Sukupiiri I

Matti Klinge on kuvissa samanlainen kuin luonnossa. Huulilla on ystävällinen hymy, mutta silmät ovat jääkylmät.

Aikoinaan suunnittelimme jossain vallattomassa seurassa, että mepä rupeamme myymään ylioppilaille muiden vappuvarusteteiden ohessa Matti Klinge-naamareita. Hanke raukesi tuloksettomana.

Tämä on hiukan julmaa. Luullakseni tuo joskus ikäväksi tulkittu katse on samaa perua kuin eräät harvinaiset käyttäytymispiirteet. Kai se on pelkoa.

Kyllä jokaisella ihmisellä on oikeus valepukeutua, sanoi nyt Helsingin kaupungin järjestyssääntö asiasta mitä tahansa. Ja kyllä lierihattu tai Seppo Heikinheimo tyylinen lippis (oman univormuni osa) on vähemmän aggressiivinen kuin silmille vedetty kommandopipo.

Klingen "Iisalmen ruhtinaskunta - modernin projekti sukuverkostojen periferiassa, SKS 2006, 616 s.)" on kuin onkin hyvin mielenkiintoinen kirja. En mene sanomaan, että se kannattaisi lukea; itse luin sen.

Kirja on aineen puolesta ylön rikas.

Alaotsikko näyttäisi olevan pelkkää hämäystä, koska "modernin projekti" kuulostaa pro gradun aiheelta, verkosto" lisensiaattityöltä ja "periferia" harjoitusaineelta. Kirjan sisältö ei mitenkään tue eikä valaise alaotsikkoa.

Teos on kertomus erinäisten sukujen vaiheista ja ahkeruudesta käytännön tehtävissä, papinviroissa ja yliopistoviroissa. Ensimmäiset laajemmin esitellyt henkilöt toimivat pian Isonvihan jälkeen. Usein mainitaan suoviljelyä ja koskenperkausta edistäneet papit. Myös uudenlainen pelto- ja niittyviljely ja sitten karjatalous näyttää säteilleen ympäristöön pappiloista käsin. Itse suoviljely ja koskenperkaus jää vähemmälle. Ne ovat aika unohtuneita asioita.

Kuinka moni tietää tai muistaa, missä on nyt se Kymijoen Mankalan koski, jossa filmattiin "Koskenlaskijan morsian" ja luotiin kuvallinen tukkilaisromantiikka?

Klingen kirjan erikoisuus, historian professorin huolellinen työ joka erottaa tämän lukemattomista sukukronikoista on keskittäminen maantieteelliseen paikkaan. Puhe on melkein koko ajan Iisalmesta, etenkin sen keskustasta. Lagukset ja ne kaikki muut esiintyvät kirjassa iisalmelaisina. Aikajänne on lähes kolmesataa vuotta.

Tuo koskenperkaus merkitsee kulkuyhteyksiä. Saimaan kanava eli 1840-luvulla reitti oli selvä vasta Savonlinnaan. Sieltä ylävesiin sai työtä tehdä paljon ennen kuin puu ja ihmiset alkoivat kulkea.

Lukijan on käytettävä hiukan mielikuvitusta ymmärtääkseen, miten toivottoman kaukana kaikesta Savo oli ennen yhteyksiään - siitä huolimatta, että Oulusta oli kumminkin Kuopioon sotilastarkoituksiin rakennettu tie. Se oli se sama tie, jolla Sandelsin jääkärit taistelivat 1808-1809.

Ja tämä palauttaa ajatuksen henkilöihin. Suomen valloitus 1808 ja olojen vakiintuminen Napoleonin sotien jälkeen muutti koulutusolot ja avasi virkojenkalastelijoille ennennäkemättömät apajat.

Kiireesti Venäjän keisarille alamaisuutensa vakuuttaneet mahtipapit ja heidän suosikkinsa näkivät ilokseen ja riemukseen kilpailun kaventuneen, kun ruotsalaisia ei ollut enää vaivoina. Sekä papiston että yliopistomiesten ja sitten korkeiden virkamiesten keskuudessa syntyi monopoleja.

Klinge ei kirjoita tästä kovin ruokottomasti, mutta aihetta on käsitellyt seikkaperäisesti hallintohistoriassa Raimo Savolainen (Suosikkisenaattorit). Kirjoitin siitä itsekin väitöskirjassani.

Vasta silloin virka on hyvä, kun siihen kuuluu oikeus nimittää alaiset, puolet kollegoista ja keskeiset seuraajat. 1800-luvulla oli henkilöitä, joilla ei tässä suhteessa ollut valittamista - arkkipiispa Tengström, sitten Langenskilöldit, von Haartmanit ja ennen pitkää joukkio Snellman - Yrjö Koskinen.

Poliittisten virkanimitysten kauhistelijat eivät ehkä ole koskaan käsittäneet, että rasvaisia tehtäviä jaettaessa aina tehdään jotain filunkia. Maalaisliiton ja demarien juhlavuodet 1950-luvulla ja 1960-luvulla olivat lopulta aika kesyjä ja järjestyneitä tiettyihin muihin systeemeihin verrattuna.

Klingen iisalmelaisissa on yliopistomiehiä. 1800-luvulla Laguksia oli professoreina vaivoiksi asti; Iisalmen joukko ei ollut kuitenkaan tässä erikoisen näkyvä. Mutta Klinge on ollut kirjoittamassa sekä ylioppilaskunnan että yliopiston historiaa ja nyt kansallisbiografiaa.

Kirjoittaja ottaa esiin myös pappissukujen sammumisen - siis pappeuden kannalta. Ilmiötä on tutkittu yli 50 vuotta. Mikko Juva laati aikoinaan väitöskirjan realismin murroksesta ja kirkosta.

Klinge tuo esimerkkihenkilöksi iisalmelaisen Juhani Ahon. Eikä parempaa esimerkkiä olekaan. Tai ehkä - Juvasta puheen ollen - olisi voinut vielä tähdentää Brofeldtin poikien valtavaa verkostoitumista, kun sitä ei enää yleensä tunneta. Sieltä Iisalmen pappilasta oli lähtöisin keskeisiä teollisuusmiehiä (Kymi Oy), näkyvimpiä lääkäreitä (Simo Brofeldt) jne.

Ja kiinnostava esimerkki tämä Iisalmi on, sillä yhtenä maan suurituloisimmista seurakunnista se oli etenkin Lagusten perintöaluetta, kunnes köyhä ja kansanomaisuutta korostava kappalainen Brofeldt ponkaisi ohi ehdokassijojen kirkon himoituimpiin kuuluvaan virkaan.

Pappissääty oli siis valmiiksi hajoamassa, kun säätyvaltiopäivät loppuivat.

Entä muuta säädyt? Aateli on kadonnut näköpiiristä jokseenkin täydellisesti. Porvaristoa ja talonpoikaissäätyä ei nykyisessä maailmassa voi olla olemassa.

Mutta entä eräät virat ja vapaat ammatit, kuten lääkärit?

Kirjan luettuani pelästyin tajuamaan, että olen ehkä itse viimeisiä "lakimiessäädyn" edustajia.

Onko siis olemassa sellaisia ammattiryhmiä, joita yhdistää ulkoisesti asema ja sisäisesti hierarkia ja koodijärjestelmä? Klingen kuvaamassa maailmassa oli esimerkiksi maanmittareiden "sääty", ja luultavasti sotien välisenä aikana maassa oli merkittävä ryhmäkunta "insinöörit" - mutta onko enää?

Ja ekonomit?

Lähellä on myös kysymys herrahissistä - missä se on ja kenelle sen ovi aukeaa.

Siitäkään ei ole varmuutta, onko herrahissi kenties yksi Kone Oyj:n menestystuotteista.

Vuosituhannen lopulla hyvin tunnettu herrahissi oli Teknillisen korkeakoulun tuotantotekniikan osasto ja toinen oli TKK:n tekninen fysiikka terästettynä esimerkiksi valtiotieteen kandin tutkinnolla.

Entä nyt?

Siitäkin huomenna.

Lause hiipii

Eilen joku kirjailija antoi kommentissaan minulle ohjeita. Onneksi oli Serlaa käden ulottuvilla. Siinä ei yksikään silmä jäänyt kuivaksi.

Olen harjoitellut. Kun joku sanoo, että virkkeen loppuun pannaan piste, mutta esimerkiksi sivulauseet voi erottaa pilkuilla, sanon: "Ei voi olla totta! Kiitos kauheasti. Niin kuin minä olen ihmetellyt, mitä niillä pienillä prikuilla tehdään."

Eilen olin kirkolla. Kaksi kunnan virkamiestä kertoi, miten tunnollisesti he noudattavat ennakko-osto-oikeudesta annetun lain ja lunastuslain määräyksiä.

Ihastelin tätä järkkymättömyyttä. En kysynyt, mistä tämä äkillinen lainkuuliaisuus oli peräisin. En kysynyt, miten vapaa harkinta hallinnossa näyttäytyy laillisuutena.

Totuus on, kuten keskiajan aatehistoria kertoo, totuuden lausujan nimi. Jos voidaan väittää, että jokin oivallus on peräisin Tuomas Akvinolaiselta, se on kova juttu. Jos perustelun onkin esittänyt Akvinolaisen kummitäti, tilanne muuttuu toiseksi.

Blogiin pitäisi kirjoittaa lyhyesti.

En tiedä, mistä tämä sääntö on peräisin. Itse olen arvellut, että blogit pitäisi kieltää, koska sanassa on niin vaikeita kirjaimia, etenkin bee ja gee.

"Tyyli median mukaan", opastetaan.

Olen tottunut ajattelemaan toisin. Ajatuksen ja lauseen pitäisi olla mielellään suunnilleen saman pituisia.

Joskus romaanin ajatus on ensimmäiselle sivulla ja kooltaan ja rakenteeltaan niin vaatimaton, että romaanin lukemista säästyy tykkänään.

En suinkaan väitä, että romaaneissa pitäisi olla ajatuksia. Ne ovat päin vastoin joskus haitallisiakin. Mutta ellei tekstissä ole ajatusta, siinä saattaa olla mielenkiintoinen näkökulma tai näkökulmien verkosto.

Kun teksti on todella hyvää, se toimii kuin kastemato, joka kiskoo takaisin, kun kottarainen vetää sitä maasta syödäkseen. Hurja näytelmä. Siinä on kaksi kovaa vastakkain.

Silloin harvoin kun kirjoittaminen onnistuu, sisältö muuttuu muodoksi samalla kun muodosta tulee sisältö.

Lukija käsittää, ettei asiaa voi ilmaista toisin, koska asia on ilmaisu.

Tämä on tietenkin myös tekijänoikeuden taustalla olevan metafysiikan kuvaus. Juristit erottelevat toisistaan idean eli ilmaisun ja sisällön - mikä on mahdotonta.

Tämä sekaannus puolestaan on peräisin Königsbergistä ja Berliinistä eli Kantin ja Hegelin ja heidän ympärilleen kertyneen yliopisto-oppineisuuden maailmasta.

Olen jatkuvasti ja sitkeästi sitä mieltä, että niin sanottu blogi on uusi ja mielenkiintoinen mahdollisuus, jota olisi kaikin mokomin kuormitettava äärimmäisillä teksteillä.

Joku kommentoija viittasi Kanava-lehteen.

En usko että tällaista jatkuvaa keskustelua saisi syntymään Kanavassa tai muussakaan lehdessä.

Tuossa vasemmalla, televisiossa, haastatellaan Klaus Häröä hänen ensi-iltaelokuvansa johdosta.

Me olemme keskustelleet mielestäni järkevästi ja näköaloja avaamisesti rasismista, eugeniikasta ja voimattomien ihmisten vainoamisesta paljon, viimeksi 9.3. eli viikko sitten.

Eilenkin katsoin vaalikeskustelua ja silmäilin läpi keskeisten keskustelijoiden blogit. Vanhanen kirjoittaa pois tiehensä, mutta teksti on pelkkää mainostekstiä.

Sellaisia blogeja ei kannattaisi kirjoittaa (paitsi jos joku maksaa), joisa puuttuu riskinotto ja siis roso.

= = =

Monella lukijalla on varmaan höppänä täti, joka pysyy rauhallisena ainoastaan sopivan luettavan turvin eli siis sedatoituna.

Tämänkin blogin tulostaminen on hiukan ongelmallista, koska tuossa sivussa on Flashia ja muuta mukavaa. Teen arkistokappaleet itselleni ja vanhemmilleni Adobe Acrobatella: Create File - from Web page. Ruutuun url eli kemppinen.blogspot.com. Odotetaan. Acrobate rippaa periaatteessa kaksi juttua kerrallan. Klikkaamalla pätkän lopusta linkkiä Vanhemmat tekstit saa seuraavan annoksen jne.

Talletetaan.

Ainakin oman kokemukseni mukaan Acrobat-muotoinen tiedosto tulostuu nikottelematta, kun taas suoraan selaimesta ei saa muuta kuin otsikot ja yhden sivun.

Olen ihan kiitollinen tiedoista sekä helpommista että vaikeammisa keinoisa.

Yksikamariset aivot

Oman minä tunne, ajatus ainoasta kohtalosta, tulee kirjallisuuteemme pian Kierkegaardin jälkeen.

Minä-kuvia edeltää henkilöiden synti, epäonnistuminen. Kuvan löytäminen rauhoittaa etsijän.

Seitsemän veljestä:

TIMO. Meitä olet sinä yhdeksikin maalannut aina kukosta kirveskynään asti; mutta mikähän olet sinä itse, jos kysyn sangen kiinteästi ja otan päälleni oikein kieron pään.

LAURI. Minä olen Lauri.

Nummisuutarit:

TOPIAS (Eskolle). Mutta sinua en taida uskoa pojakseni. Kuka olet sinä?

ESKO. Esko.

TOPIAS. Sano: Eskon haamu, hänen ennuksensa. – Ilman hattua ja toista kenkää! Kuka olet, mies?

ESKO. Esko.

Olen sanonut tiettyjä romaajea - Proust ja Camus - "eksistentiaalisiksi", koska niissä ei ole poliittista kärkeä, vaan puhe on ihmisenä olemisen vaikesti taidosta.

Eilen oli puhe kaksikamarisista aivoista eli siitä vuosikymeniä sitten esitetystä ajatuksesta, että tietoisuus eli tietoisuus omasta itsestä eli minä-tunne olisiki hyvin myöhäistä perua. Menneinä aikoina sankari oli useimmiten niin kuin Don Quijote tai Petroniuksen Satyriconin henkilöt, jotka luulevat todeksi omia mielikuviaan kuin unennäkijä.

Taisi olla 1600 luvun espanjalainen Calderón, joka kirjoittaa Puolan Semigismundo kuninkaasta, tämä kun oli päätyyt pohtimaan, mikä nyt on unta ja mikä todellisuutta, mutta ratkaisi ongelmansa päättäällä, että unessakin on käyttäydyttävä kunniallisesti. "Elämä on unelmaa".

Haluaisin kovin mielelläni ohjata Aleksis Kiven tekstin näyttämölle. Paha kyllä, en osaa, eikä kukaan minua sellaiseen toimeen päästäisikään.

Tulkintani on nimittäin täsmälleen toisella puolella maapalloa kuin Turkan, ja hyvin kaukana myös Edvin Laineen ja kumppanien pöllöilystä ja teikaroinnista.

Nähdäkseni nuo kaksi lainausta ovat näiden kahden teoksen ydin. Lauri on selkeästi Seitsemän veljeksen päähenkilö ja lisäksi se mies, jolla Kivi on antanut eniten itselleen rakkaita ominaisuuksia eli sellaisia, joita häneltä itseltään puuttui.

Minä olen Lauri.

Voi olla että tämä on keskeltä Laurin saarnaan, jossa velimiehet ovat juuri saaneet kuulla kunniansa, mutta Timon kysymystä seuraa eksistentiaalinen tyven. Minä olen Lauri,

"Ilokivi tämä on, Väinämöisen ilokivi, joka ukko sanottiin olleen Savon jumala. Kuulinpa hänestä kerran oikein sukkelan runolaulun eräältä nokipoika-vekkulilta. Muistanpa myös samalta pojalta huikean saarnan, jota hän oikein sulavasti hellitteli ulos punaisista huulistansa ja irvistävistä hampaistaan, koska seisoi Kuninkalan tuoksuavassa torvessa. Ja hän saarnasi näin..."

Lauri on kirjailija ja tarkkakorvainen tarinoiden tietäjä.

Nummisuutarin Esko esitetään usein naamaansa vääntelevänä ja silmiään pullistelevana vähämielisenä. Eihän pojalla ole muuta vikaa kuin isän ongelma. Topias on joutuut Martan jyrän alle, koska hänestä ei ole sängyssä mieheksi. Ja siitä hän saa kuulla. Esko puolestaan on kasvanut kauniin ja hyvän Jaanan lähellä, mutta joutuu isän kommelluksen takia huono-onniselle kosintaretkelle.

Esko pitäisi esittää samalla tavalla kuin Sir Lawrence Olivier tai Sir John Gielgud esittää Hamletia. Vaimea ääni, pienet eleet. Sama ongelma: tappaisiko isänsä.

Ja mitä tuo kanttori täällä nurkissa tekee? Ja suvun kaikki juopot, kuten Sakeri ja Iivari?

Näytelmän ylle laskeutuu rauha, koska Esko menee naimisiin äitinsä kanssa.

ESKO. Iivari lähteköön merelle, minä neuloskelen täällä isän kanssa, enkä nai koskaan, en koskaan. Mitä vaimosta? Minä tunnen sen suvun nyt. Petturia ovat he.

SEPETEUS. Sinä kentiesi harkitset myöskin parhain.

ESKO. En koskaan nai, en, se on päätetty.

Hamlet käski Ofelian järveen, koska tämä antoi ymmärtää, että voitaisiin olla sillai. Esko tekee ratkaisunsa naiskenteluun nähden, ja mikäpä siinä.

Kivi toteutti Ovidiuksen ja Kafkan "Muodonmuutoksen" Laurin unessa. Yksi kummallisimpia ja liikuttavimpia jaksoja kaikessa kirjallisuudessamme ja oudo saman tapainen kuin Kafkan tarina Gregor Samasta, joka heräsi hyönteisenä.

"Hän nukkui, mutta uni jatkoi hänen mielensä kuvailusta. Koko hänen ruumiinsa, niin hänestä tuntui, supistui äkisti hienokarvaiseksi myyräksi, silmänsä kävivät kovin pieniksi, mutta kämmenensä pullistuivat senkaltaisiksi hansikkaiksi, ja valmis oli myyrä, joka nummen kohdussa kaiveli honkien juurien alla. Siellä hän möyrieli ja kaiveli, kaiveli itsensä lopulta ylöspäin pitkin hongan lahounutta sydäntä, ehti latvan viimeiseen huippuun ja huomasi nyt istuvansa keskellä tuulenpesää hienossa, sammaleisessa karsinassa. »Tässä on minun hyvä olla, tässä tahdon asua ijankaikkisesti», aatteli hän, katsoa tirkistäen pienillä myyräsilmillään kammionsa pienestä akkunasta ulos. Ja hän näki allansa synkeän maailman käärittynä syksyillan ikävään hämärään. Hän näki Impivaaran jyrkän vuoren, mutta mittaamattomassa, mieltä polttavassa kaukaisuudessa, näki siellä iltaisten metsien keskellä tuon alakuloisen pirtin, ja vielä näki hän armaitten veljeinsä heittelevän kiekkoa provastin kanssa sumuisella, kaikuvalla aholla. Ja häntä miellytti katkerasti itkeä, mutta kyynel ei tahtonut juosta, vaan pyöriskeli levotonna lähteessänsä. Kohden Impivaaraa hän katseli: ja yli ahon ja vielä kappaleen pitkin nummen pintaa oli levitetty härjänvuotia, verisiä, tuoreita, levitetty pitkään riviin, jota myöten hyppeli humiseva kiekko. Koivuisilla, tyvistä väärillä kangilla, veljekset uhkeasti läimäyttelivät, mutta uhkeammin vielä iski provasti hengen miekallansa. Ja sitkeimmästä raudasta, vanhoista hevosenkengistä, oli tämä hengen miekka taottu, niin kerskaili provasti itse, ylpeästi heiluttain asettansa ilmassa, heiluttain ja kamautellen sitä vasten tuota tammista uskonkilpeänsä, joka riippui hänen rintansa vasemmalla puolella."

Kaksikamariset aivot

Arvoisat kaksikamariset ja muut lokeroaivoiset!

Eilisissä kommenteissa manittiin Julian Jaynes, tietoisuus ja äänet, jotka ohjasivat ihmistä. Paremman puutteessa niitä ääniä pidettiin jumalina, vaikka aivolohkot siinä vain höpöttivät toisilleen.

Kommentoija ilmaisi epävarmuutta siitä, olisiko tämä Jaynes-vainaa ollut lainkaan tolkun miehen kirjoissa.

En tiedä, mutta näyttäisi että kyllä. Opetti psykologiaa Yalessa ja Princetonissa, proffana. Vaikutti kertoman mukaan vahvasti muun muassa Steven Pinkeriin, joka on edelleen suosittu vaikkei välttämättä kauhean arvostettu. Professorina MIT:ssä ja harrastaa etenkin laskenallista psykologiaa.

Nähdäkseni Nokia Oyj:stä sangen tuttu NIH-reaktio on lähes vallitseva psykologiassa. "Not Invented here".

Jaynesin 1970-luvun alun kirja "The Origin of Consciousness in the Breakdown of the Bicameral" Mind näyttää ilmestyvän jatkuvasti uusina painoksina. Lisäksi muuan Kuijsten on juuri (2006) julkaissut kirjan tietoisuuden alkuperästä Joynesin mukaan.

En osaa ottaa enempää kantaa kuin sanoa, että hienot oivallukset, jotka ovat omiaan saattaaan historian uuteen valoon, ovat yleensä osoittutuneet yksipuolisiksi ja virheellisiksi. Sellaisilla kunnostautuivat aikoinaan oswald Sengler (Länsimaiden perikato) ja Arnold Toynbee (Historia uudessa valossa).

Sen että kirjoittaja on kaheli ja hänen oppinsa on luultavasti väärä, ei pidä millään muotoa lannistaa lukijaa.

Kytkemällä Joynesin ajatuksen viime päivinä tässä blogissa käytyyn keskusteluun saadaan uusi muunnos uskontojen kehityksestä. Entä jos kysymyksessä on geenivirhe, jonka vaikutukset ovat onneksi osoittautuneet ohimeneviksi?

Joynes perustelee, että neljä - viisi tuhatta vuotta sitten ihmisellä ei ollut tietoisuutta tai ainakaan itse-reflektion kykyä. Jos mitä mielenkiintoista ilmeni, se pantiin jumalien piikkiin. Se oli kuultu ääninä, nähty näkyinä, annettu unessa tai aistittu voimakaan, päihdyttävän juoman vaikutuksen alaisena.

En havainnut pintapuolisessa netti-katselmuksessani sanaa "shamanismi", vaikka verkkosta toki löytyi Joynesin tiivistelmä "Consciousness and the Voices of the Mind".

Arktinen shamanismi on kiitos Mircea Eliaden ja suomalaisten suhteellisen hyvin tutkittu alue. Sen kaupallinen merkitys näyttää olevan tavaton, koska nähdäkseni Harry Potter on etevä sakoitus Merlin-pohjaista kelttiläistä taikuri-tarinastoa ja shamanismia. Samaa porukkaa näyttäisivät olleen professorikaverukset C.S. Lewis ja J. Tolkien, joilla oli siis erimielisyyttä kirkosta ja uskonnosta.

Se ainakin on liikaa intoilua, että päässä puhuva ääni olisi ollut ohjaava ilmiö Iliaan puoliväliin asti ja sen jälkeen sitten itsenäinen tietoisuus, se jota esimerkiksi Odysseiassa on paljon ja Raamatun Vanhan testamentin osissa samoin. Samuel kuikuilee Jumalan ohjausta; Jesaja ja Korkean veisun kirjoittaja, perinteisesti Salomoksi sanottu, käyvät tietoisesti keskustelua itsensä kanssa.

Mutta jos rajan ymmärtää rosoiseksi, ajatus on kiehtova. Esimerkiksi kreikkalainen kuorolyriikka ja hymnit olivat keskustelua "äänien" kanssa, ja sitten kuin tyhjästä tulevat Arkhiklokhos ja Sapfo, joiden tekstit ovat omia tunteita, oman kontemplaation tulosta.

Tässä mielessä maailmankirjallisuuden ja kukaties siis neurologian käännekohta oli Catullus. Hän on kirjoituksissaan suoraan ja rävähtämättömästi moderni, samanlainen ihminen ajan meressä kuin 1500 vuotta myöhemmin Shakespeare.

Ero jota yritän saada esiin, on bardin ja lyyrikon ero. Bardi (laulaja) "sai sanoiksi" maan alta kuulemansa, kalmistoista keräämänsä. Lyyrikko liikkui ihmisenä maailmassa.

Rajan rosoisuus näkyy myös siinä, että vanha skitsofreninen perinne on edelleen niin vahva.

Sen esimerkkejä ovat karaoke ja idolsit ja tanssii tähtien kanssa ja tietenkin rokin suurkonsertit, joissa ei ole oikeastaan mitään eroa mysteeriuskotojen menoihin, jotka olivat vahvoja ja kaksi ja puoli tuhatta vuotta sitten.

Olen aina epäillyt, että ennen ihmiset olivat hulluja tai sitten päin vastoin että nykyisin ihmiset ovat hulluja.

Jos hulluuden kuvailee psykoosin tavoin eli olemattomien näkemisenä ja tyhjän kuulemisena, uskonto ja taide olivat pitkään ja sitkeään näitä alueita.

Pitkäikäisen perinne on tavalinen jumalanpalvelus ja kirkolliset menot, kuten häät ja hautajaiset. Osallistujet eivät oikeastaan puhu toisilleen, vaan vetoavat tuonpuoleisiin ja yrittävät erottaa herkällä korvalla äänet ja tarkalla silmällä merkit.

Tämä on yksi, täysin arvailuun perustuva ajatuskulku. Tämä eroaa viime päivien jutuista siinä, että opilliset näkökohdat ja ihmisen mahdollisen sielun ja ruumiin kohtalot on jätetty täysin sivuun.

Lieneekö oireellista, että Jaynesin tuotannon kiistaton ja kiitetty osa koskee eläinten käyttäytymistä.

Pääseekö puujalka taivaaseen?

Tämä on jatkoa eiliselle. Eilen ajatukseni oli pilkata Jumalaa tai oikeastaan Raamattua, mutta se kääntyikin ylistykseksi.

Tänään on mielessä taivas ja siihen liittyen kysymys, että jos käsitämme vanhat kertomukset ruumiin ylösnousemuksesta tosiksi, pääsevätkö myös puujalka ja tekohampaat taivaaseen, ja miten käy tuhkattujen vainajien.

Tai sama asia toisin esitettynä: minkä ikäisinä siellä taivaassa ollaan? Ollaanko siellä nuorina ja kauniina vai vanhoina ja rumina tai jos tauti on nakertanut, kukaties kupansyöminä tai rokon runtelemina?

Jos tällaisen kysymisestä ei saanut suoraan korvilleen, vastaus liittyi tavalla tai toisella Jumalan käsittämättömään viisauteen. Sellaisesta vastauksesta ei - kirjaimellisesti - tule hullua hurskaammaksi.

Koska krematoriot ovat luvallisia laitoksia, joihin katolinen kirkko tosin suhtautuu hiukan hankalasti, kysymys ruumiin kohtaloista on kai ratkaistu uuden, puhtahan ruumiin opilla.

Siivetkin on luvassa.

Yksilöllinen tietoisuus ja persoonallisuus on silti harmillinen ongelma tässä yhteydessä. Tiedän parikin ihmistä, jotka kysyvät ensi töikseen, jos taivaassa tavataan, että olenko muistanut kastella kukat.

Television Tutankhamon-ohjelmasarjassa on esitetty epätyydyttäviä selityksiä kuninkaallisten vainajien varustamisessa viimeiselle matkalle. Faraon taivasmatkasta riippuisi kansan onni.

Ehkäpä Champollion oli viimeinen, jota tämä kysymys kiusasi. Ennen häntä ja edelleen on ihmisillä ollut vaistomainen ajatus, että rumaa se on, kun ruumis luuraa.

Hautaaminen on hyvin vanha tapa. Eläimet ovat siitä vapaita, mutta jo varhaiset kädelliset kätkivät vainajansa, ja matkalle varustaminen oli hyvin yleistä. Täällä Skandinaviassa on paasi- eli tumuslus-hautoja, jotka nekin vaativat kymmenien ihmisten vuosien työn.

Eikö tähän riittäisi selitykseksi positiivinen magia? Jos ruumiit jättää heitteille, vetää päälleen kirouksen. Merkkihenkilöiden kierrättäminen arvokkaasti tuonpuoleiseen - ei mihinkään maahan - oli ehkä takuu siitä, että vuosi kiersi, aurinko nousi, vilja teki terää ja lammas villojaan.

Antiikin suurkulttuurien tuonelat ovat ikäviä paikkoja, joihin kenenkään ei tee mieli. Viikinkien Valhalla ja islamin taistelijoiden paratiisit tummakulmaisine neitoineen ovat tuskin saaneet laajempaa kannatusta, koska ne ovat niin epäuskottavia tarinoita.

Uskontotieteen näkökulmasta sellainen ateismi, joka kieltää henkilökohtaisen jatkuvuuden eli tajunnan säilymisen, taitaa olla tavallisin käsitys kuolemasta. Ja sitten on henkiä, mutta ei vain kuolleiden, vaan puiden, tuulten, tulivuorten, eläimien, paikkojen henkiä, joiden kanssa on hyvä pysytellä väleissä.

Osa juutalaisuudesta kielsi sielun kuolemattomuuden. Jotkut uskonnot eivät pidä sitä ollenkaan hyvänä asiana, vaan arvioivat vapahduksen kuolemattomuuden (uudelleen syntymisen) kierron lakkaamisena.

Minulla on tähän asiaan yksi näkökulma, joka ei ole aivan tavallinen. Luultavasti se on itse keksitty. Toivon ettei kukaan usko siihen, koska nämä ovat niin kovin henkilökohtaisia asioita, että tärkeintä on löytää tasapaino tuntonsa kanssa.

Varhainen oikeudellinen ajattelu ja varhainen uskonnollinen ajattelu perustuivat täydellisen oikeudenmukaisuuden ajatukseen eli reduktionismiin. Teot ja tunteet, ajatukset ja synnit palautettiin maagisesti alkuperäiseen tilaansa - paratiisillisuuteen - ja silloin kaikki vääryydet tulivat hyvitetyksi ja pahat teot rangaistuksi, koska rangaistus käsitettiin painoksi toisessa vaakakupissa.

Tämän ajattelutavan täydellinen kuvitus on tähtitaivas sellaisena kuin silmä näkee sen. Kaikki on säännönmukaista ja säännöt voi saada selville.

Kristillinen versio tästä oli viimeinen tuomio, josta monet - Jacopone de Todi muiden muassa - on kirjoittanut niin kauniisti. Tuodaan esiin suuri kirja, johon on merkitty kaikki. Kristus istuu tuomarina. Suulliseen menettelyyn turvautumatta tämä salaperäinen kirja ratkaisee kuolemanjälkeisen kohtalon. Oikeudenkäynti on se toimitus, joka päättää maailman.

Näistä samoista aineksista syntyi myös uskonpuhdistus. "Kirja" (Requimien osa Liber scriptus proferetur) sisältää merkinnät hyvistä ja pahoista teoista. Uskonpuhdistus näki asian toisin: yksikään, joka uskoo, ei huku. Ihminen ei pelastu yksin uskosta, vaan uskosta ja armosta.

Reduktio osoittautui mahdottomaksi ajatukseksi imaginaarilukujen ja kompleksilukujen kohottua matematiikkaan. Keskeinen oivaltaja oli skeptikko René Descartes. Suuri uskonnollinen kirjailija Blaise Pascal kehitti samaan aikaan todennäköisyyslaskentaa, josta oli lyhyt matka infinitesmaalilaskentaan.

Gödel osoitti, että on laskettavissa, että läheskään kaikki ei ole laskettavissa. Mikä tahansa formaali järjestelmä on epätäydellinen kaikkein triviaaleimpia lukuun ottamatta. Ei-formaalinen järjestelmä on sekin epätäydellinen, ja siksi hiekanjyvien palauttaminen aikaisempaan asentoon tai hiusten kampaaminen täsmälleen sellaisiksi kuin ne olivat ennen tuulenpuuskaa on mahdotonta.

Uskonta ei ole mahdollisen mailmaa eikä tuonpuoleinen taivas ole edes arvailujen ulottuvissa. Otsikon ja kuvan kysymys, puujalka ja tekohampaat, on tarkoitettu vain kiinnittämään huomiota siihen, että artifaktit ovat tuskin täydellisempiä kuin tekijänsä. Puujaloilla on yhtä vähän asiaa taivaaseen kuin sidekudoksella.

Seksiä ja väkivaltaa

Gustave Doré kuvitti raamatun 1843 ja sitten paljon muuta, kuten Perrault'n Punahilkan. Ohessa esimerkkejä eläin-ja lapsiseksistä, joita ei nykyisin pidetä ongelmattomana.


Raamattu oli useita vuosisatoja kirjapainon keksimisen jälkeen kirja, jota ilman oppimattoman rahvaan oli papiston mielestä tultava toimeen.

Runsaasti kuvitettuja kirkkoja, sellaisia kuin meillä Lohjan Pyhän Lauri kirkko, on pidetty keskiajan raamatunhistorian katsauksina.

On annettu ymmärtää, että uskonpuhdistuksen vuoksi kirkoissa maalattiin peittoon kuvia, jotka olivat omiaan viemään hartauden harjoittajien huomion pyhistä aiheista. On myös mainittu, että urut lyötiin halki ja musiikki jaettiin herralle otolliseen ja siihen toiseen.

Minua monesti häiritsee, kun puhutaan keskiajan, renessanssin tai barokin yhteydessä "hengellisestä musiikista".

Hengellisyyden käsite syntyi vasta, kun sille ilmeni vastakohta, maallisuus. Se puolestaan oli 1700-luvun loppupuolen kehitystä eli ns. valistusta.

Kun Jumalasta ja ylettömästä hurskaudesta oli päästy onnellisesti eroon, ne luiskahtivat takaisin. Sekä hallitsijat että luultavasti merkittävä osa porvaristosta ja kansasta arveli Ranskan vallankumoussotien ja Ranskan kuninkaan teloittamisen johtuneen hengellisten arvojen hylkäämisestä. Arvelu oli sinänsä aivan oikea.

Ja niin syntyi sunnuntaiuskonnollisuus, joka on etenkin Amerikassa edelleen vallassa.

Vallankumousvuosien jälkeinen aika nosti pintaan myös henkilökohtaiseen uskonelämykseen perustuvat suunnat, joita nimitetään pietismiksi tai sitten vain herännäisyydeksi.

Suomessa körttiläisissä oli jokin määrä oman aikansa "stalinisteja", varakkaitten pappissukujen vesoja, jotka oivalsivat oikotien onneen (Lagus jne.)

Suuret, unohtuneet väittelyt käytiin uskonnollisten kiivailijoiden, kuten Kivekkäiden kantaisän Lars Stenbäckin, ja J.L.Runebergin kesken. Z. Topelius, yliopiston rehtori ja mielipidejohtaja, edisti tunteellista uskonnollisuutta.

Harvempi edes tietää, että J.V. Snellmanin taustalla oli mitä ihmeellisimpiä lahkokuntia pohjalaisista vasulaisista aina Swedenborgiin. Snellman suhtautui uskonnon harjoittamiseen ikänsä päivät arvostavasti eikä mennyt kelkkaan, vaikka tunsi hyvin saksalaisen teologian uudet tuulet ja myös luonnontieteiden raamatulliselle uskolle antamat iskut.

Uusi venäläinen esivalta piti kohtuullista viileyttä syvään esivallan kunnioitukseen yhtyneenä sangen sopivana uskonnollisuutena, ja arkkipiispat, kuten Tengström ja Melartin, ajoivat tätä aatetta innostuneesti. Teologia pysyi yliopistollisena aineena. Yliopistojen ja koulujen menoihin integroitiin kirkossa käynti. Kirkkomme pysyi sekä valtiollisena että sangen julkisena.

Mahtaako Halonen toivottaa kuulijoille vielä Uudenvuoden puheessa "Jumalan siunausta"? Eduskunta kumminkin aloittaa työskentelynsä istahtamalla kirkossa. Olen itse ollut lukuisia tai mahdollisesti lukemattomia kertoja aloittamassa tuomioistuimen istuntokautta rukkoushetkellä, johon osallistuminen ei tosin ollut pakollista. Ja maalla kihlakunnanoikeuksissa käräjät aloitettiin käräjärukouksilla, joissa pyydettiin Herralta varjelusta muun muassa oikeutta väänteleviltä asianajajilta.

Jo vanhassa Turun akatemiassa oli kirjoiteltu Vanhasta testamentista juutalaisten heimouskontona, joka oli jo voitettu kanta, ja Jeesuksesta esimerkillisenä opettajana, josta ei kuitenkaan tarvinnut välttämättä piitata sen enempää.

Vaikka kriittinen teologia ja sitten R. Bultmann tekivät sangen selvää jälkeä raamatun tutkimuksessa jo sata vuotta sitten, Heikki Räsänen pääsee esittelemään tätä tutkimusta ikään kuin uutuutena vähän väliä - viimeksi pari vuotta sitten.

Viime aikoina etenkin Matti Klingen on tuonut ansiokkaasti esiin 1700-luvun pappien - siis muidenkin kuin Anders Chydeniuksen - taloudellisen ajattelun ja eri kirkkoherrojen suuren henkilökohtaisen osuuden koskien perkaamiseen kulku- ja uittokelpoisiksi ja soiden ojittamiseen viljelylle.

Ikuinen kunnia Klingelle. Kirkkohistorian tutikimus on ollut korkeatasoista, mutta niveltäminen talous- ja aatehistoriaan on useimmiten jätetty tekemättä. Olen erottavinani, että Klinge paiskoo Iisalmi-kirjassaan puukirveitä mm. Ylikankaan suuntaan.

Suormen suuriruhtinaanmaan liikuntasaumaan sattui tarmokas Raamattujen levittäminen, jota siis ei voitu oikein kieltääkään. Ja Raamattujen menekki oli tavaton. Tarjolla oli, kerrankin, seksiä ja väkivaltaa, joita käytiin läpi sangen syventyneesti pirttien hämärissä.

Raamattu - koirankorville luettu, perinnöksi jätetty, ilmestyi suomalaiseen esineistöön 1800-luvun alussa, ja toimi merkittävänä lukutaidon edistäjänä. Vanhan testamentin selvittäminen on toisen vaikeusluokan ongelma kuin aapelus-kirja tai katekismus.

En tiedä, mikä mahtaa olla nykyinen tilanne. Ennen kyllä - etenkin Dorén kuvituksen ansiosta - Raamatun erilaiset hirmutarinat tunnettiin hyvin, ja moni oli perillä Ukko Noan dokailusta, Susannasta kylpemässä, Lootin perheen suuresta häpiästä, Iisakin ihmeellisestä uhrauspuuhasta ja kuningas Davidin kirjavista naisjutuista.

Tarjosin itse taannoin esikoisoikeuttani nuorimmalle veljelleni tölkistä Jalostajan hernekeittoa, mutta kauppoja ei syntynyt. Voi olla, että veljeni raamatunhistoria on päässyt ruostumaan.

Tämän hetken Raamattu painottuu evankeliumeihin ja kirjallisin perustein valikoituneisiin teksteihin. Sellainen on vihkikaavan sisältävä ensimmäinen korinttolaiskirje. Vanhan testamentin ydinsisältönä pidetään psalmeja, Jesajaa ja Jeremiaa. Jotkut tuntevat viisauskirjallisuuden, eli Raamatun yhteydessä yllättävät Korkean veisun ja Salomon Saarnaajan.

Tarinat ovat väistyneet. Raamatun kertomusten rinnalle ja ohi ovat nousseet ensin kansansadut ja sitten kaupallinen / taiteellinen kirjallisuus.

Spektaakkeli-käsityksemme, jonka yksi ilmentäjä on amerikkalainen elokuva, näyttäisi olevan edelleen vanhatestamentillinen. Myös neuvostoliittolaisissa sotaelokuvissa Kurskin panssaritaistelussa oli Googin ja Magoogin taistelun piirteitä, eikä Harageddon ole koskaan ollut kaukana mielikuvitukseltaan rikkaiden valtiomiesten ajatusmaailmsta.

Juuri nyt ei-kristillinen tarinasto eli hengellinen ja pelkästään mielikuvitukseen perustuva mytologia menestyy niin hyvin, että keskimäärin voi huoleti lähteä siitä, että puhekumppani ei alkuunkaan tiedä, mitä kaikkea Raamatussa on. Ihmistä joka on lukenut Raamatun läpi, pidetään helposti vähän omituisena.

Raamatun kielellinen ja tyylillinen vaikutus tunnetaan hyvin. Käsityksemme hyvin sanomisesta on pohjia myöten Raamatun muokkaama.

Se on vähemmän tunnettua, että myös sisältöjen mallit ovat samasta lähteestä.

Iltapäivälehtien ja "Seiskan" sensaatiojuttujen etäisiä esikuvia ovat Kuningasten kirja, Tuomareiden kirja ja reteät kertomukset Joosefin uskomattomista seikkailuista.

Eikä Raamattu ole tietenkään lähtökohta. Pikakatsauksen Lähi-Idän rikkaasta ja tuhansia vuosia Raamattua vanhemmasta kirjallisesta perinteestä antaa nyt suomen kielellä Jaakko Hämeen-Anttilan uusi kirja, joka sisältää paljon hyödyllistä ja yllättävää.

Tärvätyn ajan tutkimus

Jan Blomstedt taisi tehdä eilen rataennätyksen. En usko, että hän oli käyttänyt sanomalehden koko sivun juttukokonaisuuden kirjoittamiseen Proustin romaanisarjan viimeisestä niteestä "Jälleenlöydetty aika" kymmentä minuuttia enempää.

Kirjan lehteilemiseen oli selvästi mennyt enemmän aikaa, ehkä viisitoista minuuttia.

Sanomalehtien kirjallisuusjuttuja lukiessa tulee välillä mielee teekkarien vappulehden Matkahuolto Oy:lle keksimä mainoslause: "Matkalla välttää huonompikin ruoka."

Muutoin en näet ymmärrä, että niin hyvin asioita tunteva kirjoittaja onnistuisi synnyttämän niin toisaikaisen kirjoituksen romaanista, jota moni edesvastuullinen henkilö on pitänyt hyvänä.

Suomennoksen historia, jota Blomstedt ei näytä tuntevan, on kytketty väkinäisesti "Vanhan valtaajien" sukupolveen.

Totuus on toisin päin. 1968 opiskelijaliike ja 1970 politisoituminen jättivät Proustin ja hänen suomentajansa sivuraiteelle vuosikymmeniksi. Vähän sama kohtalo oli Camus'lla, jota toki luettiin mutta luettiin huonosti. Katso julkaisutiedot, "Rutto", "Putoaminen".

Suomennoksessa oli se ongelma, että edellisen polven olisi pitänyt tehdä se, mutta urakka oli liian valtava - Mannerkorpi, Holappa. Lisäksi oli monta miestä ja joukko naisia, jotka mielestään yksin oliva siihen toimeen kykeneviä.

Suomennoksen aloitus oli aivan kohtuullinen. Pirkko Peltonen ja Helvi Nurminen käänsivät pois tiehensä, mutta ainakin minä olen siinä uskossa, että he eivät halunneet ryhtyä isoon urakkaan.

Proustin kääntäminen on erikoisen hohdokasta, koska se on niin epätavallisen vaikeaa. Uusia käännöksiä ilmestyy silloin tällöin. Viimeksi epäonnisui uusi englanninnos. Siitä oli jonkin verran jupinaa The New York Review of Booksissa.

Tässäkin tilanne on ikeä. Annikki Suni suomensi niin hyvin, että oikeastaan hänen pitäisi suomentaa koko satsi, mutta se ajaus on epärealistinen, koska hyvälle kääntäjälle on tähdellisempääkin tekemistä, ja lisäki Tuomikosken käännös on monin kohdin aivan lukukelpoinen.

Tähän olemassa olevaan suomennokseen nähden minulla on hiukan tunto kipeänä. Olin panemassa sitä alkuun Otavassa 1970-luvulla ja osallistuin myös edintointiin. Suomentaja oli vaimoni sisar.

Nyt kaikki ovat kuolleet. Suomennos meni vaivalloiseksi muiden syiden ohella siinä samassa kun kirjallinen johtaja, muuan tunnettu runoilija, lähti Otavasta ovet paukkuen 1980-luvun alussa. Mistä se puoletaan johtui, sitä en koskaan saanut tietää enkä ehkä välitäkään. Suomentaja oli Proustista saatavan rahan varassa eli tosi köyhä.

Hän käänsi istuen yöpaidassa sohvalla, kuulakärkikynällä kouuvihkoon, sitten toisen kerran käsin ja sen jälkeen useaan kertaan koneella. Sanoisin että hullun touhua, mutta suomentaja oli hitusen hullu, ja suomennoshanke oli farssi, kunnes se muuttui murhenäytelmäksi.

Kuulemani mukaan kustantaja teki sankarillisesti töitä lähinnä viimeisen niteen valmiiksi saamiseksi. Se työ taisi sattua samaan aikaan kuin eräät suomentajan perhettä kohdanneet onnettomuudet.

Jos kirjoittaminen ja suomentaminen ja arvosteleminen on jollekulle helppoa, olisi hienotunteista pitää siitä suhteellisen pientä ääntä. Niin moni kuitenkin repii tekstin hohtimilla omasta nahastaan.

Tilanne on kokonaisuutena arvioiden pohjaton. Proust nimittäin on niin hyvä kirjailija, ettei mikään vaivannäkö ole liikaa.

Jan Blomstedt tietää erinomaisen hyvin, miten asia on - Proustin ison romaanin pintakerroksista yksi on herrasväen satiiria, mutta se ei ole mitenkään keskeinen piirre.

Toinen pintakerros on nostalgiaa, tätä Jean Renoirin mieleen tuovaa menneisyyden nurkkien kolistelemista. Sekään ei ole tärkeää. Pikkupojan kuvitelmat Normandiassa ja nuoren miehen sekoilut Pariisissa eivät riitä pitämään mielenkiintoa yllä.

Filosofinen kerros on yksi näkökulma - lähinnä Henri Bergson, mutta on siinä muutakin, kuten puoli surrealismia ja koko eksistentialismi, vaikka Proust ehti todellisuudessa kuolla ennen kuin näistä kummastakaan kuultiin mitään.

Yksi näkökulma on poliittinen. Proust tuli luoneeksi muotokuva myös poliittisista nilviäisistä, jotka olivat sitten vallassa Vichyn aikana Saksan valloitettua maan. (Proust oli siis kuollut 1922). Hän sai jollain ihmeellisellä tavalla paperille sen Ranskan, joka katosi Verdunin ja Ypres'n hautoihin ja taisteluhautoihin.

Hänen romaaninsa nimi voisi olla sama kuin Zolan, "La débâcle" eli turpaan tuli. Tai sama kuin Balzacin, Comédie humaine - ihmiskunnan naurettavuudesta (oikeastaan ihmisen näytelmä).

Mutta romaanin kova sydän on kirjoittajan kyky nähdä ihmisiä sellaisinaan. Oman, ehkä liioitellut astmansa takia, hän oli sivullinen huomioitsija, eli lähes jäävitön todistaja, joka toteutti suvereenisti sen saman kuin esimerkiksi G. Simenon vuosikymmeniä myöhemmin - ihmiset nähtynä kaikessa surkeudessaan välimatkan päästä mutta ei välinpitämättömästi, raadollisina mutta ei raatomaisina. Yön armeijat.

Proust toteutti sen, mihin vain taide pystyy, ja minkä edessä yhteiskunatiede rikkoo raivostuneena mittanauhansa ja yhteiskuntafilosofia vapisee voimattomana kalosseissaan. Hän kuvaa sen taustan, jolta tunteet, tiedot, oivallukset ja asenteet nousevat.

Hänen ihmisensä ovat platformeja. Hänen ihmisensä ovat metron sisäänkäyntejä - koristeltuja, likaisia, valkoisten ja sinisten kaakelien silaamia, mahtipontisesti tai arkisesti nimettyjä kohtia, joista käy kulku tunneleihin ja niiden maanalaiseen todellisuuteen.

Dostojevski oli kirjoittanut ihmisiä kuin kaivoja tai kuin Nevan seisovaa vettä. Proust kirjoitti tunnelien verkostot.

Kun olin nuori, Boul' Mich'in asemalla hydraulinen peltiovi katkaisi pääsyn perrongille, kun juna tuli. Se oli kuin esihistoriallinen taiseluväline Sommen tai Chemin-des-Damesin kentiltä. Portin korvalla istui jalaton tai muuten mutiloitu mies, suuren sodan veternaai, joka nipsautti lippuja erikoisvalmisteisilla pihdeillä. Helvettiin pääsi joko ensimmäisessä tai toisessa luokassa.


Kannattaako Proustia lukea eli nähdä se suuri vaiva? Mielestäni ei. Klassikkoja ei pidä lukea ainakaan niin kauan kuin Korkeajännityssarjakin ilmestyy. Ja Akun Ankan taskukirjat.

Brittiläinen lehtimies sanoi de Bottonin kirjast, jossa kumminkin yllytetään ihmisiä lukemaan Proustia:

"If you had to extract a good idea from Alain de Botton, it would be that literature and philosophy can offer ordinary people a richer, more complete understanding of their own experience. This has not been a fashionable line for a long time, which helps to account for the freshness of How Proust Can Change Your Life ".

Karonkka is a Russian word

"Karonkka" that is most often used in Finnish for a celebration of doctoral thesis, is a "coronation". That is what linguists say,and you better believe.

Basicalla unsocial, occasionally asocial I really do not like festivities. They act as some kind of litmus-test, bringing in surface everybody's true character, and what could be more embarassing?

By talking of character I naturally mean lack of character.

And people who are sweet and happy and really interested in other people, stay exactly like that. And those people, who sincerly are inerested in themselves, find always new stratagems to show, what remarkable people they really are.

Here, one week ago, we hade been discussing patents.



By the way, the largest-ever damages were given by an American (federal) Southern District Court of California, Lucent Technologies et al. against Gateway Inc., Microsoft Inc. and others.

The sum was 1.62 billion dollars. The case is very complicated, but somewhere in the bottom is Fraunhofer Institute's mp3-patent.

Another very interesting case on patents and indusrial standards is British, Sandisk inc. v. Philips et al.

Case No: HC06C03489

February 27th.

In the photo our opponent prof. L. Bently from Cambridge.

Plese take notice. in Intellectual Property Right there are not so many luminaries.

But here we have a true one.

The very beautiful young lady sitting with the fat guy is Aura Soininen. Her thesis is "Patents in the Information and Communications Technology Sector - DevelopmenT TGrends, Problem Areas and Pressures fo Change".

The thesis got a mention "with honours". Proessor Bently said it exceeds most of what is seen as doctoral thesises in the United Kingdom in our branch.

The fourth photo is of a couple of pros.

The fiftht, ultimately is the much talked-about stone of philosophers.

You seldom get so close without loosing your wits.

We will have quite soon a word or two about the paper published by our research institute (HIIT) about open innovation communities, and another, by our collaborator Prof. Himanen - "A Finnish Dream".

What else -
professor Bently made a deep impression in me by knowing the British 18th century poet Gerard Manley Hopkins. Somebody else did not, explaining in Finnish, that now scientists know that all the things called once "divine" are plain delusions.

How lucky we are to have people like this and how many centuries we had to wait in vain for them to be born and scatter our wild fantasies in the four winds.

Hopkins:

Henry Purcell

The poet wishes well to the divine genius of Purcell and praises him that, whereas other musicians have given utterance to the moods of man’s mind, he has, beyond that, uttered in notes the very make and species of man as created both in him and in all men generally.

HAVE, fair fallen, O fair, fair have fallen, so dear

To me, so arch-especial a spirit as heaves in Henry Purcell,

An age is now since passed, since parted; with the reversal

Of the outward sentence low lays him, listed to a heresy, here.

Not mood in him nor meaning, proud fire or sacred fear,

Or love or pity or all that sweet notes not his might nursle:

It is the forgèd feature finds me; it is the rehearsal

Of own, of abrupt self there so thrusts on, so throngs the ear.

Let him Oh! with his air of angels then lift me, lay me! only I’ll

Have an eye to the sakes of him, quaint moonmarks, to his pelted plumage under

Wings: so some great stormfowl, whenever he has walked his while

The thunder-purple seabeach plumèd purple-of-thunder,

If a wuthering of his palmy snow-pinions scatter a colossal smile

Off him, but meaning motion fans fresh our wits with wonder.

(Three of the photos: Ville Oksanen)

Ihminen uudemmaksi

Degeneroitunut ihminen on lajistaan huonontunut. Häneltä vietiin vielä taannoin suvunjatkamisen kyky tai halu.

Sterilisoimislaki annetiin Suomessa 1935 ja oli voimassa noin vuoteen 1970. Klaus Härön dokumenttielokuva "Uusi ihminen" kertoo degeneroituneen ihmisen tarinan Ruotsissa. Puhe on siis tahdonvastaisesta silpomisesta, jonka toteuttivat lääkärit.

Kielenkäyttö näytäisi horjahtelevan. Sterilisointi on esimerkiksi vasektomia. Sen teettäminen ei ole mitenkään tavatonta. Kastrointi näyttäisi sanana kadonneen kielestä. Sitä käytettiin muun muassa sukupuolirikollisten "vaarattomaksi tekemiseen", vaikka päämäärää ei aina tavoitettu. Tekniikka ja tarkoitus oli siis sama kuin ihmisillä.

Olen lukenut tuomioistuimen asiakirjoja näistä ja tiedän suunnilleen määrät. Nämä asiat ovat kuitenkin niin arkaluontisia, etten puhu enempää enkä yllytä toisia hakemaan erikoislupaa asiakirjoihin tutustumiseksi.

Sanon vain, että nämä operaatiot oivat useimmille kirurgeille tuttuja, että niitä pidettiin lääketieteellisesti perusteltuina ja että niitä salailtiin siitä huolimatta.

Tausta-ajatuksen nimi on eugeniikka.

Natsi-Saksan julisteissa esitellään ylpeästi maat, joissa eugeniikkaa harjoitettiin pakolla: Saksan lisäksi Ruotsi, Suomi, Tanska, Kanada, Yhdysvallat ja Japani.

Harmillisesti meille, joiden mielestä Vatikaain suhde syntyvyyden ehkäisemiseen on käsittäätön, katolinen kirkko esti kaiken tällaiseen vivahtavankin.

Ruotsalaiset näyttävät olleen erikoisen ylpeitä rodunparantamisestaan.

Saamelaisia leikattiin; suomalaisiin he eivät tainneet ehtiä. En epäile, etteikö halua olisi puuttunut, koska ruotsalainen suomalaisia tarkoittava mongoli-väite on tietoisen ja tahallisen rasistinen.

Tieteellisen rasismin suuret nimet olivat Francis Galton ja Arthur Gobineau, joka kirjoitti tutkielman rotujen eriarvoisuudesta. Rodut pysyivät kansakoulun oppikirjoissa ainakin 1950-luvulle, ehkä osittain siksi, että kirjoittajamme olivat Saksassa koulutettuja ja Saksaan suuntautuneita.

Rotu-käsitteen syväanalyysiä en muista - tekstiä joka olisi kerralla selvä. Rodun ovat kadonneet kirjoista kuin henkeä pidätellen.

Sellainen enteilee usein paluuta.

Suomessa on tuskin rinnastettu isänmaallisuutta ja rasismia. Ryssäviha on selitetty puhki poliittisilla perusteluilla, ja "ryssästä saa puhua vain hammasa purren" on käsitetty sydämelliseksi sutkaukseksi, kuten allekirjoitus "ryssänvihassa".

Saamelaisten ja mustalaisten sortaminen Suomessa eivät ole suosittuja aiheita. Tutkijat kiirehtivät myös rinnastamaan "terveen" epäluulon naapurikylän kelvottomia ihmisiä kohtaan vierasheimoisten syrjimiseen. Karjalaisten evakkojen ryssitteleminen sotien jälkeen olisi ollut viatonta.

Suomalaisen rasismin kaksi suurta nimeä ovat Runeberg ja Topelius. Snellman oli mukana siinä ajattelussa (Herder), joka tuotti Saksassa raivoavan rasismin, mutta hän itse ei siihen livennyt.

Sekä Runeberg että Topelius sisältävät "suomalaisen" rakennusaineet ja reseptin. Allan Tiitta ja kumppanit ovat kauan sitten osoittaneet, että etenkin Maamme-kirjan stereotyypit on omaksuttu kauan sitten niin tyystin, että ne hallitsevat jopa "Tuntemattomassa sotilaassa". Koskela on sama henkilö kuin Saarijärven Paavo.

Nationalismi kukkii luonnollisesti urheilussa. Useammin kuin usein se kääntyy rasismiksi.

Omassa ajattelussani Talvisota-tarinasto ylläpitäminen on osittain rasistista. Sen taustalla on virheellinen ajatus suomalaisuudesta paremmuuden takeena suhteessa venäläisiin ja esimerkiksi ruotsalaisiin vapaaehtoisiin.

Rehellisyys näyttäisi vaativan äänestämään ruotsalaista kansanpuoluetta.

En usko, että minusta on aivan niin rehelliseksi.

Äänestyskone

Puolueiden puheenjohtajien suuressa vaalikeskustelussa keskiviikkona illalla kysyttiin lopuksi keinoa nukkuvien saamiseksi äänestämään.

Vasemmistoliiton ja kokoomuksen puheenjohtajat sanoivat että verkkoäänestys, tavalla tai toisella.

Eilinen blogi taisi tuoda enemmän kommentteja kuin mikään aikaisempi, 32 kappaletta.

Olen vilpillinen kirjoittaja. Blogia on niin hauska kirjoittaa siksi, etten tunne jalkojeni alla saippualaatikkoa enkä käsitä paljastavani pöljälle kansalle isoja asioita, tietämättömiä totuuksia tai tuoreesti esitettyjä näkökulmia.

Parasta ovat kommentit, kun ne ovat tässä niin hemmetin hyviä ja asiantuntevia.

Jokin mättää. Seurailen parempia blogeja. Niissä on huonompia kommentteja.

Vaalisalaisuuden säilymisestä verkkoäänestyksessä - olisiko tämä pyhä lehmä pantava penkkiin?

Koko vaalijärjestelmämme on 1800-luvulta, vaikka enää ei ole niitä Topi Romppasen aikuisia isoja listoja, joihin oli pyyhkäistävä kynällä Punainen Viiva.

Voin kuvitella sellaisen TTP:n (luotettu kolmas taho), joka saisi määräajaksi haltuunsa todelliset verkossa annetut äänet. Sellainen voisi olla tietosuojavaltuutettu tai keskusrikospoliisi. Näin verkkoäänestämisen logitiedosto olisi kaksiosainen.

En pidä suurenakaan salaisuutena, ketä äänestän. Tapaan paljon ihmisiä, jotka haluavat välttäättä kertoa ehdokkaansa. Salaisuutena nämä tiedot on pidettävä, mutta on niitä suurempia. Jos minulla olisi kuppa, kuten tällä hetkellä kyllä tuntuu, olisin arka siitä tiedosta.

Kotona Kauhavalla vaalilautakunnat laskivat vaalituloksen pärstäkertoimilla ennen uurnan avaamista ja aina oikein. Pernaalla tosin kerran ihmeteltiin, että kuka kumma on äänestänyt kansanpuoluetta, kunnes keksittiin, että se on varmaan se uusi opettaja.

Kirkonkylässä joku - muistaakseni Anna Latikka - istui halkoliiterin ovensuussa pitämässä kirjaa vaalihuoneistoon saapuneista, ja hänellä oli myös vaalitulos tiedossa vaalihuoneiston sulkeutuessa.

Kun koulun rehtori muuttui maalaisliittolaiseksi saadakseen paremman viran, siitä puhuttiin pitkin kyliä. Moni muisti, että asianomaisen isä oli ollut niin musta oikeistolainen "että valakian ottaa", ja kauan sotien jälkeen sillä kannalla, että Hitleri oli hyvä mies.

Äänten ostaminen - minäkään en osaa nähdä asiaa niin, että se olisi verkossa äänestäen helpompaa kuin vaalihuoneistossa asioiden.

Se kommentoija löysi piilottamani syötin, joka huomasi, mistä kenkä puristaa. Verkossa äänestäminen on suora uhka vakiintuneille puolueille ja niiden vakiintuneille ehdokkaille.

Ainoa nyt mieleen tuleva kansanedustaja, joka herättää kiinnostusta ja kunnioitusta nuorissa ja verrattoman verkkolukutaitoisissa ihmisissä, on Kasvi. Tuomioja saattaa saada ääniä nukahtamaisillaan olevilta. Vahinko ettei hän viritä kotisivuaan paremmaksi ja kirjoita hiukan avoimemmin.

Kun edellä leimaan vaalijärjestelmän vanhentuneeksi, menköön perässä edustuksellisuus. Parlamentaarista demokratiaa parempaa vaihtoehtoa ei ole, mutta nykyinen kansanedustuslaitos ei houkuttele kyvykkäitä ihmisiä.

Kansanedustajan työ on kaameaa. On tehtävä arvaamalla päätöksiä keskeneräisistä asioista riittämättömin tiedoin ja lisäksi hymyiltävä vastaantulijoille.

Se on yhdistelmä, joka vetää puoleensa markkinamiehiä, hevoskauppiaita ja ovenkoputtajia.

Amerikkalaisen rikosoikeudenkäynnin valamiehistö oli hyvä keksintö niin kauan kuin ratkaistavat jutut koskivat hevosvarkautta ja ihmiset suunnilleen tunsivat toisensa. Tätä nykyä järjestelmä ei ole edes naurettava. Se on kauhistuttava.

Eduskunnassa on sama perusajatus: yleisjärkeviä ihmisiä kootaan tekemään harkittuja ratkaisuja toisten puolesta, jotta nämä toiset saisivat kaataa kaskea ja kasvattaa nauriita.

Mutta generalistit ovat vähissä jopa vapaissa ammateissa. Yleislääkäreitä ja yleisten ja hallintotuomioistuinten tuomareita tarvitaan, mutta yleisten alojen erikoistuntemus on nykyisin heikkoa, koska "erikoisosaamisen" kultti on vielä voimissaan, vaikka sen aika on ohi.

Olen nalkuttanut tässä ja muissa yhteyksissä kaksikymmentä vuotta, että lähes koko Suomen historia on luettavissa maantieteellisen kartaston lehdistä 2 ja 3, kallioperä ja irtaimet maalajit. Maantiede ja siis välimatkat eli siis kuljetusyhteydet oli avain. Ei taida olla enää.

Poliittiset laitokset ovat kasvaneet maantieteen ja ilmaston kuriin. Miten tästä eteenpäin?

Ellei yhteiskunnallinen keskustelu avaudu ihmisille, vaarana on TKY, todellisten kusipäiden yhteiskunta. Lännellä olen näkevinäni merkkejä sellaisesta. Venäjällä sitä vaaraa ei ole, koska poliittinen eliitti toteuttaa kohta kohdalta Pietari Suuren oivalluksia, paitsi että Putinin kirvesmiehen taidoista ei ole tietoa.

Yhteiskunnallisen keskustelun sekavuus oli käsillä "suuressa vaalikeskustelussa", joka oli tavattoman huono. Ne henkilöt, jotka eivät olleet tehneet vastuullisia päätöksiä, pärjäsivät parhaiten.

Se MTV3:n toimittajien ajatus, että on puhuttava samaan hengenvetoon omaishoitajista ja rypälepommeista, on mennyttä maailmaa.

En ole kiinnostunut politiikasta. Kukaan ei ole koskaan pyytänyt minua asettumaan ehdolle missään vaaleissa, paitsi kerran kirkolliskokoukseen, mistä kieltäydyin kauhistuneesti.

Siksi toivon osanneeni kirjoittaa teknisesti, järjestelmien toimimisen tasolla. Ketkä siellä toimivat, se on eri asia. Sadan vuoden perspektiivistä kansanedustajiksi on äänestetty yleensä sangen kelvollisa väkeä, ja kaikki ovat vuorollaan vanhentuneet ja kuolleet.

Historia, josta muka ei mitään opi, sisältää julmia kertomuksia yli aikansa säilyneistä järjestelmistä.

Yhteiskunta voi olla kuin Puolan ratsuväki 1939, siis se, joka verrattoman urhoollisesti ratsasti panssarivaunuja vastaan.

Puolueet ja niiden toimintaa myötäilevä virkakunta tuovat mieleen Klingen (Iisalmen ruhtinaskunta) lainaamaa johan Kraftmanin kirjitusta vuodelta 1773:

"Muuten on myönnettävä, että hyveettömyys ja jumalattomuus on vaikeampi juuria pois vapaista yhteiskunnista kuin yksinvaltaesti halltuista: koska puolueet, vapaissa yhteiskunnissa, ovat jatkuvassa toiminnassa toisiaan vstaan ja niiden etu vaatii usein vissien paheiden ylläpitämistä..."

Koneäänestys

Oikeusministeriö vastustaa äänestämistä Internetissä. Perusteina on esitetty epäasiallinen vaikuttaminen äänestäjään ja tietoturva.

Ministeriö toisin sanoen pelkää, että juoppoporukat äänestävät miten sattuu ja että tulee ikäviä ja hankalia oikeudenkäyntejä. Joku väittää, että äänesti pakotettuna tai vahingossa tai hirvittävässä pöllyssä ja vaatii äänensä mitätömistä tai vastaavaa.

Tietoturvaongelma on selvästi pötyä. Jos verkon kautta äänestäminen säilyy vaihtoehtona, jopa tunistautuminen pankin avainluvuilla riittää. Nähdäkseni se olisi jopa varmempi kuin vaalihuoneistossa esitettävä henkilöllisyystodistus.

Perheen paha henki voi tietenkin äänestää näin koko porukan puolesta käyttäen tunnareita, jotka ovat kirjoituspöydän vasemassa ylälaatikossa.

Jo nykyinen rangaistussäännös saattaa olla riittävä. Jos tietoturva silti hirvittää, rangaistusta voisi ankaroittaa ja asiasta tiedottaa tehokkaasti. Vuosi ehdollista jokaiselle, joka äänestää toisen nimissä.

Kun toisen nimissä äänestämisestä ei ole hyötyä, motiiviksi jäisi pelkkä pahanteko. Eiköhän siihen riittäisi tuo vuosi.

Vaalitulokseen vaikuttava tunkeutuminen ei ole todennäköistä. Pankkien suojaukset ovat aika hyvät. Jos ministeriö vielä lisäisi postin tuoman äänetyskortin tietoihin pakollisen ylimääräisen tunnusluvun, kyllä se riittää.

Ehdotin verkkoäänestystä jo vuonna 2 000. Mielenkiintoa ei ilmennyt.

Perusteluni oli silloin sama kuin nyt. Etenkin kunnallisvaaleissa ja EY-vaaleissa äänestysaktiivisuus on ongelma. Ongelmallinen äänestäjäjoukko on nuoret. Heidän saamisensa äänestämiseen voisi onnistua parhaiten juuri verkkoäänestämisellä.

Olen valmis menemään vieläkin pidemmälle. Neuvoa antavaa kansanäänestystä olisi mietittävä muuallakin kuin Sipoossa.

Olisi kokeiltava äänestämistä jopa kännykällä. Ihmisillä on vaikeuksia seurasta itseään koskevaa kunnallista päätöksentekoa, ja kunnat puoletaan pitävät härkäpäisesti yllä keskimäärin erittäin heikkoja verkkosivuja ja vajavaista tiedottamista.

Sellaiset asiat kuin kaavoitus, viemärit, koulupiirit, lasten päivähoito soveltuisivat sähköiseen äänestämiseen.

Viime päivinä on puhuttu ja kirjoitettu kohtuullisen paljon politiikan ja muun näkyvän elämän rakennemuutoksista tosi televisiosta tosi miesten mainoksiin.

Ministeriö jatkaa siis Casmir von Kothenin kunniakasta perinnettä: muutokset ovat vaarallisia, viranomaisten kuuluu olla kuin kusi sukassa.

Kun miniseriön kansliapäällikkö nyt vaihtuu ansioituneen Kirsti Rissasen jäädessä eläkkeelle, seuraajalta voitaisiin vaatia kirjallinen todistus verkkolukutaidottomuudesta.

Ministeriössä on - tietysti - oivallista väkeä ja hyvää asiantuntemusta, mutta valitettavasti se ei voi kehua saavutuksillaan.

Oikeusministeriön pitäisi tuoda lakia ja ihmisiä lähemmäs toisiaan. Kehitys on ollut ehkä pikemmin päinvastainen. Kun lakitekstit muuttuvat eräin kohdin hurjan vaikeaselkoisiksi, tilannetta on seurattu täysin stoalaisesti.

Kaksikin merkittävää oikeudellisen kirjallisuuden kustantajaa ilmoitti minulle, etteivät ihmisten tiedonsaantioikeutta ja heidän oikeuttaan yksityisyyteen koskevat kysymykset kiinnosta heitä kustantajina.

Heitä kiinnostaa raha.

Josta puheen ollen Helsingin Sanomat onnistui tapansa mukaan käsittämään vallan väärin päivän uutisaiheen, josta on maininta lehden kulttuuriosastossa.

Louvre on sopinut jotain Abu Dhabin kanssa, ja asiaa pidetän uutisen mukaan Ranskassa kauhistuttavana.

Suosittelisin kulttuuritoimitukselle Googlen käyttämistä. Se on hakukone ja löytyy Internetistä.
Abu Dhabin franchising-sopimuksesta Louvren ja Guggenheimin kanssa on puhuttu julkisesti yli puoli vuotta ja siitä on mm. Der Spiegelissä tarinaa.

Diilin arvo on ehkä 27 miljardia dollaria.

Ranska + Louvre näyttäisi olevan pään avaus asiassa, jonka pitäisi kiinnostaa Suomessa mm. oopperaa - brändin lisensoiminen ja siihen liittyvä maksullinen kulttuurivaihto.

Tiettävästi Ranskassa molemmat presidenttiehdokkaat ovat asian takana, ja lisäksi Ranska on laatinut todella pitkälle mietityn ja edistyksellisen suunnitelman (Lévy - Jouet, L'économie de l'immateriel. La croissance de demain.)

Raskolnikov ja Linkola

Raskolnikovilla on aate, Myshkinillä ei.

Raskolnikov järkeilee yli-ihmismoraalin ja tappaa kirveellä eukon, joka ei ansaitse elää. Myshkin on hyvä ihminen, joka on jopa vailla Linkolan suojeluspyhimyksen, DonQuioten toiminnan vimmaa.

"Kulje ohi ja anna anteeksi onnellisuutemme."

Ehkä se olisi ollut "Idootille" soiva hautakirjoitus.

Tshehov ja Joseph Conrad kirjoittivat ihmisistä, jotka syöksyvät väkivaltaan todella hyvän asian puolesta. Tshehovin lääkäri, joka käsittää johtamansa hullujenhuoneen epäinhimillisyyden, joutuu itse potilaaksi. Hän on häiriötekijä. Conradin "Anarkistit" piirtää Linkolan ajatusmaailman. Mies kulkee Lontoossa pommiin kääriytyneenä ja tuntee itsensä voittamattomaksi.

Tämä on totta. Conrad kuvitteli itsemurhapommittajan sata vuotta sitten, kun Freud oli juuri keksinyt väittää itsesäilytsviettiä ihmisen perustavaksi ominaisuudeksi.

Lenin ja hänen joukkionsa osoittivat, etteivät eettiset kysymykset, kuten oikeudenmukaisuus, kiinnosta vallankumousta, paitsi silloin, kun niillä on tarkoitus petkuttaa hyväuskoisi hölmöjä.

Freud oli avainsana. Freud oli vuosisadan suurimpi oivaltajia. Hänen oivalluksensa ovat osoittautuneet kohta kohdalta vääriksi siksi, että hän esitti ne tieteenä eli yleisinä totuuksina, vaikka ne olivat sinänsä uskottavia havaintoja, jotka olivat tosia vain muutamista Wienin seurapiirinaisista.

Linkolan "Toisinajattelijan päiväkirjasta" ilmestyi 1979 ja oli totta. Se oli merkittävä teos. Bertrand Russel ymmärsi ydinaseiden uhkan ja vaati ensin, että Neuvostoliitto oli riisuttava ydinaseista ja sen jälkeen, että Ison Britannian oli irrottautuva yksipuolisesti näistä murhavälineistä, koska sen jälkeen muu maailma seuraisi esimerkkiä.

Taiteilijat ovat monissa tapauksissa löytäneet pimeyden sydämen ja esittäneet ratkaisun, kuten Conrad: kauhuun on tunkeuduttavat perille asti, vaikka siellä odottaisivat belgialaisten liikemiesten paalun nokkan seivästämät irti hakatut päät ("Outpost of Progress"). Pimeyden sydämeen löytää vain ihminen, joka ei tingi ihmisyydestä, vaikka se olisi kuinka epärationaalista.

Linkola jumalana

Pentti Linkola esitteli jälleen käsitysiään televisiossa päättäväisen sammakon näköisenä, kuten aina.

Suomi on paha maa koska täällä väestö lisääntyy. Linkola vastasi huolellisesti kysymykseen omasta syntisyydestään ja tuli siihen tulokseen, että hän on vanhurksas, koska hänellä on vain kaksi lasta ja näillä ei ole kummallakaan lapsia kahta enempää.

Kolme lasta on hänen mukaansa rikollista ja anteeksiantamatonta. Kuluu energiaa. Maapallo kuluu loppuun.

Samassa yhteydessä eilen hän esitti jälleen kiittäviä lausuntoja Baader-Meinhof -ryhmästä ja Punaisista prikaateista. Nämä eivät tosin olleet luonnonsuojelijoita, vaan murhamiehiä, mutta heissä oli esimerkillistaä auktoriteetteja vastaan kääntyminen. Myös poliisien heitteleminen pulloilla Tanskassa sai häneltä kiitoksen; poliisit eivät siis kuulu elolliseen luontoon.

Kaikkia muita auktoriteetteja paitsi Linkolaa itseään vastaan kääntyminen on ansiokasta.

Kun liikakansoitus on näin paha ongelma, olisi ryhdyttävä kiireesti teurastamaan pikkulapsia, koska heillä on nykyisen pisin elinajanodotus.

En tiedä, joko Sääksmäellä ollaan tarttumassa miekkaan, kuten Brueghelin Jerusalem-kuvassa, jossa kaikki alle kaksivuotiaat oli surmattava ja virtaan heitettävä.

Linkola on tällaisen aatteen kannattaja.

Hän, kuten moni hänen kaltaisena, suojelee luontoa sellaisena kuin hän itse näkee luonnon. Hänellä ei ole malttia katsoa kauemmas. Hän on määritellyt "metsän", ja kertoo, että metsät ovat Suomesta kadonneet.

Samaa mieltä oltiin 1700-luvulla.

Hän kalastaa. Sitä on vaikea käsittää. Jo vesioikeuskomitean mietinnössä 1899 kerrottiin, miten rahvas mielettömällä ryöstökalastuksellaan on käytännössä tuhonnut järviemme kalakannan.

Sävy on suoraan Vanhasa testamentista. Kaikki paha johtuu ihmisen syntisyydestä. Me edistämme eliömaailman perikatoa. Siksi meidät on hävitettävä maan päältä tulella ja miekalla tai ehkäpä kohtaamme loppumme vedenpaisumuksessa.

Hän ei ota puheeksi sitä, että kauan ennen kuin ihminen ilmaantui kuvaan, runsaat miljoona vuotta sitten, eliöt olivat hävittäneet toisiaan sukupuuttoon jo noin 3,5 miljardin vuoden ajan.

Tuossa mittakaavassa äskettäin eli 3 500 vuotta sitten tapettiin viimeiset mammutit. Liikametsästyksen ohella asiaan sanotaan vaikuttaneen ilmaston lämpenemisen. Ikirouta alkoi pettää ja teki raskaan eläimen liikkumisen vaikeaksi.

Silloinkin maapallolla oli liikaa väestöä, mutta ei ollut Linkolaa. Viimeisimmän jääkauden jälkeen ihmisiä oli maapallolla muutamia kymmeniä tuhansia.

En usko, että Linkolan ja hänen kaltaistensa aggressiivisten luonnonsuojelijoitten motiivi on luonto. Luulen että motiivi on ihmisten vihaaminen.

Vihan purkamisen keino on jumalaksi ryhtyminen. Jumalaksi sanotaan vanhastaan olentoa, joka päättää onnesta ja elämästä ja kuolemasta. Ellei jumala itse ole tavattavissa, hän puhuu uhripappiensa, kuten Linkolan kautta.

Tällaisia Linkolan tiettävästi arvostamia uhripappeja olivat muiden ohella Mao, Hitler ja Stalin.

Olen miettinyt kauan, miksi tällaisia tyhjänpuhujia arvostetaan. Ehkä syy on sama kuin Korkeajännityssarjan suosio. Äärimmäisillä mielipiteillä on helpompi villitä ihmisiä kuin arkisen asiallisilla.

Sitäkään en ymmärtänyt koskaan, miten esimerkiksi Paavo Nikula ja Osmo Soininvaara, joita pidän viisaina ihmisinä, tulivat toimeen näiden talibanien kanssa. Kyllä aattellisissa ryhmissä on varmasti paljon ihmisiä, jotka näkevät Linkolan kaltaisen ajattelutavan tuhoisana nimenomaan luonnolle ja luonnonsuojelulle.

Rattijuopumukset ja liikennekuolemat voitaisiin poisaa muutamassa kuukaudessa, jos kiellettäisiin autot, kuten Linkola lienee ehdottanut.

Ne ihmiset, joiden ajattelu ei ole kauhuromantiikkaa, ovat tottuneet vertailemaan hyötyj ja uhrauksia. Seksin ostaminen ja myyminen saataisiin kuriin, jos poliisille annettaisiin oikeus lopettaa niskalaukauksella huorahtavilta näyttävät naiset ja koukussa kävelevät miehet.

Metsäst voitaisiin "pelastaa" tuhoamalla metsäkoneet ja lisäksi kirveet ja sahat. Risun, kelojen ja kantojen käyttäminen polttoaineena olisi myös lopetettava.

Kansanedustaja Päivi Räsänen on vaaliohjelmissa miellyttävä, asiantunteva ja iloinen ihminen. Hän on koulutukseltaan lääkäri ja vastustaa periaatteessa aborttia, koska ihmiselämä alkaa hedelmöitymisestä.

Ihmiselämän alkamisesta ja päättymisestä on hyvin erilaisia mielipiteitä. Suomen lainsäädännössä on pohjaltaan mielivaltainen 12 raskausviikon määräaika, jonka jäkeen aborttiin on oltava erityiset syyt.

Tämä on juridiikkaa. Vaikka asia on mutkikas, luodaa sääntö ja eletään sitten sen mukaisesti.

Eläinsuojelulaissa ja luonnonsuojelulaissa ei hiiskahdeta sanaakaan siitä, mitä on "eläin". Lait ovat hyviä, mutta tarvitaan rahtunen oikeudellista ajattelua, kun on ratkaistava, onko hyttysparven tuominen maahan esimerkiksi Tenon pohjoisrannalta luvanvarainen teko ja aiheuttaa surviaistoukan käyttäminen koukkukalastuksesa täkynä "eläimelle" tarpeetonta kärsimystä".

En nyt ole varma, miten se meni, mutta olen muistavinani, että "eläimen" määritelmä jätettiin pois myös rikoslain eläinrääkkäystä koskevasta säännöksestä, koska rajanveto on epäselvää ja lakia säädettäessä epäiltiin, että terve järki voittaisi. Kaikki tasalämpöiset ovat joka tapauksessa "eläimiä" mutta bakteerit eivät. Bakteerit ovat eliöitä, mutta edes Linkola ei näyttäisi ajavan niiden suojelemista, vaikka luulisi hänen hurraavan ainakin taudinaiheuttajille.

Hän määrittelee "luonnon" itse jumalan sanansaattajana aivan niin kuin Päivi Räsänen määrittelee hedelmöitymisen, vaikka ei ehdotakaan rangaistusta keskenmenosta.

Tuohon jumalan "määräysten" välittämiseen liittyy oudon usein syvä karsaus demokratiaa kohtaan. Nämä ihmiset eivät todellakaan pidä siitä, että muutkin ajattelevat.

Perinteisesti tuo on ollut snobististen professoreiden asenne: turha selittää, kun ette kuitenkaan ymmärrä. Tämä asenne on vaikuttanut jatkuvasti haitallisesti tieteen ja tutkimuksen maailmaan.

Nyt olen liukumassa edellä julistamaani syntiin eli saarnaamiseen ja "totuuden" julistamiseen. Lienee viisainta palata "Juoppohullun päiväkirjan" pariin. Loistavaa kirjallisuutta!

Väitös

Tulin juuri Lappeenrannasta.

Tohtorinväitös on iso ruljanssi.

Ajattelin aamulla, että tämän tyytyväisempi ei voi olla. Oppilaita oli paikalla koko kööri ja väittelijä, Aura Soininen, oli kirjoittanut erittäin hyvin patenteista ja teollisista standardeista. Opponentti, professori Lionel Bently Cambridgen yliopistosta, löysi teoksesta kritiikin ja jatkokeskustelun aihetta mutta lisäksi useia kohtia, jotka hän leimasi mielenkiintoisiksi ja lisäsi, ettei asia ollut tulut hänelle itselleen mieleen.

Puolustus eli suullinen esitys väitöstilaisuudessa oli opponentin mielestä parasta, mitä hän oli kuullut, ja hän oli kuullut, omien sanojensa mukaan, väitöksiä koko joukon.

Omaansa ei parane liikaa kehua, eikä tämä aihepiiri avaudu juuri muille kuin sitä harrastaneille.

Kirjaan tähän kaksi mielestäni merkittävää yleisempää asiaa.

Toisin kuin ehkä luullaan, patentit eivät ole pelkästään keino lihottaa porvarin rahapussia. Tällä hetkellä yksi alan suuria ongelmia on, miten pidellä etenkin amerikkalaisia yhtiöitä aisoissa niin etteivät ne ryöstäisi asiakkaitaan putipuhtaiksi. Lisäksi etenkin lääkeainepatentit ja kolmannen maailman kärsimys on polttava ongelma. Itse en myöskään mitenkään soisi, että tuhoisia ypäristönmuutoksia koskeva tutkimus menisi patenttimonopolin taakse.

Tutkimuksen kiihdyttäminen ja ohjaaminen on kuuma, vaikea kysymys.

Kylmä totuus on, että Suomi ei ole maineensa arvoinen teknologian valtakunta, koska me olemme pudonneet juuri infrassa. Meillä ei ole tarpeeksi oikeudellista, taloudellista, sosiologista ja filosofista osaamista niissä kysymyksissä, joista monien hyvinvointi riippuu nyt.

Tähän liittyy tervehdys nuorelle naiselle, joka väittelee oivallisesti keskeltä uroslaumaa vaikeasta aiheesta: elämässä on vähän yhtä sekoittumattomia ilon aiheita kuin hyvin tehty, mielekäs työ, josta puolueettomat, sivulliset, asiaa ymmärtävät arvioijat antavat kiittävän lausunnon. - Toinen ennakkotarkastaja oli Nokian Ilkka Rahnasto, joka on hänkin patenteista väitellyt juristi.

Jenny Robson, Teemu Viinikainen ja muut esittivät karonkassa nuorten ihisten uuden vuosituhannen musiikkia.

Aikamoista meininkiä.

Kunnia sille jolle kunnia kuuluu. Sinne tänne syntyy aika ajoin klustereita eli kertymiä, ja ihmiset alkavat saada aikaan odottamattomia. Tässä nyt tämä kolmas hyvä alan väitöskirja Lappeenrannassa vaatii mainitsemaan nimeltä kollegani Matti i. Niemen, joka on ollut meistä pisimpään yritysjuridiikan professorina. Matti on oikea juristi, kiinteistöoikeuden ja oikeusteorian spesialisti, ja niin viisas mies, ettei ole halunnut osallstua Helsingin yliopiston oikeustieteellisen taukoamattomaan viidakkosotaan.

Hän on luonut sen ilmapiirin ja niitä edellytyksiä, joiden turvin tutkimus toimii. Maailma on ehkä tältä osin sikäli elitistinen paikka, että vain henkilö, joka on itse tutkija ja kokenut ne tuskat ja tunteet, tietää missä kohtaa ja milloin pitää tehdä taikamerkkejä.

Pelko ja vavistus

Heti kun siirrymme sodasta rauhan aiheisiin, tuttavamme pelko ottaa uuden muodon. Olemme muuranneet kuolevien pelon betonielementtien sisään ja antaneet sairauskeskukselle nimen terveyskeskus.

Miltä osin dementia on pelon pakenemista?

Ja se toinen ilmiö - mitä ihmettä ovat pornomummot? Olen kuunnellut todellisuudessa useinkin suloisilta yli 80-vuotiailta kieltä, joka saisi hevosmiehet punastumaan. Missä välissä nuo rankat työihmiset ovat oppineet kaikki nämä karkeudet ja miksi edessä oleva oma kuolema nostaa ne pintaan?

Miksi nimenoman seksuaalispitoiset karkeudet ja sotakuolema kulkevat yhtä jalkaa?

Tämähän on myös muistelmista poistettu osa, tai esimerkiksi se osa, joka oikeasti erottaa Linnan "Sotaromaanin" valmiista "Tuntemattomasta". Tietämäni mukaan korsuissa oli hyvin suosittua "puhua vitusta, ettei tule riitaa". Tai jos piti sivistellä, puhua "siitä ja sen kestävyydestä".

Täydennän eilisen jutun väitettä ja lisään uuden.

Täydennän tähdentämällä, että normaali ihminen ei kestä järjissään sellaista jalkaväki- ja tykistötaistelua, joka tuli mailmaan 1915 Flanderissa eikä ole sen jälkeen kadonnut. Ihmisiä voi hiukan kouluttaa. Gower ("On violence") on kuvannut lyhyesti sotilaslääketieteen kannalta, että sotilaa kuolevat mieluummin itse kuin tappavat toisiaan lähietäisyydeltä, pistimellä. Vietnamin sodan aikana tämä henkinen kynnys opittiin ylittämään. Valitettavasti.

Uusi väitteeni: pitkästyminen eli otsikon "vavistus" on pelon ilmentymä. Jatkosodassa hyökkäysvaihe ja läpimurto 1944 olivat riehuvan pelon aikoja, mutta asemasota oli kalvavan pelon aika.

Epäilen että nakertava, jyrsivä pelko myrkyttää ihmisen.

Epäilen, että kun nyt viime vuosina on saatu näyttöä ei nyt Lysenkosta mutta kuitenkin genomin muuttumisesta ihmisen elinaikana eli välillisestä "hankittujen ominaisuuksien periytymisestä", olemme perineet pelon.

Tuo biologien ajatus on vielä arvaus, mutta todellakin eräät kokeet näyttävät osoittavan, että esimerkiksi kasvuvuosien aikainen aliravitsemus siirtyy perimään ja siis seuraavalle sukupolvelle, ja mahdollisesti "roska-DNA" liittyy tähän asiaan.


Kun isämme pelkäsivät kolme, viisi, seitsemän vuotta ja tulivat sitten siittämään meidät, onko peritty pelko osa psyykeämme?

Kehitelmäni: työviihtymättömyys ja elämän vieraus, joka näyttäisi lisääntyvän aineellisen hyvinvoinnin kasvaessa, ei ehkä olekaan pelkkää "stressiä" eli kiirettä ja pakottamista, vaan pelkoa.

Sanotaan varovasti pelkoa työpaikan menettämisestä, pelkoa porukasta pudottamisesta...

Angst og baeven on tietysti Kierkegaardia.

Menen sonnustautumaan frakkiin ja siitä sitten väitökseen. Olli on luvannut auttaa tarvittaessa paidan keskinapin kanssa. Vanhuus ei tule yksin. Se pelottaa. Käsi ei taivu ihan samalla tavalla kuin viisi vuotta sitten, ja pitäisi ne napit saada kiinni.

Yltiöpäisimmilläni tunnen itseni tässä suhteellisen kunniallisessa ammatissa keisaripingviini-urokseksi, jonka tehtävä on hautoa munaa, jotta laji eli siis tiede jatkuisi.

Pelko

Sekä sotakirjoissa että elämäkerroissa on sama selittämätön vika.
Niissä kerrotaan laajasti ihmisten asioista ja jotain tunteistakin, mutta tunteista vahvimmat sivuutetaan.

Pelko, väsymys, nälkä ja lisäksi häpeä.

Asiasta on vain pieni määrä tutkimustietoa.

Oma arvioni on, että jos otamme esimerkiksi Jatkosodan, 50 prosenttia aliupseereista ja miehistöstä ja 30 prosenttia kantahenkilökunnasta "alisuoriutui". He pelkäsivät niin kauheasti, etteivät selviytyneet kunnolla tehtävistä, joihin heillä olisi ollut taito ja koulutus.

Ilmavoimista on jotain oikeaa tietoakin. Lentokoneet ovat kalliita kapineita. Lentäjät ovat vaativia kouluttaa. Siksi pahat tapaukset oikein tutkitaan, vaikka organisaatioiden perinne on olla muina miehinä ja nimenomaan ottamatta opikseen.

Lentomestari P. kääntyi selin, kun oppilaan Stieglitz oli muljahtanut lattakierteeseen, ja sanoi virallista tutkimusta ennakoiden: "Katson juuri muualle."

Henkilökuntaa siirrettiin vähin äänin koulutustehtäviin, eikä kukaan sanonut ääneen silloin eikä kuluneiden kuudenkymmenen vuoden aikana, että nämä henkilöt olivat todellisuudessa olleet enemmän vaivoina kuin apuna sotatoimialueella.

Ei saa yleistää väärin.

Rintaman taaksen koulutustehtäviin siirrettiin kaikista aselajeista myös erinomaisen hyviä sotilaita, koska heistä oli vielä suurempi hyöty niin käytettyinä.

En muista montakaan muistelmaa, jossa kertoja olisi kertonut pelänneensä itsensä toimintakyvyttömäksi. Pakokauhukertomuksia on jokin määrä, mutta niissä on helppo väittää syyksi esimerkiksi Valkeasaaren hyökkäyksen suunnattomuutta.

Opettajani Kalle Makkonen kertoi aikoinaan oikeasta pelosta Viipurissa ja siitä, miten hänenkin joukkueensa otti pitkät ja miten erinäiset epäonnistumiset liittyivät huonoon harkintaan tai hallitsemattomiin tunteisiin.

Tämä ei ole pieni asia.

Lamauttava pelko pani miehet ja naiset tekemään myös sankaritekoja. Sellaisista ei yleensä selvitty hengissä. Sankaruuden taustalla näkyy kuitenkin todellisuudentajun pettäminen. On tehty jotain sellaista, mitä kukaan järkevä ihminen ei tekisi.

Pelko on pirullinen petikaveri. Se voi olla tuttu aikojen takaa, ja ihminen voi kuvitella, että hän on nyt oppinut asumaan sen kanssa, mutta sitten tapahtuukin jotain aivan muuta. Pelko kasvaa varoittamatta jättiläiseksi, joka ottaa valtaansa ja syö kaiken.

Mahdollisesti me, nyt elävät, emme tunne tuota pelkoa, kun emme ole koskaan joutuneet tekemisen sen kanssa. Tunnemme sen korkeintaan kuin hammassäryn, oireena joka on hoidettavissa hetkessä ja jolla on kivun ihmeellinen ominaisuus. Sen unohtaa heti kun se on helpottanut.

Väsymys leikkaa ensimmäisenä inhimillisyyden, sitten vastuuntunnon ja sen jälkeen moraalin pintakerrokset. Tämä asian voi varmistaa pienten lasten vanhemmilta. Ruumiillinen uupumus on hyvin ravitulle ihmiselle kaksiteräinen kokemus. Monet tavoittelevat sitä. Piirrettä nimitetään "urheiluksi". Sen kanssa on turvallinen leikkiä, koska se helpottaa heti ja siihen koukkuuntuminen on yhteisön hyväksymää.

Emme tunne lainaan sodan ajan pelkoa, joka tiettävästi saattoi olla kotirintaman siviileillä yhtä paha kuin sotilailla.

Pelkään että pelko on vaikuttanut pysyvästi kulttuuriimme. Pelko on keräilijäkulttuurien eli meidän kädellisten peruspiirteitä, mutta 1900-luvun mykkä pelko on geeneillemme uutta. Ajattelen pieniä lapsia pommisuojissa. Ajattelen Elisenvaaran ja Simolan rautatieasemia.

Myös nälkäisenä ihminen putoaa. Vitsit ovat vähissä ellei ole syönyt päivään tai useaan päivään.
Pelko vaikuttaa suoraan asenteisiin ja politiikkaan. Nälkä vaikuttaa välillisesti.

Jatkosotaan lähdön tiettyä hurmahenkeä on kuvailtu usein. Uraliin niin kuin olisi jo, ja ryssää silmien väliin.

Voi olla, että jotkut olivat tässä tosissaankin. Useammalla uhoaminen oli keino pitää pelkoa kurissa eikä mikään poliittinen kannanotto.

En tiedä toisista. Minun on vaikea kuvitella kurjempaa kohtaloa kuin joutua epämääräiseksi ajaksi pelon orjaksi, satunnaisen ruuan varaan ja päivästä toiseen ponnistamaan enemmän kuin jaksaisi. Toisin sanoen joutuminen sotaan tuntuu ajatuksena pahemmalta kuin joutuminen vankilaan; vankeusrangaistus on määräaikainen.

Mielialaa ei yhtään paranna, että upseeerit ja muut esimiehet ovat inhottavia, koska he pelkäävät myös ja joutuvat naamioimaan pelkonsa eri tavalla.

"Pelkäättekö?"

"En pelkää, herra majuri."

Tämä repliikkipari esiintyy melkein kaikissa sotakirjoissa ja on melkein aina vale.

Sotien jälkeen näihin asioihin ei koskaan palattu. Sotakaverit tiesivät toistensa kestokyvyn rajat mutta siitä ei puhuttu.

Sanomalehden "Tuntematon" -sarjassa kuvailtiin tällä kertaa Mäkilän kuolemaa vähän oudosti. Miesten, etenkin Rahikaisen raaka ja tunteeton suhtautuminen oli tietysti pelkoa ja siihen sekoittunutta kiukkua, koska tämä ihmisenä epämiellyttävä niuhottaja oli tehnyt sen, mihin näistä henkiin jääneistä ei olisi ollut, kävelemään suoraan keskitykseen velvollisuudentunnosta.

Siviilimaailman omaelämäkerroissa ja kumma kyllä myös elämäkerroissa pelko ja kaksi kovinta tunnetta, nimittäin kiima ja kateus jätetään pois.

Yrittäkääpä löytää esimerkiksi Tuomo Polvisen loistavasti Paasikivi-elämäkerrasta tai J. Paavolaisen Tannerista.

Odotan edelleen kirjaa, jossa nimettäisiin alkoholismin ja narkomanian yksi keskeinen aiheuttaja, pelko. Yritän ymmärtää fasismeja. Ei mikään tehoa pelkoon niin hyvin kuin siviilien kerääminen pikkukaupungin torille konekiväärien eteen ja...

Ja mietin, miksi lapsuudenkuvauksista on niin usein sensuroitu selittämättömän pelko, vaikka se on useimpien muistoissa kokemuksista päällimmäisenä.

Meillä ei ole muuta pelättävää kuin pelko itse, sanoi entinen poika.

Mahtoiko itsekään ymmärtää, miten kohdalleen tuli sanotuksi.

Kuolemanpelko se ajaa itsemurhaajankin hirteen.

= = =

Toivon kirjoittavani tähän jatkon huomiseksi mutta varoitan: yritän neuroottisesti kirjoittaa joka päiväksi jotain, vaikka tiedän, että ainakin lauantain blogi menee vähän harakoille.

Nyt on kuitenkin edessä siirtyminen selkävaivaisena Lappeenrantaan ja väitös kaikkine juhlineen.

Jos olen, vastoin luuloa, pelkoani pidempi, olen tämän lopultakin kodikkaan koneen ääressä vasta sunnuntaina.

Mutta on näitä blogeja ennenkin kirjoitettu hotellin respasta tei nettikahvilasta...

Lapset hopeahapset

Omaelämäkerroista Anders Ramsayn (1832-1910) Från barnaår till silfverhår eli Muistoja lapsen ja hopeahapsen on klassikko.

Kirkkkonummelta eduskuntaan pyrkivä P. Poutanen valittaa vaalimainoksessaan, että kirjaston ruuhkaisuuden takia lainaaja joutuu tyytymään klassikkoihin.

Erikoinen huoli.

Kun ottaa huomioon uuden "instant classic" -mainosvakuuttelun, "klassikko" tarkoittaa suunnilleen samaa kuin "pysyvästi tavoiteltu", "jatkuvasti suosiossa".

Samainen Kirkkonummen kirjasto hankki ystävällisesti minulle kaukolainaan vaikeasti tavoitettavan sarjan Ramsayn muistelmia alkuperäisenä eli ensimmäisenä painoksena.

Suomeksi on olemassa kaksi lyhennelmää.

Ne tuntien olin kovin ahne käsittämään, onko lyhentämiseen ollut muitakin syitä kuin alkuteoksen yletön puheliaisuus.

Itse kirjaan olen viittaillut silloin tällöin. Olen kertonut, että kirjoittaja oli aatelismies ja tyhjäntoimittaja, jolla oli säätynsäkin huomioon ottaen ainutlaatuinen kyky hävittää omaisuutta. Suku oli moneen kertaan kyllästynyt häneen ja yritti kiertää kaukaa hänen asuntonsa, Fabianinkadun ja Aleksanterinkadun kulmassa olleen matkustajakoti Centralin, koska siellä oli aina vaara joutua kuunteleman muisteluja, jotka eivät loppuneet koskaan.

Usein oli puhe lapsuudesta, joka muistutti aika paljon Turgenevin Aateliskotia. Suvussa oli koko joukko suuriruhtinaanmaan mahtavimpia miehiä. Suvun tausta oli sama kuin Wrightin, Montgomeryn ja niiden muutaman muun - alun perin skotlantilaisia tappelupukareita, joitka sattuneesta syystä vaihtoivat valtakuntaa.

Kirjoittaja sivuaa heikohkosti sujuneita kouluopintojaan ja kesken jääneitä lukujaan keisarillisessa Aleksanterin yliopistossa. Muistoissa vilahtelee sangen suuria nimiä, mutta kirjoittaja oli oikeastaan kiinnostuneempi viihteestä kuin kansankunnan kohtalonkysymyksistä.

Muistelma on paljon muun ohella korvaamaton taloushistorian lähde. "Kun Suomen metsien vihreä kulta herätettiin henkiin" on jaksona kuvaus Kymijoen ruoppauksen jälkeen syntyneestä tilanteesta, jolloin koko Päijänteen altaa puutavara tuli kaupankäynnin piiriin, ja meno Helsingin Seurahuoneella oli pitkään sellaista, että Kalifornian kultakuume ja Alaskan Klondyke olivat siihen verrattuna mehukekkereitä.

Sampanjaa juotiin laatikkokaupalla ja ostettiin ja myytiin metsiä, joita ei ollut koskaan ollut olemassakaan. Kun suhdanne tasaantui ja alkoi kahden vuosikymmenen lama, krapula oli kauhea. Mutta vimmaisen kasinotalouden päivinä Kruunuvuorenselkäkin oli kuin tukkimetsä - niin mastoja täynnä ettei olisi lintu välistä mahtunut.

Mutta olen nyt selvittänyt tämän klassikkoteoksen arvoituksen.

Se on kaikin tarpeellisin osin pötyä.

Hienot ja innostavat kuvaukset henkilöistä ovat jatkuvasti sellaista lajia, ettei niiden todenperäisyyttä voi mitenkään tarkastaa. Niin kuin se juttu äksyistä virkailijoista Rotschildin pankin konttorissa Pariisissa ja miten paroni Rotschild itse puuttui asiaan, antoi potkut koppavalle alaiselleen ja jutteli mukavia.

Viihdyttävää - mutta epätodenäköistä.

Kuvaus Alppien ylittämisestä kärryillä ja reellä, rautatie kun ei vielä kulkenut Ranskasta Italiaan. - Unohtumattomia luontokuvia, mutta teknisesti mahdoton. En esimerkiksi suostu uskomaan, että matkustajia olisi tuotu Alpeilta alas muulin vetämällä reellä. Kyllä sillä kurin olisi oltu kuilussa vähän äkkiä.

Juuri tämä muistelemisen valheellisuus tekee lukemisesta niin hauskaa. Saa olla tarkkana kun seuraa, milloin kirjoittaja strittaa okulaariin.

Miksi kirjoittaja panee omiaan niin kuin eilen puheena ollut Lorenzo da Ponte tai tämän kaveri G. Casanova?

Ykkösselitys on aina turhamaisuus, mutta toisessa vaakakupissa on kiinni jäämisen häpeä. Yleensä muistelijat tyytyvät vain kohtuullisen kauppiaalliseen kehuskeluun, jota ei lueta kenellekään kovin raskaaksi synniksi.

Arvaukseni motiiveista on sen laatuinen, että saan ehkä kimppuuni Ramsayn suvun, jonka Skotlannin haaran tartaani on ylhäällä kuvana.

Arvaan että Anders-setä oli kerran toisensa jälkeen toimitettava mahdollisimman kauas kotimaasta, koska hänellä oli kiusallisia harrastuksia. Niiden laadun voi aavistaa, kun lukee hänen kuvauksiaan esimerkiksi Napolin lahdella alastomina sukeltelevista pikkupojista tai aistikkaista nuorista herroista. Myös kaverit ovat kovin samanlaisia, aina miehiä ja poikamiehiä.

Ne lukuisat tapaukset, joissa rahat katoavat, passit häviävät ja arvoesineet joutuvat toisiin käsiin, ovat niin ikään omiaan herättämään tietynsuuntaisia ajatuksia.

Etten nyt suotta saisi ketään kimppuuni, lisään että omapahan oli asiansa, mutta 1800-luvulla kumminkin tiukka pitäytyminen oman sukupuolen seurassa ja keskittyminen "vaarattomiin" vastakkaisen sukupuolen edustajiin herätti levottomuutta lähisukulaisissa.