Näin tuollaisen kirjan Amazonissa, ja miltei kyynellyin. Tuollaista kulttuurihistoriaa haluaisin kirjoittaa, jos osaisin.
Tiilet isoisän autokorjaamorakennukseen lyötiin käsin. Työmiehenä oli siirtolainen, jonka sukunimi oli Isrikki. Työnjohtajana oli tätini mies Uki ja insinöörinä oli insinöörienoni Pate, ”keltainen vaara”. Inssit käyttivät ruman keltaista työtakkia, kun taas kunnon monttööreillä oli överhaalarit.
Ihmettelen vieläkin, että isoisä perusti siis kaikkien kauppaliikkeiden rinnalle juuri autokorjaamon, kun samaan aikaan Paldan Lapualla ja Koivisto Seinäjoella ja aikanaan Rinta-Joupit alkoivat rikastua myymällä autoja.
Ehkä se johtui siitä, että enoni – Nurmen ”klopit” olivat käteviä käsistään ja halukkaita purkamaan kuorma-autoja pelkällä jakoavaimella ja ruuvimeisselillä. Vähä vähältä he oppivat myös kokoamaan niitä, mutta enoni Aku oli kyllä lahjakkuus. Hänellä oli se outo intuitio , että hän tiesi viisi minuuttia ennen kuin auto korvasi sen koivun ympäri korjaamolle, mikä siinä oli vikana. Käyntiäänestähän vian kuuli kuka tahansa. Jopa minä erotin ainakin Pösön jakopään helinän.
Ainakin yhden kesän oli korjaamon työkalukopissa antamassa ja ottamassa takaisin työkaluja ja osaisin ehkä vieläkin silmämääräisesti sanoa pelkistä jengoista, onko koneruuvi Withworth vain SAE. Joku toinen erotti tuumaiset ja senttimittaiset vilkaisulla. Muistelen että kaksitahtisissa Saabeissa olisi ollut tuumaiset ruuvit?
Autokoulun kuorma-autona oli Thames tai Bedford. Ainakin kerran olin mukana, kun kannentiiviste vaihdettiin tien päällä. Moottori oli luultavasti aivan sama kuin Fordson- tai Ferguson –traktorissa, joten kansi irtosi jakoavaimella ja pultit kiristettiin sormituntumalla vähän sinne päin. Momenttiavain saattoi olla, mutta ei sellaisia hienouksia yleensä käytetty.
Työsuojelusta ei ollut mitään hajua. Happopulloja kanniskeltiin pikkupoikien voimin siihen huoneeseen, jossa akkuja ladattiin.
Autokorjaamolle tuleminen oli jotenkin häpeällistä. Auton omistajan piti osata itse korjata autonsa. Korkeintaan jokin sylintereiden hoonaaminen tai venttiilien hiominen vaati maksettua työtä. Automiehellä saattoi olla männänrenkaita lompakossa, sekä käytettyjä että käyttämättömiä.
Toisen kerran mentiin Lummukkaan ja mukana oli tuulettimen hihna katkenneen tilalle. Olisikohan siellä ollut pulassa Kuusiston rouvan Singer – sen merkkisiä autoja oli. Tai ehkä rovasti Hautasen eli Vauhti-Villen Kansanauto. Volkswagen oli siihen aikaan liian vaikea sana, eikä ”folkkari” ollut levinnyt maakuntiin. Rovasti sai köllinimen siitä, ettei hän jumalisena ihmisenä koskaan ajanut hyli neljääkymmentä, ei edes Lapuan suoralla eikä Longin oikoosella. Vai olisiko se ollut Karin Nikolain Kaiser tai Henry J? Se jäi mieleen, ettei monttööri viitsinyt tehdä muuta kuin vähän höllätä laturin mutteria. Hän haki pinosta propsin ja väänsi sillä niin että pääsi muljauttamaan kiilahihnan paikalleen ja sitten mutteria vähän kiinni. Siinä!
Isän puoleiset sukulaiset, varsinkin Kemppisen Jussi, olivat olleet auton kanssa vaikka missä. Tosi automiehen tunsikin siitä, että hänellä oli vaihdekeppiä vasten nojallaan pöytäviinapullo, koska ei sitä aivan selvänä hirvinnyt ajoon lähteä. Talvella, sotien aikana kumminkin, saatettiin ottaa hirmupakkasilla koko kampiakseli sisään mukaan. Akusta ei ollut huolta, koska sellaista ei ollut. Auto käynnistettiin veivillä, ja siinä sai olla tarkkana peukaloittensa kanssa, sillä veivi potkaisi.
Vielä isän ensimmäisessä Citroen ID:ssä muuten oli käynnistyskampi, vaikka en muista, että sitä olisi jouduttu koskaan käyttämään.
Kulttuurihistorian summa on selvä – tietyt sukupolvet korjasivat talojaan ja tavaroitaan (jatkuvasti). Etenkin henkilöautojen tekniikka muuttui 1990-luvulla ratkaisevasti ja dramaattisesti. Luullakseni nykyiset uudet autot eivät ole lainkaan ”korjattavissa”. Ei niille voi tehdä mitään, ja auton alla makaava mies on kadonnut kulttuurimme kuvasta.
En tiedä, onko tätä osattu kyllin korostaa. Nykyinen henkilöauto on virtuaalikone. Se on kuin Java-engine.
Edelliset kymmenen tuhatta vuotta ihminen oli bricoleur eli näprääjä (Lévi-Strauss, Derrida, Guattari). Nykyisin tuo sana, joka oli ennen englanniksi tinkerer on hacker. Tietokoneohjelmien kanssa näprätään; tietokoneitten kimpussa enää vähän.
Ihminen rakensi ja muutti ympäristöään puheen lisäksi teoilla, jotka ihanteellisessa tapauksessa olivat hiukan älyttömiä, oikullisia, itsetarkoituksellisia.
Onko niin, että tekniikan kehitys eli tämä henkilöauton tie kiintoavaimesta tosiaikaiseen tietokoneanalyysiin, joka mahtuu hyvin yhden ihmiselämän kokemuspiiriin, on jollain pahaenteisellä tavalla ratkaiseva?
Ei intissä ennen purettu ja koottu kiväärin lukkoja ja konekiväärejä taistelutilanteita varten. Toiminta oli rituaalista – koneympäristön valloittamista.
Näin kirjoitin näemmä vuonna 2007. Luen sen niin, että aavistin käsien ja aivojen olevan ikään kuin samaa kappaletta. Aivojen laskeminen lahoaman merkitsee että koha kädetkin riippuvat kuin pyyheliinat naulassa.
Käsi on kuitenkin hyvä keksintö. Se ei ehkä aivan tarkkaan ole ttta, mutta sanotaan ihisyyden mahtuvan peukalo ja etusormen väliin. Se on se pinsetti- eli pihtiliike. En tiedä. Pitäisi kutsua kylään joku sipanssi ja houkutella se poimimaan tulitikku lattialta. Tein sen hetki sitten. Ja rintani kohosi ypeydestä kuin tunturivuori!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti