Gargoili

Tuntemattomasta syystä hirviö-vedensyöksijä esiintyi muinoin öljy-yhtiön tunnuksena. Veistostyyppi, joita en oikein muista Suomesta, on tuttu goottilaisista katedraaleista ja ”Notre-Damen kellonsoittajan” kansikuvasta.

Oikeastaan halusin mainita sanomalehdille, että ajankohtaisissa asioissa voisi kysyä kantaa sellaisiltakin lakimiehiltä, jotka tuntevat asian ja vastaavat ehkä oikein. Nyt luin kummakseni, että kielto käyttää toisen ottamaa kuvaa verkossa on itsestään selvä asia niin että saa ihmetellä, miksi siihen on otett kantaa EU:n tasolla.

Asia on juuri päinvastoin. Kuvien käytöstä on riidelty ajoittain ankarastikin ja kuvasitaatti on vanhastaan vaikea kysymys, josta esimerkiksi oli kaikissa Pohjoismaissa erilaiset säännökset. Norjan uusi tekijänoikeuslaki tuli juuri voimaan. Ja Saksassa on erikseen suurisitaatti ja piensitaatti ja suurempi piensitaatti… Ja onko esimerkiksi koululuokka nykymaailmassa sellainen julkinen paikka, johon tekijänoikeudessa viitataan.

Toisessa lehdessä sama lakimies näyttää sanovan, että tekoäly ei uhkaa lakimiesammattia. Jälleen asia on päinvastoin. Tietokannat on säännelty tekijänoikeudella. Massiivisten tietomäärien myllääminen oppivilla algoritmeilla on jo vienyt pohjan ihmisen luovaan toteutukseen perustuvalta immateriaalioikeudelta. Koneoppiminen ei mahdu immateriaalioikeuden ajatusmaailmaan, joka onkin peräisin Saksan idealismista ja vanhoista brittiläisistä väärinkäsityksistä.

Kallen isästä Herkosta sanotaan päivän kommentissa, että hän on jotenkin vitsikäs tai huvittava hahmo. Käyttäisin tässä sanaa ”huumori”. Aidosti ja syvästi vaikuttava hahmo on samanaikaisesti surua ja sääliä herättävä ja hauska, sellainen kuin Chaplin (Kultakuume, Nykyaika). Koheltavaan komiikkaan kyllästyy. Iijoki-sarjan isä on monissa käänteissään huvittava, mutta ei mielisairaana eikä perheensä hajoittajana.

Mutta ristiriitaisin tunteiden herättäjänä hän on niin vaikuttava hahmo. Nyt lukien Havukka-ahon ajattelija tuntuu hitusen pintapuoliselta ja arvattavalta hahmolta, kaikessa oveluudessaan. Jos Konsta Pylkkäsestä olisi sellainen tieto, että hän virui nälkiintymässä vuoden 18 vankileirillä viattomasti – tai vaikka syystä – romaanien hahmo saisi syvyyttä ja uskottavuutta toisen mokoman.

”Seitsemän veljeksen” Lauri ei olisi kirjan vaikuttavin henkilö ilman raivokasta huumoriaan, joka törmää esiin Hiidenkiven pilasaarnana ja jatkuu surelistisina unina: mies myyränä tai korven kontiona.

Hirviöstä on vaikea saada uskottava. Tämän tietävät etenkin toimintafilmien tekijät. Nopea viihde ei oikein salli järkyttävää kuvausta tavallisen henkilön muuttumisesta vaihe vaiheelta hirviöksi.

Miksi syvä, itkunsekainen huumori on isompi asia kuin vitsikkyys ja sen äpärälapsi, pilkka pilkan vuoksi?

Koska huumori on mielikuvituksen lapsi. Humoristisia ovat usein odottamattomat kohtaamiset ja käänteet. Euroopan renessanssin suurimmissä saavutuksissa oli yllättävä määrä huumoria – Chaucer, Decamerone, Don Quijote, sitten Rabelais, maalauksissa H. Bosch, Brueghel…

Mielikuvitus vapauttaa kadonneet voimasi. Aiheesta voisi kyhätä menestyskirjan: vapauta oma naurettavuutesi ja  vangitse typerä totisuus.