Huuto

[jatkoa… Anhava, Siperia opettaa]

En usko, että Siperia opettaa mitään. Toistakin sanotaan. Jäämeren kaivoksilla, kuten Kolymassa, ihminen muuttuu siellä olleiden mukaan kolmessa viikossa petoja pahemmaksi. Se on pahasti sanottu pedoista.

Šalamov suututti myös Solzhenitsynin kirjoittamalla, että missä kumman lepokodissa Ivan Denisovitš lienee majaillut, kun leiriparakin ohi vilahtaa kirjan mukaan kissa. Kissa olisi syöty tunnissa. Eräässä viihtyisämmässä leirissä, luultavasti Euroopan puolella, vartijat keksivät kerran käyttää erikoisen verenhimoisia susikoiria apunaan vartioinnissa. Aamulla ne oli kaikki syöty remmeineen, ja kaulapannan niitit oli nuoltu.

Ihmislajin hyvin vajavainen aistimaailma on darwinilaisittain mainio asia. Jos kuuisimme eläinten ja kasvien kirkumisen, kun ne jatkuvasti syövät toisiaan, maailmaamme ei mahtuisikaan muuta. Aika varhain tutkijat oivalsivat, etteivät ihmistä alemmat olennot osaa tuntea kipua. Esimerkiksi aasia, jota ruoskitaan, jäljittelee etevästi tuskaa kiljumalla ja nytkähtelemällä. Tämä havainto lienee René Descartesin.

Kolymaan tuotiin väkeä myös pohjoisesta meritse. Yli viidenkymmenen asteen pakkanen ja tuulen voimakkuus noin 20 metriä sekunnissa (ympäri vuoden) tekee veden roiskeista vaikutuksineen samanlaista kuin nesteytetty typpi.

Siperialaiskertomuksissa, joista siis nyt on puhe, sivuutetaan jopa Tshehovin ”Sahalinia” kuvailtaessa – asia askarruttaa Martti Anhavaa aiheellisesti – sivuutetaan entomologinen näkökulma. Kun talvella ei voi liikkua tuon kylmyyden vuoksi, kesällä sitten suurten jokien tietämillä ja osassa taigaa vallitsee sellainen hyönteispaljous, että lautta tai kopukka painuu pohjaan kyydissä olevia matkamiehiä syövien hyttysten painosta. Hallussani on kaksi 1800-luvun kirjaa, joissa englantilaiset kertovat, miten matkasta Inarilta Pokkaan ei tahtonut hyönteispaljoudessa selviytyä millään hengissä kesäkuulla. Outo aika muuten liikkua pohjoisessa. Itse olen ollut kesäkuussa pidempään vain Sodankylässä, ja kyllä sitäkin tuli elinikäinen muisto.

Sukulaisiani oli kaivamassa myös Stalinin kanavaa Ääniseltä Vienanlahteen, ja asiasta kertoilee leppoisasta myös Poika Tuominen (”Kremlin kellot”). Kanavastahan tuli muuten hyvä, mutta käyttökelvoton, koska se on lian matala ja kapea. Tätä nykyä siellä jossain Uikujärvellä harrastetaan kuulemma matkailua. En ole lähdössä.

Anhavan kirjassa ei ole sitä ajatusta, joka minut veti pitkiin ajatuksiin. Menneisyyden merkkimiehet saattoivat osoittaa esteettisiä mieltymyksiään pinoamalla valloitetun kaupungin asukkaiden poikki lyödyt päät pyramideiksi näkyvälle paikalle. Nokkelat henkilöt, kuten kirjassa lähes ohimennen mainittu Bysantin keisari (siis porfyrogenetos) Basileos Bulgaarintappaja keksi sokaista ottamansa vangit niin että aina sadasta yhdelle jätettiin toinen silmä, ja kulkueet lähetettiin näine hyvineen matkaansa.

Jäin miettimään, että Stalinia on ehkä siltikin ymmärretty väärin. Hänhän lienee sureksinut kovaa kohtaloaan ainakin sen jälkeen, kun hänen toinen vaimonsa otti ja ampui itsensä erään päivällistilaisuuden yhteydessä.

Pitäisi panna oikeustieteen opiskelijat miettimään neuvostoliittolaista ilmiötä, että henkilöitä syytettiin tuomioistuimissa ketä mistäkin ja tuomittiin kaikenlaisesta. Stalin miehineen ei ehkä ollut vailla omaatuntoa ja oikeudenmukaisuutta. Ehkä me vain emme ymmärrä, että johtava aate oli verikosto – ehkä georgialaisista pappisseminaareista saatu vanhatestamentillinen ajatus, että isien kaikenlaiset teot kostetaan armotta neljänteen ja viidenteen sukupolveen?