Sivun näyttöjä yhteensä

11. maaliskuuta 2020

Suksi suolle



Aamulla tunnen joskus 50 vuoden takaisia hajuja. Puuni eli korkkimaton kiilloke, käristyvä pöly huoneeni himmeän sähkölampun päällä, hellan tuhkan tuoksahdus.

Viimeisten työn vuosikymmenteni hienot sanat, teknologia ja informaatio, ovat molemmat esimerkkejä ajattelun huteruudesta.

Kun kuljen aamulla kello kuusi isäni ja isoisäni kanssa kolmen neljännesvuosisadan kokemuksella askareillani, mikään ei ole opastettavilleni tuttua, ei edes kahvikuppini. Meille kelpasi emaljimuki, ja posliinit olivat kaapissa odottamassa parempien ihmisten käyntiä. Seinien lastulevy, sitä peittävä akryylimaali, lattian palaparketti, hammasharja.

Muuttuuko ihminen, kysyy laulaja. Kyllä muuttuu. Olemme edelleen iltanuotioihmisiä. Uudenaikainen maanviljely ei todellisuudessa ole vaikuttanut syvemmin meihin, metsästäjä-keräilijöihjin.

Siksi ruumiillisten tarpeittemme tasolla on henkinen välttämättömyys olla yhdessä, jääkaudelta alkaen tönimisen ja ilmehtimisen lisäksi puhua. Oman arvioni mukaan aistimme ja ruumiinrakenteemme viittaa juuri kunnon tulille mahtuvaan joukkoon. Parikymmentä aikuista ja hiukan enemmän keskenkasvuisia.

Informaatio on tärkeää. Hyeena on syönyt porukasta vauvan yöllä. Sellaista sattuu, mutta olisi sen voinut estääkin. Tekniikalla ei ole viestinnässä niin kovin suurta väliä. Mutta Internet oli vuosituhantinen muutos.

Kello ei ole vielä yhdeksää aamulla, mutta minulla on aika hyvät tiedot päivän tapahtumista eri puolilta maailmaa, ja olen sopinut huomisista kulkemisista parin sukulaisen kanssa. Jollain ihmeen tavalla käsiini päätyi kirje, jonka olin kirjoittanut yhdelle Hannulle partioleiriltä tai jostain vuonna 1960. 

Postin kuljettamassa kirjeessä oli yksi viesti. Armin Hary on juossut sadalla metrillä maailmanennätyksen kymmenen tasan.

Vähät minä urheilusta, mutta tuo ”uutinen” oli siis postin kuljettama kirje, joka muuten kulki Kauhavalle päivässä. Kun nyt kirjoitan, muistan että kaverini isä oli opettaja ja muutenkin hankala ihminen, joka ei antanut eilistäkään sanomalehteä alaikäisten tärveltäväksi. Minulla taas on tämä lukihäiriö niin että olin oikeasti lukenut kolmea sanomalehteä päivässä jo ennen oppikouluun menoa. Muistan edelleen sellaisia nimiä kuin Syngman Rhee arvatenkin Korean sodan selostuksista. Taisin vähän pelätä sotaa kansakoulun tokaluokkalaisena, kun siitä sodasta kuitenkin niin paljon puhuttiin.

Maailmojen ero on keskustelu eli suora höpinä. Omassa tapauksessani välineinä ovat verkko, kirjat ja tämä blogi. Tämä ei tosiaankaan ole yksinpuhelua, toisin kuin esimerkiksi runojen kirjoittaminen tai lukeminen.

Monta vuosikymmentä sitten laitettiin lapsia kouluun tai kuljettiin kauppaan niin että päivittäin tuli puhutuksi sekä joutavia että asiaa ja tieto esimerkiksi jonkun vihamiehen kuolemasta saattoi tulla suullisesti. Toisin on nyt. Toisaalta nyt en kuule ”totuutta” esimerkiksi poliittisista tai taloudellisista seikoista Yleisradion enkä Sanomalehden muotoilemana, vaan osittain keskusteluista, joissa esiintyy aitoja mielipiteitä ja toisistaan poikkeavia arvioita.

Se on maailmanhistoriallinen muutos. Katsokaa tekin ainakin otsikot The Guardianista.

10 kommenttia:

  1. Blogin otsikko ja kuva nostavat muistuman kansakoulusta vuoden 1960 vaiheilta. Kerrottiin korpeen menneestä uudisasukkaasta, jolle joki toi informaatiota yläjuoksulta ja joka tarttui kirveeseensä ja lähti häätämään tunkeilijaa. Olikohan tämä Juhani Ahon lastuja?

    Juttu tulee usein mieleen käyttäessäni Helsingin joukkoliikennettä. Ihmiset sulkeutuvat teknologian tarjoamiin maailmoihinsa.

    Saa miettimään urbanisaation mahdollisuuksia.

    Jutulla uudisasukkaasta korvessa rakennettiin kuvaa suomalaisista, oletan. Onko ihminen muuttunut jos hänen omakuvansa on muuttunut?

    VastaaPoista
  2. Lainaisu: ”Aamulla tunnen joskus 50 vuoden takaisia hajuja…”

    Miten vahva edelleenkin onkaan juuri taloon tulleen Anglian interiöörin, sen sinisten keinonahkaisten penkkien verhoilun tuoksu viileässä, hämärässä tallissa 54 vuotta sitten… ja kansakoulun käytävän atmosfääri, päällimmäisenä keittolan rusinamaksalaatikon flavööri, muisto joka vieläkin yök… Mutta on silti Rakas!

    Vassariossuuskauppa Perhelän rautaosastolle olivat jotenkin saaneet ahdetuksi ruskeanvihreän nappisilmä-Ladan (SKDL 1200, kuten jotkut sanoivat). Nyt oltiin jo yläkoululaisia, ja penkkejä persiillämme hinkatessa miehissä ihmeteltiin sitä sisäilman haisua. Joka siis ei tullut pers… Sen sanoivat asiaan vihittyneet emittoituneen enemmänkin penkkien selstoffeista, joiden koosteesta en ole perillä. Mutta sekin haisu tässä nyt rupesi kummittelemaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulla vastaava kokemus on täytynyt olla vuodelta 1964 ja auto on liennyt Volvo PV 544. Olen tulkinnut hajun lähteeksi moottorin suojarasvan, mutta on se voinut muukin olla.
      Toisen deja senti (?) -ilmiön koin parikymmentä vuotta sitten, kun ohitseni kulki venäläinen bussi. Rikkipitoisen dieselin hajun kyllä muisti heti. Täällä sitä ei ole kokenut aikoihin. Tuon kun yhdistää lipeällä kostutetun hiekkatien hajuun kuumana kesäpäivänä, niin jopa on elämys.

      Poista
  3. JK: "Puuni eli korkkimaton kiilloke..."

    Tästäpä tulikin mieleeni se vanha tapaus, kun professorin perheeseen haettiin "puunaamaan tottunutta palvelijatarta". Yksikin kokelas tuli, vilkaisi professoria ja kysäisi rouvalta, että "tuoko se on se puunaama?"

    Armin Hary... taitaa muuten olla viimeisin valkoihoinen 100 metrin MM-mies. Ehkäpä jopa viimeinen.

    VastaaPoista
  4. Minä taas, kun suljen nukkumaan mennessä silmäni, aistin huonekalut jotka olivat kotona poikienhuoneessa joskus yli 50 vuotta sitten. Jotkut hajut taas ovat siirtymiä toisiin paikkoihin, dieselin katku kylmänä talviaamuna vie Mikkelin varuskuntaan melkein 50 vuoden taakse, paahdetun kahvin haju ja tietynlainen ruoankäry taas tätini asuntoon Katajanokalle 60-luvulla.

    VastaaPoista
  5. The Guardianin otsikot on katsottu, sisällöt myös. Lisäksi olen  katsonut kohtuulliseksi 100 euron vuosittaisen kontribuution lehdelle. Brexitistä potkua saanut ja lukijoidensa vapaaehtoisesti tukema The Guardian  on taas voimissaan taloudellisestikin.

    2010 -luvusta tuli tolkuttomasti valehtelevien valtionpäämiesten vuosikymmen. Menestyäkseen he ovat tarvinneet medioita, joille valheellisen tiedon levittäminen ei tuota tuskaa. Murdoch ja kumppanit ovat pitäneet huolen, että
    sitä kapasiteettia on riittänyt.

    Johnsonilla ja hänen takapirullaan Cummingsilla on katalia suunnitelmia BBC:n suhteen. Puolassa hallitus on jo raivannut yleisradioyhtiön tieltään. Johnson on samalla asialla.

    The Guardianiin kirjoittavien nimilista on komea. He kertovat millä keinoin maata hallitaan ja millaiseen tulevaisuuteen sitä ollaan viemässä. Ja se ei ole se Johnson&Cummingsin versio asioista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jospa myyvät koko skotlannin ja pari saarta Trumpille kolopallokentiksi

      Poista
  6. The Guardian on minulla Suosikit-palkissa kuten monet muutkin lehdet. Joskus on mielenkiintoista katsoa, mitä mieltä vaikkapa Demokraatti tai Suomenmaa ovat asioista. Italiassa ollaan nyt "Tutti a casa", Saksassa vatvotaan Merkelin Corona-lausuntoja entisen "Wir schaffen das" sijaan. Atlantin takana The New Yorker painotti "foreign"-sanaa Trumpin vieraan viruksen torjunnassa, toinen ihmetteli muurin rakentamista Euroopalle ja kolmas, Obaman entinen puheenkirjoittaja täräytti T:n omaan tyyliin:"He´s gonna kill us all!"

    The Guardianista pidän todella. Pitänee alkaa maksaa sitä tukea, kun vasta totesivat, että olin lukenut 40 artikkelia kahdessa kuukaudessa tai jotain sinne päin. Tulihan siitä huono omatunto. Lukupiiriläiseni panin lukemaan heidän "Vuosisadan sata parasta kirjaa" -listansa ykkösen, Mary Robinsonin "Gileadin", mikä olikin suuri menestys, keskusteltiin niin usko(nnoi)sta, rasismista kuin miehen/naisen asemastakin ja USA:n historiasta. Obamakin sitä kirjaa suositteli muutama vuosi sitten, ja hän kuuluu mielestäni luotettaviin lukijoihin.

    Ruotsin iltapäivälehdistä vilkaisen, mitkä pohjoismaiset kirjat ovat mahdollisesti lukemisen arvoisia, kas kun niillä on kulttuuriosastotkin eivätkä varsinaiset päivälehdet anna kirjallisuusartikkeleitaan satunnaiselle lukijalle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ajattelen yhtä ja kirjoitan toista. Kirjalistan ykkönen on suosikkini "Wolf Hall", Gilead kakkosena. Ei siis kannata luottaa siihen, mitä minä kirjoitan, se on vain jonkinlaista aivoista yli pursuavaa muodon ottanutta massaa...

      Poista
  7. juu casassa ollaan ja kadut on jätetty koirille ja järjestys viranomaisille, Ei kyllä ole pienintäkään pelkoa törmätä kanssatallaajiin!

    VastaaPoista