaisissa asioissa voisi kysyä kantaa sellaisiltakin lakimiehiltä, jotka tuntevat asian ja vastaavat ehkä oikein. Nyt luin kummakseni, että kielto käyttää toisen ottamaa kuvaa verkossa on itsestään selvä asia niin että saa ihmetellä, miksi siihen on otett kantaa EU:n tasolla.

Asia on juuri päinvastoin. Kuvien käytöstä on riidelty ajoittain ankarastikin ja kuvasitaatti on vanhastaan vaikea kysymys, josta esimerkiksi oli kaikissa Pohjoismaissa erilaiset säännökset. Norjan uusi tekijänoikeuslaki tuli juuri voimaan. Ja Saksassa on erikseen suurisitaatti ja piensitaatti ja suurempi piensitaatti… Ja onko esimerkiksi koululuokka nykymaailmassa sellainen julkinen paikka, johon tekijänoikeudessa viitataan.

Toisessa lehdessä sama lakimies näyttää sanovan, että tekoäly ei uhkaa lakimiesammattia. Jälleen asia on päinvastoin. Tietokannat on säännelty tekijänoikeudella. Massiivisten tietomäärien myllääminen oppivilla algoritmeilla on jo vienyt pohjan ihmisen luovaan toteutukseen perustuvalta immateriaalioikeudelta. Koneoppiminen ei mahdu immateriaalioikeuden ajatusmaailmaan, joka onkin peräisin Saksan idealismista ja vanhoista brittiläisistä väärinkäsityksistä.

Kallen isästä Herkosta sanotaan päivän kommentissa, että hän on jotenkin vitsikäs tai huvittava hahmo. Käyttäisin tässä sanaa ”huumori”. Aidosti ja syvästi vaikuttava hahmo on samanaikaisesti surua ja sääliä herättävä ja hauska, sellainen kuin Chaplin (Kultakuume, Nykyaika). Koheltavaan komiikkaan kyllästyy. Iijoki-sarjan isä on monissa käänteissään huvittava, mutta ei mielisairaana eikä perheensä hajoittajana.

Mutta ristiriitaisin tunteiden herättäjänä hän on niin vaikuttava hahmo. Nyt lukien Havukka-ahon ajattelija tuntuu hitusen pintapuoliselta ja arvattavalta hahmolta, kaikessa oveluudessaan. Jos Konsta Pylkkäsestä olisi sellainen tieto, että hän virui nälkiintymässä vuoden 18 vankileirillä viattomasti – tai vaikka syystä – romaanien hahmo saisi syvyyttä ja uskottavuutta toisen mokoman.

”Seitsemän veljeksen” Lauri ei olisi kirjan vaikuttavin henkilö ilman raivokasta huumoriaan, joka törmää esiin Hiidenkiven pilasaarnana ja jatkuu surelistisina unina: mies myyränä tai korven kontiona.

Hirviöstä on vaikea saada uskottava. Tämän tietävät etenkin toimintafilmien tekijät. Nopea viihde ei oikein salli järkyttävää kuvausta tavallisen henkilön muuttumisesta vaihe vaiheelta hirviöksi.

Miksi syvä, itkunsekainen huumori on isompi asia kuin vitsikkyys ja sen äpärälapsi, pilkka pilkan vuoksi?

Koska huumori on mielikuvituksen lapsi. Humoristisia ovat usein odottamattomat kohtaamiset ja käänteet. Euroopan renessanssin suurimmissä saavutuksissa oli yllättävä määrä huumoria – Chaucer, Decamerone, Don Quijote, sitten Rabelais, maalauksissa H. Bosch, Brueghel…

Mielikuvitus vapauttaa kadonneet voimasi. Aiheesta voisi kyhätä menestyskirjan: vapauta oma naurettavuutesi ja  vangitse typerä totisuus.

Vaarit parsilla

Pekka Tarkka kävi pistäytymässä. Ajoi autolla ja löysi, vaikka viime käynnistä on jokunen vuosi ja yksi moottoritie.

Nuorempaa se oli niin helppoa. Haukuttiin poissa olevia heidän selkänsä takana ja kukin kehui itseään niin että oli suunsa halkaista. Nyt se on erilaista. Minä olen 73 ja hän 83.

Luen Joel Lehtosen elämäkerran toista osaa, joka oli jotenkin jäänyt väliin. Kai se oli sitäkin, kun Otavasta olivat rapisseet eläkkeelle kaikki tuttavat niin ei ole ollut taloon asiaa kuin harvoin. Senkin muistan, että viisaaksi itseään luulevat eläkeläiset ovat työpaikkojen vitsaus. Kun heitäkin on muka kuunneltava.

Sitä en aivan ymmärrä, miksi kuhmuisesta mukista tai alun perin huonosti veistetystä kuksasta maksetaan oikein rahaa, mutta kirjoja ei harrasteta antiikkina.

Nyt esimerkiksi näen, että Joel Lehtosen kolmisen kirjaa niememme suomettumisesta olisi paras lähde ”vuoden 1918” tapahtumille, joissa on todellisuudessa kysymys vuosien 1915 – 1924 tapahtumista.

”Putkinotkon” päähenkilö Aapeli Muttinen sortuu novellikokoelman ”Kuollet omenapuut” mukaan juuri Varkaudesta, joukkoteloitusten Huruslahdelta, toimtettavaksi hullujenhuoneeseen. Saimaan auvo on osoittautunut harhaksi ja velipuoli Käkriäinen kostonhimoista petojen heimolaiseksi. Ja Muttisen romahdukset viimeistelee tieto, että itse hän on samanlainen, tosin lihava ja raukkamainen, mutta samaa verta ja kantaa.

Nyt siis tiedän, että Tarkka on ajoittain epämuodikkailla elämäkerroillaan kartoittanut vastauksen kysymykseen, mikä on Suomi – Joel Lehtosesta Pentti Saarikoskeen.

Siihenkin sain vastauksen, miten Tarkka on niin matalakirkollinen henkilö. Hänen sukunsa toimi myös pappistehtävissä (Kalliola; setlementtityö) ja oppi vierastamaan kovin yletöntä jumalisiuuttaa. Itse hän oli sosiologiaan kallistuva kirjallisuusmies ja haluaa nähdä kuvattujen ilmiöiden taakse.

Tässä tulee kuvaan Joel Lehtonen, ihan nuorena vouhottamistakin kokeillut taiteilija, joka löysi sitten keinokseen luulottelusta luopumisen ja tarvittaessa aika kovakätisen ironian.

Repliikki Tarkalle: entä jos Suomen eniten luetut kirjailijat aukeaisivat entistä paremmin, jos lukija tunnustaa, että he myös pilkkaavat olevia oloja_ Waltari, Linna ja Päätalo. 

Viimeksi mainittu nimi on tarkoitettu tässä seurassa yllättämään, koska Päätalo ei usein kirjoittanut vitsikkäitä. Hänen koko tuotantonsa oli kuitenkin tarina ihmisistä – Kallesta itsestään ennen kaikkea – maailman paiskottavana, elämän sätkynukkena. Päätalo oli kirjailija, joka oli valehdellessaankin tosissaan.

Ja se oppi on lähtöisin Joel Lehtosesta, joka kuvasi kahtia jakautuneen maan. Ajatelkaa itse: rämä viinankeittäjien ja yleisen sotkuisuuden Putkinotko oli Itä-Suomen Jukola, sen Suomen kääntöpuoli, joka sittenkin löysi läntisen uutteruuden täydentämään itäistä luovuutta. 

Pinko

Jutun kuva on julkaistu tässä blogissa ennenkin. Piirroksessa 1932 esitetty talo on niin sama, että mielestäni oma taloni (Bungalow) on suorastaan plagiaatti. Tekijänoikeuden loukkauksena en sitä pidä, koska talon ulkovaipan muotoilua ja rakenne-elementtejä ei pidetä tekijänoikeuslain suojaamina teoksin kuin korkeintaan jossain monumentaalirakennuksessa. Asiasta löytyy jopa maininta lain esitöistä (SOU 1956 : 5).

Väittäisin nähneeni laajemmassa saksankielisessä teoksessa, että ensin Gropiuksen ja sitten Miesin tasakattoiset pientalot oli tarkoitettu huonommille insinööreille.  Paremmille piti olla jotain sellaista, minkä meillä Alvar Alto suunnitteli tasakattoisena mutta niin komeana että hirvitti (Villa Mairea, 1939).

Suuri maiseman muuttaja ja suuri arkkitehti oli kuitenkin etenkin SOK:lle myllyjä ja tasakattoisia konttoreita suunnitellut Erkki Huttunen. Kunpa ymmärtäisitte käydä Raumalla pistäytyessänne näkemässä Raumanlinnan (ravintola, entinen suojeluskunnantalo).

Siten arvelen että betonitaloissakin tasakatto oli tuontia Keski-Euroopasta. Sieltä tuli myös kerrostalojen taitekatto ja harvinaisempi mansardi eli se, jota Pariisin bulevardit ovat väärällään. Kertaustyylejä ei suosittu.

Siitä tule mieleen, että joissakin muinaiskulttuureissa oli käytössä erikoislaatuinen ratkaisu: ei katuja, ei edes kujia. Taloihin kuljettiin kattoja pitkin ja alas mentiin tikkaita.

Talon lämmityksen ja kosteuden suhteista on tiedetty kymmeniä tuhansia vuosia. Suomessa kai vasta kenttäsirkkeli toi taloihin vuorilaudoituksen. Hirsitalo ei rivettynäkään ollut erikoisen lämmin. Asialla ei ollut ennen väliä, koska itse salvostekniikka on paljon vanhempi kuin uuninpellit, mullistava keksintö sinänsä, ja Ruotsista peräisin.

Pinkopahvi eli sisäseinille pingotettava rullakartonki oli kova juttu ja lienee lisännyt asuinhuoneiden lämmönpitävyyttä. Nimi liittynee pingottamiseen, samoin kuin sen koulumaailman merkitys. Ja sitten tuli insuliitti, huokoinen eristyslevy, joka ajoi hyvin asiansa. Itse seinän eristeenä suosittiin sahajauhoa ja välipohjassa kutterinlastua. 

Hämmästyin vähän, kun kattoja miettiessäni käsitin, miten nuori ilmiö on pärekatto. Lapsuudessani niitä oli Pohjanmaan ladoissa ainakin miljoona. Nyt ei ole juuri latojakaan. Eikä pärekattoja. Eikä ymmärtäjiä, jos sanoo, että jollakulla on päreitä kainalossa eli yliskamarissa häkää )päässä vikaa).

Yleistyminen alkoi uskottavan tiedon mukaan, kun puiseen malkakattoon tarvittavan tuohen hankkiminen alkoi osoittautua hankalaksi. Ennen sotia maan asuinrakennusten katoista oli vielä yli 80 prosenttia oli pärettä, vaikka sellaiset oli palovarallisina kaupungeissa kielletty. 

On siis keksittävä muuta puuhaa. Päreiden kiskominen oli ennen ukkojen puuhaa, ja samoin kerppujen pilkkominen karjalle kuivikkeiksi. 

Luvassa on siis risuja eli kerppuja ja päreitä. Ihan mahdotonta ei ole, että sekaan eksyisi jokin lastukin. Kirjallisuudessa tuo on Juhani Ahon mainio uudissana, ainakin verrattuna kielimiesten novellin suomennokselle ”uutelo”.

Sivuvaikutus

Koetin hahmotella kerrottavaksi joitakin asioita, jotka tiedän. Ei onnistunut.

Ajattelin yhdistää ”Ateenalaisten laulun” mielettömän sotaurhoollisuuden, joka ei heilauttanut Suomessa mittareita juuri mihinkään suuntaan sodan päätyttyäkään, ja käytin siltana runoa, jossa 2700 vuotta sitten avautui ammattilaisen asenne, raadollisuus raatojen keskellä. 

En osaa yhdistää kokemaani ja näkemääni isompiin asioihin. Jos saisin kirjoittaakseni jonkin yleisesityksen Suomen historiasta näiden sadan vuoden aikana, sommittelisin asiat muualta poimitusta ja tulos olisi tuskin kelvollinen. Jos ottaisin laatiakseni historian itsestäni, voisin antaa etukäteenkirjallisen vakuutuksen, että tulos on oleva epäonnistunut.

Luin jotain stalinisteista eli eräistä oman sukupolveni ihmisistä, joita en oikein ymmärtänyt silloin enkä nyt. Aavistelen, että kaiken takana oli öljyn hinta, oikeastaan öljykriisi. Suurvaltapolitiikka lähti silloinkin suurvalloilta lapasesta, ja Yhdysvallat oli mennyt Vietnamiin, vaikka Hanoi oli sille kauempana kuin kuu, ja ennen pitkää Neuvostoliitto meni Afganistaniin, tunnetuin seurauksin. Khyber-solasta tuli kyber-sola ja siitä kybersota. Sellaista on oikeinkirjoitus. Ja oikeastaan sola on suomea kirjoitettaessa Khaibersola.

Juuri kun kaikki pelkäsivät kylmän sodan muuttumista ydinsodaksi, vihollinen löytyikin Lähi-Idästä. Yom-Kippur-sodan jälkeen öljyn hinta oli ennen pitkää yhdeksänkertaistunut, joka merkitsi kahdelle suurvallalle ja Kiinalle aivan uudenlaista tilannetta.

Ettehän unohda, että Donald Trump on Vietnamin sodan kasvatti. Hän on vanhempi kuin stallareista esimerkiksi Jakke Laakso ja saman ikäinen kuin demareista esimerkiksi Erkki Tuomioja. 

Yhdistän tähän öljyn hinnat, koska en ole koskaan kuullutkaan, ettei myös Neuvostoliitto olisi ajanut omia etujaan, joille annettiin sitten erilaisia kielellisiä ilmaisuja.

Öljy tuli kirjoituksen aiheeksi siksi, ettei kukaan ole tietääkseni yhdistänyt hometalo-ongelmaa öljykriisiin. Myös Kirkkonummella opittiin rakentamaan kiireellä ja väärällä tavalla tiiviisti.

Meillä oli oman kodin rakentaminen valmistumassa ja öljypoltin asennettuna, kun hinnannousu alkoi tuntua asumiskustannuksissa toden teolla. 

Talomme muuten olivat etevästi suunniteltuja puu-modulitaloja, mutta niissä oli tasakatot. Kyllä alkoi syntyä vinokattoja, kun kävi ilmi, ettei tasakatto pidä Suomessa lämmintä eikä vettä. Tasakatto… niitähän rakennettiin kustannussyistä myös betoni- ja betonielementtitaloihin.  

Tapa, jota Alvar Aalto ja osuuskauppaliike suosivat, oli Keski-Euroopasta, jossa katoilla ei ole talvella kahta metriä lunta.

Muistiini on palanut joitakin 70-luvun keskusteluja stalininuskoisten rakentajien kanssa. Eiväthän ne muuhun johtaneet kuin sellaisten keskustelujen lopettamiseen.

Olen edelleen sillä kannalla, että marxismi-leninismi-stalinismi oli eräänlaista henkistä ja ajatuksellista tasakattoisuutta. 

Arkhilokhos (n. 680 – 645 eaa)

… kun taistelu tiimelsi,

kieltäydyin aseista.

Joku joutava traakialainen

sai hyvän keihään.

Mihin nyt itse nojaan

kun puren palkkasoturin leipää

juovuksissa?

(suom. J.K.)

Kalogathia

Kerran selitin eräälle nuorelle ihmisen tasapainoisuuden ajatusta, josta suomen kielen sana sopusuhtaisuus ei ole vallan kaukana. Puhe on enemmän kasvatusihanteesta kuin ruumiin muodoista. 

Mainitsin että von Wright näyttää lukeneen W. Jaegerin kuuluisan kasvatusteoksen (Paideia) hiukan harppomalla. 

Puhuteltu lähti siitä paikasta ja luki itsensä kasvatustieteen dosentiksi ja on sillä tiellään tänäkin päivänä.

Antiikki on täynnä kummallisuuksia. Sitä ei kannata kieltää. Käsityksemme kreikkalais-roomalaisesta antiikista ovat kuitenkin täynnä likaisia sormenjälkiä. Tekstit ja esineet ovat kulkenet monien käsien kautta, usein käännetty ensin arabiaksi tai persiaksi. Kauan täällä meillä oli käytössä ralli-latina jonka suhde lähdekieleen on siis sama kuin rallienglannin englantiin.

Tietenkin olemme tekemässä uusia erehdyksiä, mutta juuri nyt ollaan vapautumassa erittäin pahoista virheistä. Jos kulttuurin eli korkeakulttuurin kuvailuun kuuluvat jonkinlainen järjestelmällinen maanviljely, kirjoitus ja kohtuullinen määrä matematiikkaa, jokilaaksojen kulttuurit eivät todellakaan olleet kaiken kulttuurin alkupiste eikä Sumer kaikkien asioiden äiti. Sumerin kukoistaessa natufialaisetkin olivat viljelleet yhtä ja toista hyvää kaupungeissaan ja kehittäneet keinokastelun tuhansia vuosia aikaisemmin. Puhumattakaan Kiinasta, Intian osista, muutamista paikoista Uudessa Guineassa ja luultavasti Perussa.

Muuan toinen nuori henkilö kysyi, miksi ihmeessä ”nuorukaiselle kuolla kuuluu”, laulun mukaan. Vika ei ole Koskenniemen, kosa suomennos on Leinon ja tehty ruotsin kielestä. Taustalla on Tyrtaioksen teksti.

Selitin kärsivällisesti. Ensirynnäkkö, joka oli vielä toisessa maailmansodassa etenkin puna-armeijan suosiman rintamahyökkäyksen alku, oli ankara törmäys. Kun rynnäkköjoukot olivat päässeet hengestään, konetuliaseet aloittivat, Briteiltä, joiden mielikuvia hallitsi Krimin sodan kevyen prikaatin täysin idioottimainen hyökkäys, meniensimmäisessä maailmansodassa aikaa käsittää tämä ja kehittää suora-ammunta-aseita,  sellaisia kuin Suomessakin käytetty suorasuuntaustykki ”piiska”.

Antiikissa etenkin keihäsmiehet odottivat vuoroaan eli nuorukaisten kaatumista. Jopa ateenalaisten kevyin asein tuo ensimmäinen hyökkäys vaatihuippu-urheilija kuntoa. Yli 30-vuotiaista ei oikein siihen ollut

Jopa Odysseus, aikuisen pojan isä, turvautui jouseen, kun oli aika toimittaa Manalaan ikäviksi heittäytyneet kilpakosijat.

Taktiikan mestareita muuten olivat hunnit. He olivat kehittäneet – toisin kuin eurooppalaiset,  ratsuilleen jalustimet ja itselleen taidon ampua täydessä vauhdissa jalustimilla seisten. Etenin kiinalaisten levittämät jutut edistivät hunnien huonoa mainetta. Unkarissa oltiin eri mieltä. Maan nimi (Hun-gria) sisältää luultavasti hunnin nimityksen, ja Attila on aina suosittu etunimi. Ellette usko, tutustukaa Kublai-kaaniin, joka oli mongoli ja samalla Kiinan keisari, joka tuskin ratsunsa seljästä kupsahti.

Kiivailija

Kuvassa (Wikipedia) Helsingin suurkirkon räystäällä kylmän rauhallisesti sojottava hahmo ei ole metsätyömiesten suojeluspyhimys eikä liioin vientiteollisuutemme viritelmä, vaan apostoli Simon Kiivailija. 

Justeerisaha on hänen tunnuksensa, koska erittäin epämääräisen tiedon mukaan hän koki marttyyrikuoleman siten, että hänet sahattiin kahtia.

Muistan ottaa pitkän telen mukaan kun menen seuraavan kerran Snellmaninkadulle Tiedekirjakauppaan, ja kuvaan nuo patsaat. 

Taddeus on toivottomien tapausten suojeluspyhimys. Hän on se tyyppi, jolla on pertuskan tai hilparin oloinen ase vasemmassa kädessä, mutta luullakseni hän on meillä Helsingissä se, jolla on kirvesmiehen kulma eli vinkkeli. Sitäkin tunnusta käytetään. Pietari on se talonmies, joka heristää avainta; taivasten valtakunnassa ei tunneta munalukkoja. Johannes on se veikko joko kohottaa viinimaljaa.

Tiettävästi Leipzigissä kirkon valmistumisen jälkeen eli 1800-luvun alussa valmistuneet patsaat ovat vailla erikoisempaa taiteellista arvoa.

Arkkitehti Engel sai kuoltuaan kirjallisuuden Finlandia-palkinnon, Jukka Viikilän romaanin kautta. Ei se mitään.

Mutta Helsingin keskusta on vähänrujo, kun Senaatintorissa on mittakaavavirhe. Nykyisen etelän portaikon paikalle aiottiin päävartio. Kun suunnitelmaa muutettiin, tilalle rakennettiin Suomen huonoimmat portaat, jotka ovat yhtä kamalat kiivetessä kuin laskeutuessa. Nousu on kerta kaikkiaan väärä niin että askel ei satu. Juuri noita portaita kasakat ratsastelivat huitoen nagaikoillaan ihmisiä suurlakkolevottomuuksissa 110 vuotta sitten. Eräs isävainajani tuntema lentäjä harjoitteli rikottuaan pakkolaskussa melkein kaikki luunsa kiipeämällä juuri noita portaita, ja sai itsensä liikkuvaksi. Se oli kyllä Suomen kaikkien aikojen kuntoutusteko. Asianomainen kaatui sitten jatkosodassa.

Mutta meillä on harvinainen näky. Ehkä joskus joku kirjoittaa kirjan ”Ykinäisen miehen juna” matkustuksesta Helsinkiin, jossa näkee tuomiokirkon ovelta kilpailevan uskontokunnan tuomiokirkon oven.

Uspenskin katedraali on hyvin komea, vaikka suomalainen hienohelmaisuuteni panee hiukan vierastamaan raakaa tiiltä rakennusaineena. Tai se on kauhavalaisuutta. Meillä on tiilestä rakennettu kirkko symboloimassa kaikkea nukuttavaa ja pölyistä, mutta onpahan oven yläpuolella poliittinen ja koulutuspoliittinen iskulause: Herran pelko on viisauden alku.

Ja herranpelossa on eletty, totta jumalauta.

Uspenskin katedraalin seinävieressä oli huhtikuussa 1918 saksalaisilla konekivääri. Siitä he ampuivat Smolnan eteen. Punaisilla oli komentopaikka nykyisen valtioneuvoston juhlahuoneiston tiloissa. Saksalaisille järjestettiin paraati. Yllättäen paraati järjestettiin - ja elokuvattiin – myös kenraali Mannerheimin johtamille valkoisille, jahka nämä ehättäytyivät Helsinkiin asti. Käskyvaltasuhteista tuli heti riita, ja Mannerheim löi kintaat tiskiin. Murhamiessiiven edustajat Svinhufvud ja Paasikivi saivat ikuisen kunnian. Todellisuudessa vankileirikurjuus oli vahvasti Onni Talas -nimisen senaattorin harteilla. Kirjoitan hänestä lähiaikoina ikävään sävyyn. Hän omisti tontin, joka myytiin kaikkine sotkuineen metalliliitolle 60-luvun lopulla. Olin juristina mukana ihmettelemässä asiaa.