Sivun näyttöjä yhteensä

31. elokuuta 2018

Nuori mies


Väinö  Tanner 
Ottia tuota. – Tannerin muistelmien mukaan Ottio-Ville Kuusinen oli loogillinen ajattelija ja teräväkynäinen kirjoittaja, mutta hänen puheitaan häiritsi moneen iskev tapa käyttää tarpeettomia lauseen täytteitä. Otto-Villellä se oli taipumus aloittaa lause ”ottia tuota” ja vielä toistaa.

Niille lukijoista, jotka eivät kuulu elokuvan ”Isäntä soittaa haitaria” tuntijoihin eivätkä Kalle Viherpuun ihailijoihin, selitän että hoku on juuri sama kuin nykyinen ”totnoin”, joskus muodossa ”tuota noin”. Ammattilaiset tekevät saman eli hankkivat hiukan ajatteluaikaa sanomalla sisällyksettömästi: tuo oli hyvä kysymys.

Ottia tuota - eräs seikka unohtuu melkein aina, kun mietitään, miksi Suomessa yritettiin sosialistista vallankumousta 1918. 

Eduskuntauudistuksen jälkeenkään eli Venäjän vallan loppuaikana hallitus ei ollut vastuussa eduskunnalle teoistaan eikä tekemättä jättämisistä. Hallitus, jota sanottiin silloin vielä senaatiksi, lähetti Venäjän duumaan edelleen keisarin vahvistettavaksi mitä lähetti. Yleensä ei lähettänyt mitään. Ja sinne jäivät hyllylle muun massa työaikalaki ja oppivelvollisuuslaki, budjetit ja ison rahan asiat.

Lopulta enemmistöksi nousseet sosialistit oppivat siis kantapään kautta, ettei eduskunnan toimilla ja päätöksillä ole mitään merkitystä. Ehkä on lisättävä, että tämän opin omaksuivat kyllä myös enimmät porvarit.

Tilanne oli tulehtunut viimeistään vuodesta 1909. Suomessa ei siis ollut parlamentaarista järjestelmää.

Tästä vaikenemme edelleen. Meillä oli toisena maana maailmassa (vaikka emme siis olleet ”maa”, vaan hallitsijan armosta autonominen suuriruhtinaskunta) yleinen ja yhtäläinen äänioikeus, mutta sillä ei tehnyt mitään.

Jatkaisin. Eduskuntaa alettiin haukkua kettufarmiksi ja vähätellä laajemminkin 1920-luvun lopulla, kunnes Lapuan Liike sanoi ja puunjalostusteollisuus maksoi mielipiteen, että tarvittiin määrätietoinen mies, sellainen kuin Vihtori Kosola, ja pulinat pois parlamentista.

Meillä oli jopa osa armeijaa kapinassa, ns. Jääkärikapina 1924 ja Mäntsälän kapina 1932.

Osa valistuneistakin äänestäjistä oli saanut opetusta eduskunnan toimista kesällä ja syksyllä 1918. Maan arvostetuimmat poliitikot ja poliittisen historian professorit kieputtivat esiin erään 1700-luvun säännöksen ja todistivat, että 110 vuoden keisarinvallan jälkeen kuningas oli ainoa mahdollisuus, ja sellainen oli saatava Saksasta. Sitä ennen oli tehty kolme valtiosopimusta Saksan kanssa. Vieläkään ei ole saatu selville, millä valtuuksilla E. Hjelt ne teki, mutta etenkin kauppasopimuksia kuvataan Suomelle katastrofaalisiksi. 

Svinhufvud ja Paasikivi eivät huomanneet edes hävetä tehtyään saman mistä punaisia ammuttiin ja rangaistiin eli turvauduttuaan vieraan valtion aseelliseen apuun kotimaisissa otteluissa. Saksalaiset jopa ajoivat muutaman sotalaivan Kauppatorin rantaan kuninkaanvaalin päivän. Useimmissa muistelmissakaan ei kerrota, miten ”kansan tahtoa” toteutettiin loppuvuodesta 18.

23 kommenttia:

  1. Suomen sotienvälisen ajan äärioikeistolaisuus on hyvä opetus siitä, miten konspiratiivisessa toiminnassa mukana olo rapauttaa lainkuuliaisuutta pysyvästi. Lapuan liikkeen taustavoimat olivat hyvin pitkälti samaa porukkaa kuin itsenäisyyttä edeltäneen ajan aktivistit.

    Aktivistit olivat oppineet sortokausien aikana, että politiikassa keinot olivat tarkoituksenmukaisuuskysymyksiä, ja laki painui omantunnon ja isänmaallisuuden vaatimusten alle. Tämä oli ihan oikea ajattelu, kun taisteltiin tsaaria vastaan, vaikka kyllä kotimainen aktivistiterrorimimme teki aika rumiakin ylilyöntejä. Esimerkiksi Verihurtat-ryhmän pommi-iskuja helsinkiläisiä poliisiasemia vastaan ja koulupoikien murhia on vaikea hyväksyä.

    Lopulta jääkäriliikkeessä systemaattinen lainrikkominen nousi kauneimpaan kukkaansa kantaen hyvää hedelmää. Valitettavasti ajattelumalli jäi liian monille pitkäksi aikaa päälle. Uuden vastaitsenäistyneen tasavallan rakenteissa nämä miehet suhtautuivat myös nuoren valtiomme lakeihin samalla tavoin. He olivat oma lakinsa. Ei sellaisia ihmisiä voi pitää kalustetuissa huoneissa kovin pitkään.

    Tämän tajusivat jopa jotkut jääkärit. Kun Relander nimitti Heinrichsin Vaasan va. maaherraksi Työn äänen tuhopolton jälkeen, Heinrichs kysyi presidentiltä, oliko hänen sotilashenkilönä tarkoitus ryhtyä Vaasan läänissä "rangaistustoimenpiteisiin". Ilmeisesti ruotsalaisesta puolueesta ponnistanut Heinrichs olisi ollut valmis lopettamaan Lapuan liikkeen asevoimalla jo tuolloin. Siihen ei Reissu-Lassella, mukavalla miehellä, ollut halua eikä uskallusta. Lopulta Svinhufvudilla oli. Ja häntä tuki tässä hankkeessa päättäväisesti maalaisliittolaistaustainen Sihvo, jonka sankaruutta Suomi ei voi kyllin kiittää. Kaikki jääkärit eivät jääneet aktivismin harhan valtaan.

    Toki Mannerheimiakin pitää ihmetellä. Mies oli suunnilleen ainoa maansa vapauttanut valkoinen kenraali, joka ei päätynyt diktaattoriksi. Kyllähän hän sitä selvästi harkitsi sekä valtiomuotokysymyksen aikaan vuonna 1919 että Mäntsälän kapinan aikaan 1932, mutta ei hän ryhtynyt ottamaan valtaa. Miksi ei? Oliko hän niin kaukonäköinen, että ymmärsi, miten tämä repisi kansan (ja porvariston) kahtia ja jättäisi hänet hallitsemaan vähemmistön varassa maata, jota ei voisi puolustaa? Vai oliko syynä vastenmielisyys häntä nuorempia, väkivaltaan valmiita aktivisteja vastaan, joille Mannerheim olisi ollut vain keulakuvahahmo? Vai oliko kyse lainkuuliaisuudesta? Kukaan ei tiedä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mannerheimin demokraattisesta mielenlaadusta on jäänyt mieleeni Stig Jägerskiöldin kuvaus Mannerheimista 1920- luvulla. Tuolloin hän matkusteli paljon ja oleskeli usein ulkomailla. Aina vaalien tullessa hän kuitenkin palasi kotimaahan ja hoiti kansalaisvelvollisuutensa käymällä äänestämässä. Ahkera äänestäjä tuskin harkitsi diktaattoriksi ryhtymistä.
      P.Tammi








      Poista
    2. Taustaltaan vanhan työväenpuolueen jäsenet, jotka olivat silloin korkeassa asemassa olevia jääkäriupseereita tukivat Aarne Sihvon Mäntsälän kapinan lopettamista ja estivät Suojeluskuntia liittymästä siihen, sekä estivät kapinallisten yhteyksiä.

      Poista
    3. Mannerheimin äänestämisestä eräs elokuvantekijä kertoi seuraavan kokemuksen: Hänen piti kuvata joissain vaaleissa Mannerheimin äänestäminen. Alueensa äänestyspaikalle mentiin hyvissä ajoin ennen ensimmäisen äänestyspäivän alkua ja rakennettiin valaistus, kamerat pystytettiin sopiville paikoille ja ruvettiin odottamaan. Toisen äänestyspäivän illalla puoli tuntia ennen sulkemista Mannerheim saapui, pysähtyi ovelle ja mutisi. "Jaa täällä tehdänkin töitä, eipä häiritä heitä", kiersi jokaisen valonheittimen takaa kaapelikelojen yli hyppien virkailijoiden luo. Kameramies tietysti ryhtyi siirtämään kameraa, jonka aikana Mannerheim meni taas valojen takaa koppiin piirtämään numeronsa ja lopulta kuvaaja sai vain 3 sekuntia lähikuvaa Marskin kädetä pudottamassa lippua uurnaan.

      Poista
    4. Aiemman kommenttini jälkeen tuli vielä mieleeni Mannerheimin osuus demokratian ja yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden edistämisessä. Hän osallistui sukunsa edustajana viimeisille säätyvaltiopäiville, jossa päätettiin vaaliuudistuksesta. Hän kannatti uutta vaalilakia.

      P.Tammi

      Poista
  2. "Hallitus, jota sanottiin silloin vielä senaatiksi, lähetti Venäjän duumaan edelleen keisarin vahvistettavaksi mitä lähetti. Yleensä ei lähettänyt mitään. Ja sinne jäivät hyllylle muun massa työaikalaki ja oppivelvollisuuslaki, budjetit ja ison rahan asiat.

    Lopulta enemmistöksi nousseet sosialistit oppivat siis kantapään kautta, ettei eduskunnan toimilla ja päätöksillä ole mitään merkitystä."


    Vihdoinkin joku historia-alan asiantuntija puuttui tähän kysymykseen. Näihin asti suomalaiset historioitsijat ovat vaienneet tai antaneet ns. suurelle yleisölle harhauttavaa tietoa (harvoina ajoittaisina poikkeuksina ainakin Klinge ja Antti Kujala). Olen lukuisia kertoja, kyllästymisen asti, kuunnellut mm. erään professori-esitelmöitsijän tuttua meriselitystä: 'Kyllähän se yksikamarinen, mutta kun keisari ei vahvistanut; leipurilaki oli ainoa läpipäässyt, lieneekö sitä koskeva paperi ollut väärässä pinossa, heh-heh. Siitä ne vuosien 1917 - 1918 jännitteet syntyivät.' (Panin puolilainaukseen,koska kyseessä on melko sanatarkka referointi.) - Tällaisten jaaritusten tarkoitus ei voi olla muu kuin ainakin varttuneemman yleisön harhauttaminen epäsuorassa vaalivalistustarkoituksessa.

    Aihepiiri on siis jätetty kesannolle, lähes kokonaan tutkimatta, varmaan juuri edellä mainituista syistä. (Esim. "Pietarin tiestä" tehty mielestäni hyvin vaatimattoman tasoinen väitöskirja ei lainkaan käsittele puheena olevaa ongelmaa vaan referoi erinäisiä Suomalaisen puolueen julkilausumia. Silti kerran muuan ymmärtääkseni peräti vasemmistotaustainen historiantutkija kysyttäessä tarjosi juuri tuota teosta tutkimusaukon täytteeksi.)

    Kaikkein keskeisin ja polttavin ratkaisua vaativa reformi olisi ollut uusien, demokraattisten kunnallislakien säätäminen vuosien 1865 ja 1873 täysin rahavaltaisten kunnallisasetusten sijaa. Vuoden 1908 toisilla valtiopäivillä lait sitten saatiinkin täpärästi hyväksytyiksi. Sitten jäljet katoavat. Vetoaminen venäläistyneeseen "amiraalisenaattiin" ei oikein auta, sillä välissä olivat nuorsuomalaisen E. I. Hjeltin ja Suomalaisen puolueen Aug. Hjeltin johtamat senaatit, olkoonkin lyhytaikaiset. Hyllylle, "ad acta", tosiaan taidettiin ihan suomalaisten toimesta tarkoituksella työntää. Lopulta sitten keisari muistaakseni toukokuussa 1914 jätti vahvistamatta. Venäläisillä ei sinänsä ollut mitään motiivia jarruttaa vaikkapa Suomen kunnnalliselämän demokratisointia. Muistelen prof. Pertti Haapalan joskus todenneen, että jos jo säätyvaltiopäivät 1890-luvulla olisivat antaneet Suomen työväestölle yleisen kunnallisen, koko "kapina" olisi ehkä voitu välttää.

    Kuluneena periodin 1917 - 1918 ns. muistovuonna on tiuhaan näkynyt kommentteja, joissa siunaillaan sitä, ettei työväenliike kiltisti jäänyt odottamaan reforminmurusia, joita myöhäissyksyllä 1917 "annettiin" - "kaikki hyvähän oli jo tulossa ihan laillista tietä" (tms.). Kuitenkin enimmältään juuri ns. kunnallinen vallankumous oli elintarvikekysymyksen ohella ratkaisevana sytykkeenä vuoden 1917 yltyvään poliittisen sekasortoon. Kun eduskunta sitten 15. marraskuuta 1917 julistautui maalaisliiton Alkion aloitteesta sosialidemokraattien, maalaisliiton ja muutaman harvan porvarin äänin korkeimman vallan käyttäjäksi ja päätti tauon jälkeen jatkaa yöistuntoaan 16. päivän puolella juuri kunnallislakien ja työaikalain vahvistamiseksi, yhäkin yli 40 "jäykkäniskaisinta porvaria" (Upton) harasi vastaan. Juuri tuossa istunnossa maalaisliiton Alkio lausui tunnetut sanansa siitä, ettei hän pelännyt eduskunnan puolesta, "mutta minä pelkään kansalaissotaa". Tosiasiassa se oli jo käynnissä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aivan puhtaana jossitteluna on mielenkiintoista pohtia, miten Suomi olisi kehittynyt, jos kunnallinen demokratia olisi saatu jo 1900-luvun alussa. Tämä olisi johtanut siihen, että herrat ja työväestön edustajat olisivat istuneet yhdessä samoissa kunnallislautakunnissa jo toistakymmentä vuotta ennen itsenäistymistä.

      Tästä olisi ollut useita seurauksia. Ensinnäkin työväenliikkeen painopiste olisi muuttunut. Valtakunnallisten, koko maata koskevien reformien lisäksi olisi tullut paikallispolitiikka. Samalla kenttäväki olisi saanut suhteellisuudentajua joutuessaan kantamaan oikeasti vastuuta. Toisaalta porvarien ja työväen keskinäinen epäluulo olisi ollut vähäisempää.

      Lopputulokset olisivat voineet olla arvaamattomia. Tuo marraskuun 15. päivän julistus eduskunnasta korkeimman vallan haltijana oli esimerkki siitä, että työväen ja porvarien välinen rintamalinja ei ollut ainoa mahdollinen. Blokkiraja olisi voinut muodostua myös muualle. Tämä nähtiin 1920-luvun alussa ja Mäntsälässä: yhteiskuntaa hajoittavat voimat olivat toisaalta äärivasemmalla, toisaalta oikealla ja siinä välissä vapaa yhteiskunta: edistyspuolue, maalaisliitto, kokoomuksen paasikiveläinen siipi ja demarit. Siinähän ne rajat ovat edelleen. Vapaan yhteiskunnan vihollisia ovat toisaalta halla-aholaiset ja lepomäkeläiset, toisaalta äärimmäisin anarkistinen vasemmisto. Kaikki siinä välissä rakentaa tätä maata tasa-arvoiseksi kansanvallaksi, kukin omalla tavallaan.

      Poista
  3. Ottia tuota. Tota noin nain niin, hoki eräs tuntemani ikä-äijä.
    (Blogivaeltaja)

    VastaaPoista
  4. Lapualaismielinen arvovaltainen ryhmä, m.m.Rafael Haarla kävi pyytämässä Väinö Tanneria Suomen diktaattoriksi.

    VastaaPoista
  5. "Sitä ennen oli tehty kolme valtiosopimusta Saksan kanssa. Vieläkään ei ole saatu selville, millä valtuuksilla E. Hjelt ne teki, mutta etenkin kauppasopimuksia kuvataan Suomelle katastrofaalisiksi."
    Asiaa ovat selvittäneet dokumenttien valossa mm. Seppo ja Marjaliisa Hentilä sekä Hannu Rautkallio. Eihän Hjeltillä allekirjoituksiinsa valtuuksia ollut. Hän oli jo vuoden 1917 puolella pyytänyt Ludendorffilta saksalaisten joukkojen maihinnousua Suomeen. Helmikuussa 1918 Hjelt antoi hallituksen nimissä Berliinissä uuden avunpyynnön, joka pohjautunee Helsingissä piileskelleen Svinhufvudin Tukholman kautta lähettämään kirjeeseen. Vaasan senaatti ei tiennyt asiasta mitään. Helmikuun lopulla, Brest-Litovskin rauhanneuvottelujen väliaikaisesti katkettua, Hjelt sai sitten allekirjoitettavakseen Saksan jo pitkään valmistelleen sopimuksen, jossa Suomesta tuli Saksan protektoraatti. Voidaan keskustella siitä, oliko Hjeltin alamaisella käyttäytymisellä lopulta merkitystä, kun Saksa joka tapauksessa oli päättänyt kutsua itse itsensä Suomeen.
    ar

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä Hjeltillä oli valtuudet sopimuksiinsa. Hän oli jääkäriliikkeen Keskuskomitean puheenjohtaja ja johtavassa asemassa koko aktivistiliikkeessä. Samanlaisilla valtuuksilla esiintyivät lukemattomat muut vallankumoukselliset ja kapinalliset ympäri Eurooppaa: itseotetuilla ja nimellisesti ainakin teoreettiseen kansan tukeen vetoavilla.

      Jos katsotaan aikakauden valtiokäytäntöä, niin Hjeltin tapaisten seikkailijoiden kanssa tehtiin sopimuksia ihan rutiininomaisesti, kun tämä oli hyödyksi solmijalle. Hjelt oli aivan yhtä uskottava sopimuskumppani kuin vaikkapa bolševikit. Hän oli Suomen voimakkaimman tai toiseksi voimakkaimman sotilaallisesti järjestäytyneen vallankumouspuolueen tosiasiallinen johtaja, ja kotimaassaan hänellä oli samanmielisten poliitikkojen tukema hallitus puolellaan. Oli valtakirjaa eli ei, Hjelt oli käypä sopimuskumppani.

      Huonommillakin valtuuksilla allekirjoitettuja velkakirjoja on vaadittu maksettavaksi. Kehitysmaiden tapauksissa on ihan tavallista, että sisällissodan voittanutta osapuolta vaaditaan maksamaan myös hävinneiden tekemät velat, vaikka näillä ei varmasti ole ollut valtuuksia sitoa vastapuoltaan.

      Poista
    2. Niinpä. Hjeltillä oli oman viiteryhmänsä 'valtuutus'. Ilmeisesti kuitenkin häntäkin vähän hirvitti Suomen itsenäisyyden menetys keväällä 1918, mutta tehty mikä tehty.

      Poista
  6. Jääkärikapina 1924,
    Nivalan konikapina 1932,
    Mäntsälän kapina 1932,
    Kalajoen kapina 1953,
    Lappajärven patokapina 1979,
    Koijärven "kapina"liike 1979.
    Ja nyt
    Lentokonekapina 2018. (Aino Pennasen kansalaistottelemattomuus).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mikäs niputus tämä oikke on?
      Ja mitä hää sil "osoittaa"?

      Poista
  7. Mäntsälästä ja Kosolasta jne.

    Kuka uskoo hetkeäkään, että maanviljelijä jostain hyvin kaukaa olemattomien tietoliikenneyhteyksien päästä mukamas saisi kunnollista kosketusta kehenkään edes oman kotikylän ulkopuolella. Kirkonkylällä olisi jo ongelmia vakuuttaa nimismies, pari asianajajaa, pankinjohtaja, apteekkari, yhteiskoulun rehtori yms. napamiehet noilla lähtimillä.

    Talonpoikaismarssin (vai -farssin?) autot antoi/myi käyttöön Korpivaara OY.

    Maaseudulla melkoinen osa autoista oli erilaisia hyötyajoneuvoja, kuorma-autoja jne, joilla oli kuljetettu useita kansan taloudelle merkittäviä hyödykkeitä. 543210 lopetti vähitellen senkin liikkeen. Loputkin autot olivat hyötyökäytössä, mm. pimeinä takseina ja vasikoitakin pystyi kuljettamaan jos mielenkiintoa riitti.

    Paikallisilla pankinjohtajilla olisi halutessaan ollut ”kuristaa” moinen höynien porukka hengiltä, mutta toiminta vain sai enemmän rahaa kun ajat huononivat, ensin vuoden 1928 huonon sadon, myöhemmin kansainvälisen laman, seurauksena.
    Aikanaan nuorimmat pankinjohtajat olivat joukkueiden ja komppanioiden päällikköinä.


    On hyvä ymmärtää, että liike (mm. Mäntsälän kapina) oli kulisseista johdettu politiikan ja yhteiskunnan monikärkiohjus, johon sisältyi tarkoituksellinen vastakkainasettelu armeijassa, tuolloin jo tiedossa olevan tulevan sodan vaatimien uudelleen organisointien mahdollistaminen.

    Samalla ylimmistä upseereista luotiin oma armeijan armeija, mahdollisimman lojaalien suhteellisen täyspäisten - vaikka epätäydellisten - johtajien ryhmä, jonka tavoitteena ei ollut enää vain tapattaa miehiään oman kunnian takia vaan nähdä myös oman yksikön ulkopuolelle, ehkä jopa tajuta jotakin politiikasta, kiinnosti se sitten tai ei.

    Osa maksajista ei ehkä tajunnut mihin ryhtyivät, kun kerjuu-miehet tulivat kyselemään tukea hankkeelle, kyse olikin lopulta äärioikeiston neutraloinnista, johon neutraloitavat tarjosivat syyt, keinot, rahoituksen ja seurausten kärsimisen.

    Tämä vastakkainasettelu ei ollut terävimmän johdon taholta kysymys sotilasarvoista vaan lojaaliudesta tai edes sietämisestä suurempaa kuvaa kohtaan.

    (jatkuu jos suodaan)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Esittämäsi salaliittoteoria on mielenkiintoinen, mutta puututaanpa nyt yhteen kohtaan: "Kuka uskoo hetkeäkään, että maanviljelijä jostain hyvin kaukaa olemattomien tietoliikenneyhteyksien päästä mukamas saisi kunnollista kosketusta kehenkään edes oman kotikylän ulkopuolella." Tämä lause osoittaa, ettet ihan ymmärrä, miten maalaisyhteiskunta sata vuotta sitten toimi.

      Kosola oli ison talon isäntä, ja talo oli keskellä kirkonkylää. Tällaiset miehet olivat kartano-Suomen ulkopuolisella maaseudulla paikkakunnan todellisia herroja. Heihin verrattuna asianajajat, lääkärit ja jopa nimismies olivat valkokaulusköyhälistöä. Sivistykseltään ja ammattitaidoltaan kenties ylivertaisia, mutta kunnan asioissa isoilla isännillä oli todellinen sananvalta. Näille miehille oli moni velkaa ja heidän näpeissään olivat myös osuuskassan ja säästöpankin rahahanat, puhumattakaan siitä, että heidän antamansa työt olivat monelle tarpeen.

      Kosola ei ollut vuonna 1929 mikään satunnainen maanviljelijä. Hän oli Lapuan suojeluskunnan kantavia voimia, entinen jääkärivärväri ja kalterijääkäri sekä paikallinen lakkorikkureiden värvääjä. Kotipaikallaan Kosola oli siis vahva mies, jota herrojenkin oli syytä kuunnella ja hänellä oi vahvat suhteet vanhan aktivistiliikkeen puuhamiehiin. Toisaalta Kosola oli taustansa puolesta malliesimerkki juuri sellaisesta miehestä, jolle laittomuus oli jäänyt päälle.

      Poista
  8. (jatkoa edelliseen)

    Nämä ristiriidat ylimpien johtajien ja alaisten välillä (yleensä esikunnat, mutta joissain tapauksissa jopa yksittäisten rykmentinkomentajien kohdalla) tulivat sodan aikana esiin. Joissakin asioissa voi epäillä Mäntsälän vaikuttaneen pennalismin määrään tai laatuun.

    Jotkut sotilasjohtajat kokivat, että tärkeintä ei ollutkaan säästää "elävää massaa" vaan ajatella vain yhtä operaatiota ja sen tuomaa kunniamerkkiä. Jos ei ole enää joukkoja jäljellä seuraavaa operaatiota varten, voi aina syyttää HTK:ta epäonnistumisesta.

    Samalla nämä "prinsessa-everstit" pystyivät syyttämään joko esimiehiä innon puutteesta tai reservi-upseereita liian läheisistä suhteista miehistöön.

    Jokainen halusi olla oma Napoleoninsa ja katsella miten neliöt törmäsivät toisiinsa ennen ratsuväen ratkaisevaa hyökkäystä. Monet jääkärit eivät pystyneet pääsemään ajatuksesta miten ihania Itä-Preussin ja sen läheisten tasangoilla ja suo-alueilla oli sotia, kun ei ollut suotta isoja kukkuloita edessä tai kauheaa metsää joka estää suuret operaatiot pahemmin kuin armeijan pienuus.

    Parasta oli tiukka rintamahyökkäys kohti vihollisen letkapyssyjä aivoimella paikalla suuren intomielen vallitessa. Hulluimpien päätä ei kääntänyt edes se, että näki tai olisi pitänyt nähdä toiminnan seuraukset puolustajan puolelta.

    Ihanne-upseerihan käsitteli heidän mielestään miehiään niin, että hakatun koirankin kohtelu olisi parempaa. Ajattelu oli jotain samaa kuin Romanian armeijassa, jossa ohjesäännön mukainen upseerin ehostus oli tärkeämpää kuin mikään muu. No ehostautumista riitti, armeijaa ei niinkään.

    Tämä monikärkiohjus tuhosi viimeisenkin heikon oikeiston yhteistyön tai yhteenkuuluvuuden. "Kaheleimmat" liittyivät mm. IKL:ään (sitten myöhemmin) ja muihin ulkomailta mallia ottaneisiin (joita monesti myös ohjattiin sieltä enemmän tai vähemmän) ryhmiin.

    Samalla Kokoomus pakotettiin Paasikiven diktaatilla Demarien linjalle lähentymään Pohjoismaita, ennen kaikkea Ruotsia. Kun vielä "ruotsalais-ryssä" - silloinen puolustuskomitean puheenjohtaja - oli samaa mieltä Paasikiven kanssa, oli sinä pureksimista niillä joiden mielestä Vladivostokin pitäisi päästä nauttimaan mahdollisimman nopeasti Rähmäläisestä kunnallis"demokratiasta".

    Toisaalta kuvio merkitsi monille johtajille eriasteisia henkilökohtaisia katastrofeja, esim. alkoholisoitumista lopullisesti tai täydellistä syrjäytymistä. Toiset yrittivät peittää osallistumisensa moiseen toimintaan ja kun joku jaksoi muistuttaa asiasta, saatettiin uhata väkivallalla.

    (jatkuu jos suodaan)

    VastaaPoista
  9. (jatkoa edelliseen)

    Toisaalta monien henkilöhistoriasta voi ajatella tai jopa päätellä, että heidän asemansa jossain kohtaa organisaatiota olikin ulkoa johdettu.

    Esimerkiksi Wallenius oli yksi näistä. Hän oli useimpien tahojen suosiossa, hänet palkittiin ensin tärkeillä tehtävillä Talvisodassa, mutta hän oli uskollisin alkoholille.

    Alkoholismi sinänsä on merkki siitä, että ihminen ei ole tasapainossa niiden kanssa joiden kanssa he uskottelevat olevansa yhteistyössä ja niiden joiden bulvaaneina he toimivat.

    Wallenius teki kaikkensa saattaakseen äärioikeita ihmisiä huonoon valoon ja juotti näitä niin paljon, että kukaan ei voinut tietää, mitä Wallenius oli heille syöttänyt edellisenä iltana ja mitä tuli sovittua, uhottua tai mihin soitettua. Sotkuja ratkottiin ylimpiä oikeusasteita myöten.

    Tyypillistä hajottavan disinformaatio-agentin toimintaa.

    Wallenius oli käytännössä tiedustelu-upseeri jääkärien joukossa joko aivan alusta tai pian sen jälkeen. Hän oli koulutetuimmassa ryhmässä koko joukkoa ja iältään vanhemmasta päästä, toki joitakin reilustikin vanhempia oli joukossa.

    Ns. valtavirtaisilla sivustoilla, kuten Wikipediassa viitataan mm. Walleniuksen pommarikursseista. Kyse oli ehdottomasti tiedustelun likaisimpien töiden likaisimmista töistä. Eli samaa mitä tehtiin mm. kaukopartioissa myöhemmin, mm. hävittämistä tai sen selvittämistä seuraavaa joukkoa varten.

    Tuohon aikaan ei missään armeijassa nimitetty niin korkeisiin asemiin henkilöä ilman vankkaa tiedustelutaustaa, vaikka keskeiset tehtävät olisivatkin olleet jotakin muuta - joko oikeasti tai vähintään paperilla.

    Samalla hän politikointinsa yhteydessä peitti harmaimmat eminenssit näkyvistä - toimi kilpimiehenä muille "mafiosoille". Samoin journalistiset tehtävät sota-alueella ulkomailla vaativat tuolloin ehdottomasti tiedustelutaustan joko poliisin tehtävien tai armeijan tehtävien kautta. Tiedustelutausta myös helpotti hengissä pysymistä sotakirjeenvaihtajana.

    Tuon ajan journalisteista erittäin iso osa oli jonkun asiamiehiä, jotkut pakosta, jotkut omasta halustaan.

    Wallenius on mahdollisesti agenttitarina vailla vertaa.

    Kaikki tämä toisaalta pilkkoi oikeiston pirstaksi, vahvisti keskustaa lähellä olevia ryhmiä eri puolueissa ja vahvisti jo aloitettua pohjoismaista suuntausta - jonka väärä mutta ainoa mahdollinen puolue aloitti jo vuosikymmeniä aiemmin. (Ehkä parasta mitä Demarit saivat aikaan, muussa ei ole niin hurraamista). Toisaalta se pilkkoi melko lopullisesti sosialistien vasemman siiven ajattelun, parasta ei ollutkaan enää välttämättä itä vaan, lännestäkin saattoi löytyä hyviä asioita.

    Ehkä ensimmäinen pilkahdus ns. eurokommunismista.

    Toki tiukimmat pysyivät linjallaan jossa he syyttivät Stalinia liiasta oikeistolaisuudesta.


    (jatkuu jos suodaan)

    VastaaPoista
  10. (jatkoa, viimeinen osa)

    Mäntälään liittyvissä tapahtumissa toteutui ajattelu: Ongelma - Reaktio - Ratkaisu, jossa luodaan:

    - Ongelma; oikeiston halu vallankaappaukselle, sen yritys, seuraukset. Luodaan tilanne jossa ainakin osa joukosta pakotetaan toimimaan ja ohjataan heidät tekemään juuri sitä mitä harmaat eminenssit haluavat. Jotkut johdosta ovat näistä asioista tietoisia, osa pimennossa; "noudatin vain käskyjä".

    +++++++

    - Reaktio; valtionjohdossa pakottautuminen edes jossain määrin maltilliselle linjalle.

    Asettuminen edes aavistuksen lähemmäs keskustaa (mielipiteiden origoa), armeijan tiettyjen piirien rauhoittaminen tai jopa saattaminen sivuraiteelle.

    Joidenkin nostaminen joko näkyvämmin tai peitellysti tärkeään asemaan esim. luottomiehenä tai muussa asemassa jossa joku ylempi voi nojata häneen.
    Reaktio pamahtaa tuottaen sirpaleita, jotka vaikuttavat kaikkiin asian osaisiin, osa haavoittuu "kuolettavasti", osaan ei kohdistu mitään vauriota.

    Tässä tapauksessa tuli selväksi, että jääkäriupseerien joukko ei ollut ryhmänä luotettava – eikä sotatilanteessa edes riittävän suuri yksinään - vaan jotkut tarkoituksella tai tajuamatta ajoivat isossa kuvassa vahingollista "politiikkaa" joka ei ollut hyväksi seuraavien vuosien aikana.

    Reserviupseerit olivat yleisesti ottaen huomattavasti vähemmän ongelmallinen ryhmä.

    Saatiin aikaa jako kahteen läpi puoluekentän. Kaikissa "isoissa" puolueissa - Kokoomus kutistui lähes olemattomiin - saatiin läpi ajatus pohjoismaisuudesta. Pienessä maassa otettiin mukaan kaikki ne jotka tajusivat tämän suuntauksen merkityksen, koska heistä joko oli jo hyötyä asialle, tai heistä saattoi olla hyötyä.

    Vanhat synnit voitiin sivuuttaa, jos uusi "usko" tunnustettiin - jotain tästä voi ideoiden tasolla lukea Waltarin Sinuhesta, vaikka se on allegoria aidan toiselta puolelta, mutta aidan molemmilla puolilla kehitys oli sama vaikka eri suuntiin.

    Eliitin edut saatiin varmistettua, tuolloin eliitti vielä maksoi isolta osalta omat laskunsa. Tosin tuossa tilanteessa koko kansan edut (olemassa olon näkökulmasta) täyttyivät. Nykyään ainoastaan eliitin etu ratkaisee. Eliitti pyyhkii likaiset caligae't kynnysmattona toimiviin kansan jäseniin.

    +++++++

    Ratkaisu; uusi poliittinen uskonkappale, uusi suuntaus (kuten edellä).

    Samalla niiden toimijoiden (sekä ryhmät että yksilöt) joiden toiminta oli sietämätöntä, ajettiin sivuraiteelle, toisille annettiin mahdollisuus katumukseen ja sen mukaisiin tekoihin.

    Mäntsälän yhteydessä näin oli oikeastaan pakko tehdä. Yhteiskunta tai sen pieni osa, armeija, ei olisi kestänyt jos joku sivuraiteella oleva olisi tajunnut olevansa tukevasti sivuraiteella.

    Näin toisaalta ajettiin niiden etuja jotka toimivat kotimaassa, mutta ennen kaikkea ajettiin toista isoa rytinää kaipaavan eliitin etuja.

    Samalla ajetaan vastakkain kaksi ”vastakkaista” ajattelumallia jotka eroavat toisistaan erittäin vähän. Tässä tapauksessa vastakkain laitettiin inhottava ”kansallissosialismi” (facismi) ja ”kommunismi”- eli se mitä Neuvostoliitto teki – puhtaasti Ranskan vallankumouksen hengessä.

    Näiden välistä löytyi tila liberaalimmalle sosialidemokratialle joka nousi valtavirraksi sotien jälkeen.

    ”Viisaimmat” olivat valmiina hyppäämään valtavirtaan heti silloin kun se näkyi pienenä purona.

    Seuraukset ovat sitten eri asia ja tavallaan tämän pitkän kommentin ja blogin aiheen ulkopuolella.

    _____

    Ei tarvitse julkaista jos siltä tuntuu. Kirjoitettu sattumalta alkuviikosta toiseen yhteyteen, ei ole julkaistu missään.

    A.J. Hidell

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vähän kohtuutta. Pitäisi kyetä tiivistämään sanottavansa, eikä ainakaan copy-pastata pitkiä vuodatuksia.

      Poista
  11. "Ottiatuota" oli Tolarin vakiolause aikansa suurimmassa suosikkinäytelmässä (Pakkala / Merikanto: Tukkijoella). Tolari oli saamattomuuden perikuva, mutta onneksi oli topakka morsian. Kalle Viherpuu esitti Tolaria näytelmän viimeisessä filmatisoinnissa.

    VastaaPoista
  12. Tuolla on politiikkaa käsittelevässä luvussa vieläkin unohdetumpaan seikkaan tukeutuvat tulkinta punakapinasta. Jos sisällissodan käsittää osaksi maailmansotaa, niin törmää siihen seikkaan, että osapuolien ulkomaiset liittolaiset olivat liittolaisia keskenään ja sisällissodan lopputulos esti kätevästi liittoutuneita menemästä vapaasti Venäjälle, josta bolsevikit toimittivat liittolaisilleen saksalaisille hyvinkin tarpeellista apua, koska saksalaiset käytännössä johtivat Suomea.

    http://online.fliphtml5.com/yxly/rsfv/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. 'sisällissodan lopputulos esti kätevästi liittoutuneita menemästä vapaasti Venäjälle, josta bolsevikit toimittivat liittolaisilleen saksalaisille hyvinkin tarpeellista apua'
      Suomen kautta Venäjälle tai edes Suomeen liittolaiset pääsivät vasta Saksan hävittyä sodan. Muurmanniin ja Arkangeliin jo aiemmin.

      Poista