Sivun näyttöjä yhteensä

15. maaliskuuta 2007

Yksikamariset aivot

Oman minä tunne, ajatus ainoasta kohtalosta, tulee kirjallisuuteemme pian Kierkegaardin jälkeen.

Minä-kuvia edeltää henkilöiden synti, epäonnistuminen. Kuvan löytäminen rauhoittaa etsijän.

Seitsemän veljestä:

TIMO. Meitä olet sinä yhdeksikin maalannut aina kukosta kirveskynään asti; mutta mikähän olet sinä itse, jos kysyn sangen kiinteästi ja otan päälleni oikein kieron pään.

LAURI. Minä olen Lauri.


Nummisuutarit:

TOPIAS (Eskolle). Mutta sinua en taida uskoa pojakseni. Kuka olet sinä?

ESKO. Esko.

TOPIAS. Sano: Eskon haamu, hänen ennuksensa. – Ilman hattua ja toista kenkää! Kuka olet, mies?

ESKO. Esko.

Olen sanonut tiettyjä romaajea - Proust ja Camus - "eksistentiaalisiksi", koska niissä ei ole poliittista kärkeä, vaan puhe on ihmisenä olemisen vaikesti taidosta.

Eilen oli puhe kaksikamarisista aivoista eli siitä vuosikymeniä sitten esitetystä ajatuksesta, että tietoisuus eli tietoisuus omasta itsestä eli minä-tunne olisiki hyvin myöhäistä perua. Menneinä aikoina sankari oli useimmiten niin kuin Don Quijote tai Petroniuksen Satyriconin henkilöt, jotka luulevat todeksi omia mielikuviaan kuin unennäkijä.

Taisi olla 1600 luvun espanjalainen Calderón, joka kirjoittaa Puolan Semigismundo kuninkaasta, tämä kun oli päätyyt pohtimaan, mikä nyt on unta ja mikä todellisuutta, mutta ratkaisi ongelmansa päättäällä, että unessakin on käyttäydyttävä kunniallisesti. "Elämä on unelmaa".

Haluaisin kovin mielelläni ohjata Aleksis Kiven tekstin näyttämölle. Paha kyllä, en osaa, eikä kukaan minua sellaiseen toimeen päästäisikään.

Tulkintani on nimittäin täsmälleen toisella puolella maapalloa kuin Turkan, ja hyvin kaukana myös Edvin Laineen ja kumppanien pöllöilystä ja teikaroinnista.

Nähdäkseni nuo kaksi lainausta ovat näiden kahden teoksen ydin. Lauri on selkeästi Seitsemän veljeksen päähenkilö ja lisäksi se mies, jolla Kivi on antanut eniten itselleen rakkaita ominaisuuksia eli sellaisia, joita häneltä itseltään puuttui.

Minä olen Lauri.

Voi olla että tämä on keskeltä Laurin saarnaan, jossa velimiehet ovat juuri saaneet kuulla kunniansa, mutta Timon kysymystä seuraa eksistentiaalinen tyven. Minä olen Lauri,

"Ilokivi tämä on, Väinämöisen ilokivi, joka ukko sanottiin olleen Savon jumala. Kuulinpa hänestä kerran oikein sukkelan runolaulun eräältä nokipoika-vekkulilta. Muistanpa myös samalta pojalta huikean saarnan, jota hän oikein sulavasti hellitteli ulos punaisista huulistansa ja irvistävistä hampaistaan, koska seisoi Kuninkalan tuoksuavassa torvessa. Ja hän saarnasi näin..."

Lauri on kirjailija ja tarkkakorvainen tarinoiden tietäjä.

Nummisuutarin Esko esitetään usein naamaansa vääntelevänä ja silmiään pullistelevana vähämielisenä. Eihän pojalla ole muuta vikaa kuin isän ongelma. Topias on joutuut Martan jyrän alle, koska hänestä ei ole sängyssä mieheksi. Ja siitä hän saa kuulla. Esko puolestaan on kasvanut kauniin ja hyvän Jaanan lähellä, mutta joutuu isän kommelluksen takia huono-onniselle kosintaretkelle.

Esko pitäisi esittää samalla tavalla kuin Sir Lawrence Olivier tai Sir John Gielgud esittää Hamletia. Vaimea ääni, pienet eleet. Sama ongelma: tappaisiko isänsä.

Ja mitä tuo kanttori täällä nurkissa tekee? Ja suvun kaikki juopot, kuten Sakeri ja Iivari?

Näytelmän ylle laskeutuu rauha, koska Esko menee naimisiin äitinsä kanssa.

ESKO. Iivari lähteköön merelle, minä neuloskelen täällä isän kanssa, enkä nai koskaan, en koskaan. Mitä vaimosta? Minä tunnen sen suvun nyt. Petturia ovat he.

SEPETEUS. Sinä kentiesi harkitset myöskin parhain.

ESKO. En koskaan nai, en, se on päätetty.

Hamlet käski Ofelian järveen, koska tämä antoi ymmärtää, että voitaisiin olla sillai. Esko tekee ratkaisunsa naiskenteluun nähden, ja mikäpä siinä.

Kivi toteutti Ovidiuksen ja Kafkan "Muodonmuutoksen" Laurin unessa. Yksi kummallisimpia ja liikuttavimpia jaksoja kaikessa kirjallisuudessamme ja oudo saman tapainen kuin Kafkan tarina Gregor Samasta, joka heräsi hyönteisenä.

"Hän nukkui, mutta uni jatkoi hänen mielensä kuvailusta. Koko hänen ruumiinsa, niin hänestä tuntui, supistui äkisti hienokarvaiseksi myyräksi, silmänsä kävivät kovin pieniksi, mutta kämmenensä pullistuivat senkaltaisiksi hansikkaiksi, ja valmis oli myyrä, joka nummen kohdussa kaiveli honkien juurien alla. Siellä hän möyrieli ja kaiveli, kaiveli itsensä lopulta ylöspäin pitkin hongan lahounutta sydäntä, ehti latvan viimeiseen huippuun ja huomasi nyt istuvansa keskellä tuulenpesää hienossa, sammaleisessa karsinassa. »Tässä on minun hyvä olla, tässä tahdon asua ijankaikkisesti», aatteli hän, katsoa tirkistäen pienillä myyräsilmillään kammionsa pienestä akkunasta ulos. Ja hän näki allansa synkeän maailman käärittynä syksyillan ikävään hämärään. Hän näki Impivaaran jyrkän vuoren, mutta mittaamattomassa, mieltä polttavassa kaukaisuudessa, näki siellä iltaisten metsien keskellä tuon alakuloisen pirtin, ja vielä näki hän armaitten veljeinsä heittelevän kiekkoa provastin kanssa sumuisella, kaikuvalla aholla. Ja häntä miellytti katkerasti itkeä, mutta kyynel ei tahtonut juosta, vaan pyöriskeli levotonna lähteessänsä. Kohden Impivaaraa hän katseli: ja yli ahon ja vielä kappaleen pitkin nummen pintaa oli levitetty härjänvuotia, verisiä, tuoreita, levitetty pitkään riviin, jota myöten hyppeli humiseva kiekko. Koivuisilla, tyvistä väärillä kangilla, veljekset uhkeasti läimäyttelivät, mutta uhkeammin vielä iski provasti hengen miekallansa. Ja sitkeimmästä raudasta, vanhoista hevosenkengistä, oli tämä hengen miekka taottu, niin kerskaili provasti itse, ylpeästi heiluttain asettansa ilmassa, heiluttain ja kamautellen sitä vasten tuota tammista uskonkilpeänsä, joka riippui hänen rintansa vasemmalla puolella."

26 kommenttia:

  1. Kumpi "minä" on perustavampaa laatua oleva tai "oikea" minä?

    Se joka a) tarkkailee itseään eli "havaitsija" vai se jota tämä b) tarkkailija tarkkailee itsessään eli "havaittu"?

    Analysoidaan hieman tätä erottelua fenomenologisesti.

    1) Näyttelijä "vain" näyttelee jotain rooliminää. Itse hän kuitenkin tietää näyttelevänsä ja olevansa "oma itsensä".

    2) Naispuolinen transvestiitti yrittää olla - eli sekä näyttelee että kokee avoimesti ja vilpittömästi olevansa nainen vaikka onkin sukupuolielimiltäänja/ tai kromosomeiltaan ainakin suurimmaksi osaksi mies.
    Naista hänestä ei kuitenkaan tule ennenkuin saa kohdun.

    3) Skitsofreenikko ei näyttele ketään, mutta häneltä on mitä ilmeisimmin mennyt sekaisin tarkkaileva (havaitseva) ja tarkkailtava (havaittu) minä.

    Skitsofreenin minuus on siis "epäkoherentisti epäkoherentti", eli hän ei pysty realiteettitajuaan menettämättä ottamaan itseensä etäisyyttä kuten näyttelijä ja transvestiitti vaan on kuin "tennispallo", jota hänen minuutensa kaksi eri instanssia "pallottelee" kentän toiselta puolelta toiselle hänen itsensä voimatta vaikuttaa asiaan.

    Mitä sitten merkitsee minuuden "koherentti epäkoherenssi"?

    Introspektiivisesti ajatellen ihminen on havaitsevan ja havaitun erillisyytenä yhtä aikaa sekä "minä että toinen".

    Se/hän, joka pystyy järkensä koherenssin säilyttäen "jakamaan" itsensä tietoisesti havaitsijaan ja havaittuun (epäkoherenssi), missä tilassa havaitsijaa pidetään minuutena ja havaittua toiseutena, siirtyy ilmeisesti jollekin "mystiselle" metatasolle, josta hän kykenee kaikkivaltiaan olennon tavoin tarkkailemaan paitsi itseään myös koko maailmaa...

    *
    Arkipäiväisesti, ns. terveen järjen maailmassa me emme tee tällaisia erotteluja vaan tietoisuutemme pystyy ikäänkuin automaattisesti "sukkuloimaan" havaitsevan ja havaitun/havaittavan minän "kamareissa" ilman suurempia ongelmia.

    Silti on perusteltua väittää, että tällainen common sense-tietoisuus on itselleen lähinnä havaitseva minä, joka ei pyri tietoiseen itsereflektioon, mikä merkitsisi ja vaatisi minuuden jakoa "kahteen kamariin", jolloin havaitsijan minuudesta tulee itselleen myös havaittava/havaittu minuus.

    "Arkiminuuden vallassa" eläjälle esitetyn kaltainen introspektio on kuitenkin jotain varsin poikkeavaa, koska se vaatii häntä jatkuvasti "testaamaan" omaa havaittuna olemistaan, eikä kukaan, joka jatkuvasti tarkkailee itseään pysty keskittymään muuhun toimintaan täysipainoisesti.

    Tilanne on samantyyppinen kuin unessa, jossa tiedämme näkevämme unta mutta jonka kulkuun emme kuitenkaan kykene vaikuttamaan kuin ehkä hyvin vähäisessä määrin.

    Koherentin epäkoherenssin tilassa oleva minuus/identiteetti sen sijaan on ikäänkuin unessa elävä mutta silti tuohon uneen ja sen tapahtumien kulkuun vaikuttamaan kykenevä "olio".

    Ilmeisesti Kafka yritti Gregor Samsan hahmossa murtaa kaksikamarisen minuuden välillä olevan rajan tai näitä minuuksia erottavan "oven/seinän", mutta ei pystynytkään vaikuttamaan uneensa vaan muuttui hyönteiseksi...

    *
    PS. William Blake kirjoitti aikoinaan "Taivaan ja Helvetin avioliitossa": "If the doors of perception were cleansed every thing would appear to man as it is: infinite."

    Tästä sitaatista otti Jim Morrison nimen yhtyeelleen "The Doors".

    VastaaPoista
  2. Olen aina halunnut tavata sen minän, joka esiintyy unissani, mutta ei taida onnistua. Hän olisi paljon kiinnostavampi henkilö kuin tämä minä, joka kulkee päivällä.

    VastaaPoista
  3. Tämä on pääviestiin liittymätön viesti Kemppiselle. Jukka Kemppinen taisi olla kirjoittanut Kanava-lehteen, joten voitko pakottaa senkin lukemaan tän kommentin:

    En osaa arvioida onko tämä järkevä idea, mutta olisin sitä mieltä että Kanava-lehden tulisi avata itsensä verkkoon tavalla tai toisella. En tiedä mikä olisi oikea tapa, mutta olen sitä mieltä, että sen tulisi tehdä se. Miksi? No siksi, että siinä käytävä keskustelumuoto, jos mikä sopisi blogimaailmaan ja toisaalta ajatukset sen lehden sivuilta ovat aika lailla yhteistä omaisuutta..

    Mitäs mieltä Kemppinen on tästä? Entäs se Jukka Kemppinen? (Ymmärsin jostain aiemmasta postista, että ovat eri kirjailijoita - siksi muotoilen asian näin)

    Jos idea on kelvollinen, idealle pitää tehdä jotain. Jos kelvoton, se tulee unohtaa ikiajoiksi!

    VastaaPoista
  4. Yleiskommentti blogiisi: osa teksteistä, kuten tämänpäiväinen, on blogauksiksi liian pitkiä. Jotenkin kolumnimaisia. Tyyli median, tai siis mediumin, mukaan.

    VastaaPoista
  5. "Seitsemän veljestä sai ilmestyessään murskaavan kritiikin vaikutusvaltaiselta kriitikolta August Ahlqvistilta. Tuomio mursi jo aiemminkin terveydeltään heikon ja mielenterveysongelmista kärsineen Kiven. Hän sairastui skitsofreniaan ja kuoli uudenvuodenaattona 1873 38-vuotiaana."

    Olisiko kivi kuitenkin kieron päänsä ottaessaan samaistunut Timoon. Hänhän kertoo Timon kuvanneen heidät (ehkäpä juuri itsessään tunnistamansa persoonat) milloin mitenkin jääden pohtimaan kuka Timo, eli kaikkien kuvaaja oikein oli.

    http://www.yle.fi/teema/sininenlaulu/
    artikkeli.php?id=401

    VastaaPoista
  6. Joillakin on tapana nukkua yön yli. Eilisen voittamaton ongelma voi ratketa siten helpostikin.

    VastaaPoista
  7. Eilen joku keskusteli kanssani hulluudesta. Olipa yläkerrassa kamareita yksi tai kaksi, en tarkoittanut hulluudella sairautta. Tiedän, että sairaudelle on hienompiakin nimiä.

    Hulluus määritellään yhteisön kautta. Moitteettomat ihmiset eivät ole (yleensä) hulluja. Jos ei ole moitteeton, on yleensä jonkin verran poikkeava ja siis kansankielellä vähintäänkin "hupsu" tai erikoinen. Erikoisuutta kaivataan ja moni elää sillä. En edes sano sitä i:llä alkavaa sanaa, mutta annan vihjeeksi, että siinä on kaksi n:ää ja vaatia verbin imperfekti ennen pyöreää loppua.

    Yhden mielestä kaveri on hullu jos uskaltaa vetää slayeria hevikaraokessa. Toisesta se on hauskaa.

    Tarkoitin terveellä hulluudella sopivaa etumatkaa todellisuuden rajoitteisiin. Eikä siinä ole mitään ahdasmielistä - päinvastoin. Hulluna on hyvä elää.

    VastaaPoista
  8. Kirjoitit, Jukka Kemppinen, seuraavasti:

    ”Olen sanonut tiettyjä romaajea – Proust ja Camus – ’eksistentiaalisiksi’, koska niissä ei ole poliittista kärkeä, vaan puhe on ihmisenä olemisen vaikest[a] taidosta.”

    Luin ”Sivullisen” ensimmäisen kerran syksyllä 1962. Muistan, miten ensi lukemalta 15-vuotiasta järkytti päähenkilön välinpitämätön suhde äidin kuolemaan ja halveksuva suhde naiseen. Meursaultia vaivasi ankara olemassaolon ahdistus, joka upposi murrosikäiseen lukijaan.

    Luin ”Sivullisen” uudestaan 31.10.2005, jolloin edellisestä kerrasta oli vierähtänyt 43 vuotta. Toisella lukemalla hämmästyin, miten poliittinen ”Sivullinen” myös on. Romaani on timantinkirkas kommentti Ranskan ja yleisemminkin länsimaailman siirtomaasortoon.

    On ”Sivullinen” paljon muutakin, mutta itse en mene enää sanomaan, ettei siinä ole poliittista kärkeä.

    VastaaPoista
  9. Vastasin eilen jotain Henrikille.

    Hullu on terminä hiukan väkevä arkipäivään ja virallisiin yhteyksiin vaikka tarkoittaisi hyvääkin.

    Hullu ei ole mikään suositus. Kannattaa käyttää oikeita termejä. Jos kaveri on ennakkoluuloton ja osaa yhdistellä asioita innovatiivisestikin - turha hullutella, vaikkei aina voisi ajatellakaan samalla tavalla.

    Hulluja nuo roomalaiset...

    VastaaPoista
  10. "Tarkoitin terveellä hulluudella sopivaa etumatkaa todellisuuden rajoitteisiin."

    Omassa mielessäni hullu ylittää juuri tuon sopivan etäisyyden realiteetteihin. Kroonikko tekee sitä koko ajan meidän terveiden mielestä. Mielestäni ei ole olemassa terveellä tavalla hullua.

    Rakastuminen täyttää muuten neuroosin eli tilapäisen hulluuden merkit.

    Malttinsa menettänyt ei voi olla aivan terve hänkään sillä hetkellä. Joku huutaa rappaukset varisemaan, sanoo päin näköä jotakin vaimeammin tai lähettää kirjeen myllystään.

    VastaaPoista
  11. "Jos ei ole moitteeton, on yleensä jonkin verran poikkeava"

    Kauneus on katsojan silmässä. Aikanaan oman kansansa keskuudessa riittävän enemmistön moitteettomina pitämiä:
    - A. Hitler
    - B. Mussolini
    - J. Stalin
    - N. Ceauzescu
    - J. Tito
    - S. Milosevitz
    - S. Hussein
    - K. Il Sung
    Nyttemin on esitetty kritiikkiä.

    Minun moitteeton on erilainen kuin sinun moitteeton. Miksi sinun olisi tänään omaani parempi?

    VastaaPoista
  12. Hyvä tarina hulluudesta löytyy tuolta

    http://yliopistolehti.helsinki.fi/
    1997_19/juttu1.html

    VastaaPoista
  13. Ad Anssi Sinnemäki:

    Maltoitpa pitää pitkän tauon.

    Minulle "Sivullinen" on epäpoliittinen, koska Meurault ei puolustudu. Hänellä olisi hyvä pointti, se häikäistyminen. Hän ei kiistä syytettä ja päätyy giljotiiniin, koska se on yhdentekevää niin kuin äidin kuolema ja ystävättären asiat.

    Camus ja Sartre kävivät suunnilleen tämän keskustelun 1940-luvulla, kun Camus oli sanoutunut mahdollisimman selkeästi irti poliittisestä terästä, giljotiinia ehkä lukuun ottamatta, kirjallaan L'homme revoltée.

    "Sivullinen" on kirjoitettu Bordeuxissa vastarintaliikkeen toiien keskellä. Kirjan yksi hienous on juuri tuo suuttumuksen puute.

    VastaaPoista
  14. En tahdo mitenkään inttää, mutta sanon kuitenkin, että tuo kaikki sanomasi pätee sinänsä, varsinkin juristin luentana. Mutta se ei sulje pois toista lukutapaa, jossa etualalle nousee poliittinen kärki: maailman tila ja tilanne – sekä aktuaalisessa että eksistentiaalisessa mielessä.

    Frantz Fanonin ”Sorron yöstä” ja Gillo Pontecorvon ”Taistelu Algeriasta” antavat samasta maailmasta oman tulkintansa, ”Sivullinen” tuo siihen oman syvyysulottuvuutensa. Kullakin niistä on oma itsenäinen mutta myös toisiaan täydentävä paikkansa.

    ”Kapinoivasta ihmisestä” minulla on mielikuva, että se on Camus’ta surkeimmillaan: onnetonta poliittista sönkkäystä, joka tuo mieleen edesmenneen taistolaisauguurin Urho Jokisen kuuluisat Kolmossivut 1970-luvun Tiedonantajassa. Lajityyppi on sama, poliittiseen ohjaukseen tähtäävä lehtijuttu, mutta myös äänilaji on yllättävän samankuuloinen.

    VastaaPoista
  15. Sinnemäen ja Kemppisen kommentointi on mielestäni historiallista; - ikäänkuin Sartre ja Camus keskustelisivat 60 vuotta myöhemmin tässä blogissa.

    *
    Mitä Camus`n poliittisuuteen tulee, niin absurdin asettaminen sartrelaisen valinnan mahdollisuuden "edelle" ei tarkoittanut sitä - kuten tiedetään, että Camus olisi vähätellyt moraalisen valinnan mahdollisuutta.

    Sartren ja monien muiden de Gaullen vastustajien kannalta Camus`n "vetäytyminen" Algerian sodasta vetoamalla siihen, että hän tunsi syvää huolta äidistään (ja esim. Nobel-puhe), oli kuitenkin kestämättömän naivi peruste.

    Mutta vaikka Camus "sivullisena" olikin kestänyt ja kyennyt vastustamaan ruttoa (rasistista indoktrinaatiota), niin silti hän lopulta "putosi" jopa sivullisen selvänäköisyyttä syvempään kuiluun, jossa vaihtoehdoiksi - minun ymmärtääkseni - jäivät vain ei-kristillinen, stoalainen lähimmäisenrakkaus (kaikessa "karmeudessaan") tai itsetyytyväinen äärivasemmistopolitiikka, joka laskee "omat ruumiit", mutta viis veisaa niin sanotun vihollisen uhreista.

    Camus ei epäröinyt tai hävennyt (muistakaa Ranskan-Algerian äärimmäisen vaikea irtautumisprosessi) yhdistää absurdia henkilökohtaiseen tunteeseen, joka ei sitoudu perustelemaan solidaarisuuttaan ideologisesti vaan emotionaalisesti, jolloin läheisin on tärkein, - eli toisen ihmisen uhraamista ideologisista syistä ei voi perustella millään tavoin!

    *
    Sartre, joka myönsi avoimesti, että "Putoaminen" oli mestariteos ja Camus`n parasta fiktiivistä proosaa, totesi myös hänen haudallaan aivan nappiin, että Camus on ranskalaisten moralistien sukulaissielu:
    "Esimerkiksi Montaigne (1533-1592), Pascal (1623-1662), La Rochefoucauld (1613-1680) ja La Bruyère (1645-1696)."

    (Näin on sanottu myös Nietzschestä, mikä tietyin - tosin hyvin vahvoin varauksin osuu sekin kohdalleen).

    VastaaPoista
  16. ad rauno

    jos kuulet testin aikana tikitystä vuorollaan vasemmasta ja oikeasta kaiuttimesta, stereosi ovat kunnossa - jos kuulet sen epämääräisestä suunnasta tai häviävän kuulumattomiin - käänny osaavan asennusliikkeen puoleen - ajoissa.

    jos sinussa on itsesi lisäksi joku, jota voi erikseen tarkkailla - ääni kuuluu epämääräisestä suunnasta.

    (tämä on vain leikkiä... muistin tuon kovaäänistestin ja se oli mojovaa laittaa tähän)

    (Kumpi on "oikea" minä? a) tarkkailee itseään eli "havaitsija" vai b) tarkkailee itsessään eli "havaittu"?)

    VastaaPoista
  17. Ad Anssi Sinnemäki et Rauno Rasanen:

    Sinnemäki: olen samaa mieltä, mutta Kapinoivan ihmisen lukeminen voi tuottaa miellyttävän yllätyksen. Olen aikaisemmin tässä blogissa kiukutellut Camus'n esseiden puuttumista - "Kuolemanrangaistusta vastaan" on hurja.

    Mutta koska nämä kirjat ovat taidetta ne kestävät keskenään ristiriitaiset, silti konsistentit lukemistavat.

    Pontecorvo muuten kosketti hermoa - en ollut muisanut sitä aikakausiin mutta muistan sen herättämän tunteen.

    Rasanen: "Putoaminen" on minulle se kirja. Onhan päähenkilökin täysi kaima, katumuksentekijä-tuomari.

    VastaaPoista
  18. Siis fonttikin on aivan väärä ja aakkoset laitettu epäjärjestykseen. Eikös ne mene abcd... nythän blogissa on käsittämätön kirjainjono (kirjasinjono) pätkittynä satunnaisiin ryppäisiin. Ei - suosittelen ottamaan Lauran kaverin blogista mallia. Huikeaa yhteiskuntafilosofista tuuletusta joka puree yksilön ytimeen ja jättää Camusit putoamaan sivullisiksi.

    VastaaPoista
  19. Kemppinen: "Esko pitäisi esittää samalla tavalla kuin Sir Lawrence Olivier - - esittää Hamletia."

    Professori Kemppinen tarkoittaa Lord Olivieria (Baron Olivier, of Brighton in the County of Sussex), kuten häntä vuodesta 1970 alkaen oli oikein kutsuttava. Gielgud jäi ritariksi ehkäpä koska hänellä ei ollut loistonäyttelemisen lisäksi muuta uraa samalla tavalla (Olivierhan oli mm. National Theatren johtaja). Toisaalta näyttelijöitä ei tietääkseni ole Olivierin lisäksi muita aateloitukaan (=life peer).

    VastaaPoista
  20. Oles Tontti nyt hiljaa. Ilo tästäkin blogista loppuisi lyhyeen, jos lukemista olisi vain pari lausetta päivässä. Eihän semmoiseen tekstiin ehdi mitään ajatustakaan kehittää. Kiitos ja kunnia Kemppiselle, että jaksaa tämmöiset määrät juttua suoltaa. Samoin kommentoijille.

    VastaaPoista
  21. taitaa olla kaavoittamaton tontti haja-asutusalueella

    VastaaPoista
  22. Camus:

    * Vapaus on oikeutta olla valehtelematta.
    * Jotta jokin ajatus voisi muuttaa maailmaa, sen on ensin muutettava ajattelijansa elämä. Siitä on tultava esimerkki.
    * Ensimmäinen asia, mikä kirjailijan on opittava, on taito transponoida omat tunteensa niihin tunteisiin, joita hän haluaa lukijassa herättää. Aluksi hän onnistuu sattumalta, mutta myöhemmin taidolla.
    * Entä nyt, kelpaanko niin sanottuun ”vakavaan elämään”? Olenko laiska? Sitä en usko ja olen todistanut itselleni, etten ole. Mutta onko ihmisellä oikeus kieltäytyä vaivannäöstä sillä tekosyyllä, ettei se muka häntä miellytä. Luullakseni toimettomuus rappeutta vain ne, joilta puuttuu sisua. Ja jos minulta sitä puuttuisi, minulle jäisi vain yksi ratkaisu.
    * Mutta on pysyttävä lujana eikä annettava periksi…Päästäva turhasta vaateliaisuudesta ja pyrittävä kahdenlaiseen vapautumiseen: vapauduttava toisalta rahan orjuudesta, toisaalta omasta turhamaisuudesta ja raukkamaisuudestaan. Elettävä kurinalaista elämää. Kaksi vuotta ei ole liian pitkä aika yhden ainoan asian miettimiseen. On pyyhittävä pois kaikki aikaisemmat kehitysvaiheet ja sitten kaikin voimin pyrittävä toisaalta olla unohtamatta jo opittuja asioita, toisaalta kärsivällisesti oppia uutta.
    * Elämä, jonka päämärä on raha, on kuolemaa. Uudestisyntyminen on epäitsekkyydessä.
    * Suuri ongelma, joka on ratkaistava ”käytännössä”: voiko olla onnellinen ja yksinäinen.
    * Olen vetäytynyt pois maailmasta, en siksi että minulla oli vihamiehiä, vaan siksi että minulla oli ystäviä. En tehnyt sitä siksi, että he olisivat vahingoittaneet minua kuten ihmisten tapana on, vaan siksi että he luulivat minua paremmaksi kuin olen. Se on valhe, jota en voinut sietää.
    * Aina koittaa hetki, jolloin ihmiset lakkaavat taistelemasta ja raatelemasta toisiaan ja suostuvat lopultakin rakastamaan toisiaan sellaisina kuin ovat. Siinä on taivasten valtakunta.
    * En saa eristyä maailmasta. Elämä ei voi epäonnistua kun sen asettaa valoon. Koko pyrkimykseni, kaikissa tilanteissa onnettomuuksissa, pettymyksissä tähtää kontaktien palauttamiseen. Ja vaikka olenkin surullinen, haluan rakastaa ja humallun nähdessäni kukkulan iltailmassa.
    * Joka kerta kun antaa periksi turhamaisuudelle, joka kerta kun ajattelee ja elää, jotta ”näyttäisi joltakin” toisten silmissä, syyllistyy petokseen. Joka kerta tuo onneton ”tekeytymisen”, ”esiintymisen” halu on tehnyt minut pienemmäksi totuuden edessä.
    * Viehätysvoima on sitä, että kuulee myöntävän vastauksen, vaikka ei ole esittänyt selvää kysymystä

    VastaaPoista
  23. Rönkölle kiitoksia! Kolahti jokainen rivi. Lähden hankkimaan lisää tuota kirjakaupasta tai kirjastosta tai jostakin.

    VastaaPoista
  24. Kiitos, Heikki!

    olen vaikuttunut
    kun pieni ja suuri
    mahtipontinen ja vaatimaton
    määrätietoinen ja eksynyt
    tapaavat samassa lauseessa

    kantaa ajatusten siipiä

    VastaaPoista
  25. Kun nyt leikkiin olen ryhtynyt, on pakko palata asiaan vielä kerran. Kaivoin hyllystä esiin Kapinoivan ihmiseni ja jo Maija Lehtosen esipuheen lukeminen riitti minut vakuuttamaan, että ylimielinen ja arrogantti tölväisyni Kapinoivasta ihmisestä oli ylimielinen ja arrogantti tölväisy. Anteeksi Albert.

    Asiasta toiseen. Kivessä riittää ammennettavaa, eikä Jukka Kemppisenkään kiintoisa näkökulma aihetta aivan tyhjennä. Lisään Laurin myyrä-unen alluusioihin Ovidiuksen ja Kafkan oheen myös Thomas Mannin Pyhän syntisen (Der Erwählte), joka perustuu keskiaikaiseen paavi Gregoriuksesta kertovaan legendaan. Gregorius vietti 17 vuotta kallioluodolla katumusta harjoittamassa, imi ravintonsa äiti maan nisästä ja kutistui myyrän kaltaiseksi olioksi.

    VastaaPoista
  26. Timon sanat suuntautuivat Lauriin. JK oli oikeassa.

    VastaaPoista