Sivun näyttöjä yhteensä

3. joulukuuta 2006

BWV 61 Nun komm, der Heiden Heiland


Kuva on Chiesa di Santa Maria della Grazia ja löytyy Wikipedian italiankielisestä versiosta tuolla nimellä ja Googlella esimerkiksi "World's largest digital photo". Ei kannata unohtaa lainausmerkkejä hausta.

Viis siitä. Kilpailu jatkuu. Tämä kuva, jonka koko on jotain 55 gigaa, on ensimmäinen valokuva Bachin kantaateista.

Se lupaa hyvää myös muuten. En mene kieltämään, etteikö Firenzen Santa Maria Novella olisi minulle mieluisa. Siinä on kulmalla samanniminen hotelli, joka on jonkin verran ylellinen ja samalla alihinnoiteltu. Kirkossa on ilkeitä vahtimestareita. Mutta julkisivunkin valokuvaaminen on yhtä tyhjän kanssa minun taidoillani. Pitäisi olla jokin helvetin hevosmiesten palkkikamerakamera. Julkisuvun viimeisteli Alberti. Myös Wikipediassa oleva valokuva on vino.

Firenzessä on siinä lähellä Giottoa ja jokunen Cimabue. Kun porukat oppivat näiden mestareiden jälkeen oikeasti maalaamaan, hommasta meni jollain oudolla tavalla maku. Nämä kaksi herraa toteuttivat vielä raa'alla voimalla sellaista, mitä ei ollut koskaan ennen tehty, ja tulos oli valtava.

Pier Paolo Pasolini muuten esitti itse Giottoa elokuvassaan "Decamerone" ja esitti aika unohtumattomasti.

Ensimmäisen adventin eli tämän päivän kantaatti on Bachin kuuluisimpia. Minulla ei ole siihen samalla tavalla hysteeristä suhdetta kuin eräisiin muihin jo nimeämiini ja lähipyhinä tulevista. Voi olla, että "freskomaiset" kantaatit ovat turhan tuttuja: kuoro, resitatiivi, aaria, resitatiivi, aaria, koraali.

Tämä, joka julistaa Lutherin sanoin että nyt tuli pakanoilla pelastus, on vahvasti mielessä Karl Richterin levytyksenä. Tämä Richter oli siis Bachin oman kirkkon eli Leipzigin Tuomaskirkon kanttori, ja hänellä oli kapellimestarin koulutus. Hänen opettajallaan E. Mauersbergerillä oli vaikeuksia kanttorina Saksan demokraattisessa tasavallassa. Vaikeudet eivät johtuneet siitä, että hänen kuuluisampi veljensä kapellimestari Rudolf oli ollut innokas natsipuolueen jäsen ja juutalaisvihaaja.

Hannutaanilamainen meno ei saanut suosiota DDR:ssä - Bachin ihailu yhdistettynä marxilaiseen hölynpölyyn, johon tosiasiat eivät vaikuta tuon taivaallista. Karl Richter kumminkin osasi poistua Leipzigista ja luoda levytuotannon Münchenissä itse perustamansa kuoron ja orkesterinkanssa DGG:n suojeluksessa. DGG oli kauan johtava levymerkki, kunnes musitaakseni Polydor söi sen ja Polydorin söi joku muu. Archiv-Produktion eli DGG:n vanhempaan ja autenttisuutta tavoittelevaan musiikkiin erikoistunut levysarja oli kumminkin käännekohta, ja meitä oli riittävän monta eri puolilla maailmaa, jotka ostelimme vesi kielellä Richterin LP-levyt, etenkin kun ne tulivat sopivat kirkkovuoden teemoin niputettuina.

Karl Richter käytti mielenkiintoisia nuoria solisteja: Irmgaard Seefried, Gundula Janowitz, peter Schreier, Dietrich Fischer-Dieskau...

Näin syntyi liittotasavalta-Bach.

Musiikin tehtävä on olla aikaansa edellä. Autenttisuus-liikkeen aloittivat itävaltalaiset noinvuonna 1970. Harnoncourt ja Leonhardt ryhtyivät esittämään ja levyttämän juuri Bachia ja nimenomaan kantaatteja kovin toisella tavalla. Nyt kuunnellen varhaiset levyt kuulostavat raakalaismaisilta ja etenkin viulujen täysin vibratosta riisuttu repiminen kuulostaa pahalta. Poikien käyttäminen altto- ja sopraanoaarioissa ei kaikin kohdin onnistunut edes Wienissä.

Mutta tuosta on kulunut paljon aikaa, ja Harnoncourtin uudemmat levyt, etenkin passiot, ovat parasta mitä rahalla saa. Sillä välin hollantilaiset ehtivät tyhjentää pajatson. Ton Koopman ja belgialainen Philip Herreweghe olivat nuoremman polven (40-luvulla syntyneiden) tiennäyttäjiä.

Ja lisäksi meillä on Gardiner, josta ei ole tänään puhe.

Mutta olen tässä vaiheessa niin kiinnostunut kantaattihommasta, jonka aloittamisesta käytettävissäni on vuonna 1970 täytekynällä kirjoittamani vahakantinen vihko merkinnöin kantaattien nimistä, numeroista ja kirkkovuoden päivistä. On se hiukan haikeaa - miten työlästä tuollainen harrastus oli ennen ja ongelmatonta nyt.

Mutta tarkoitus on ottaa kunnolla selvää, mitä alalla todella tapahtuu.

Muutoin olen liikkumassa Purcellinen ja Josquinin maailmassa, koska luulen, että Monteverdi oli vuosisataisnero ja että hänen uudistuksiaan ei ymmärrä selvittämättä, mitä hän uudisti.

Kateuden aihe: pojat ovat Kaliforniassa Berkeleyssä eivätkä ottaneet minua mukaan. En tosin olisi jaksanut lähteäkään. Mutta siellä on musiikkikauppa "The Musical Offering", jonka hollantilainen omistaja oli viimeksi keskustellessamme sitä mieltä, että "nykymusiikki" tarkoittaa J.S. Bachia ja muita viimeaikaisia säveltäjiä. Levyvalikoima on keskittynyt "vanhaan musikkiin".

9 kommenttia:

  1. Italiankielisessa Wikipediassa hakusana on Chiesa di Santa Maria delle Grazie (Varallo), eli näin.
    Alexius Manfelt

    VastaaPoista
  2. Italiankielisessä Wikipediassa hakusana on Chiesa di Santa Maria delle Grazie (Varallo), kiinnosti niin paljon, että piti etsiä. Voisihan artikkelin jopa kääntää suomalaiseen Wikipediaankin.
    Alexius Manfelt

    VastaaPoista
  3. Muistelen, että Bach olisi Hannu Taanilan mielestä DDR:n merkittävin säveltäjä ja Luther saman valtion kuuluisa uskonpuhdistaja.

    VastaaPoista
  4. J.S.Bach sävelsi myös hienoa musiikkia, mutta kantaatit eivät minun korvissani kuulu siihen kategoriaan. Itseasiassa minun korvissani ne rinnastuvat heavy metalliin, joka on niitä harvoja musiikinlajeja, joita en pysty kuuntelemaan siitä yksikertaisesta syystä, että päätä alkaa särkeä. En tiedä onko kyse vain ennakkoluulosta, vai lapsuusajan traumasta kun pitkänäperjantaina ei saanut tehdä mitään mukavaa (paitsi lukea) ja radiosta tuli tuntitolkulla kantaattia ja muuta ikävän kuuloista hartautta. P.D.Q. Bach sen sijaan kuuluu ehdottomiin suosikkeihin.

    Blogisti taasen on ollut jo vuosikymmenet täysin haltioissaan Bachin kirkkomusiikista. Hämmästyttävää. Ehkä heavy metalliakin kannattaisi siis kokeilla.

    Tuota vanhaa musiikkia on nykyään onneksi suht runsaasti tarjolla. Vanhan musiikin soittimet ovat sen verran koukeroisia soittaa, ja pysyvät vireessä heikosti, että niillä soittaminen on sen verran hikistä puuhaa, että sitä soittaville muusikoille on syytä nostaa hattua.

    Siitä tulikin mieleeni kansakoulun poljettavan urkuharmonin transponointimekanismi. Koskettimia yksinkertaisesti siirrettiin piirun verran haluttuun suuntaan. En tiedä keksijää, mutta kun olen nähnyt ihmeen käytännössä, voin todistaa sen toimineen.

    VastaaPoista
  5. Ad Äkäslompolo:

    Vaikea kysymys.

    Tunnetko myös P.D.Q. Bachin kantaatit? Blaues Grass on aika vahva, samoin Ifigenia Brooklynissä.

    Suosittelen:

    II. Chorale Prelude on an American Hymn for the Last Sunday Before the Fourth Day of the Seventh Month After New Year's Eve.

    VastaaPoista
  6. Juu, ja instrumentitkin ovat omintakeisia. Harmillista, että kaikki on nykyään mennyt niin vakavaksi, ettei tällaista enää juuri tapaa. Nämä veljeksetkin vääntävät selloillaan ihan tosissaan rockia ja heavya.

    Itseasiassa omistan vinyylillä ja CD:llä pienen Bach kokoelman ja muutaman PDQ:n. Vaikka PDQ äkkiseltään kuulostaa pelkältä parodialta, niin Bachilta löytyy viitteitä siitä, ettei hän aina ottanut musiikkia niin totisesti, kuin mihin vanhoilla päivillään yltyi. Ehkä hänkin alkoi vanhemmiten tuntea itsensä kovin syntiseksi, ja intoutui sen tähden ylistämään luojaansa kovin mahtavin mestarin ottein. PDQ on niin huimaa menoa, ettei sitä ole syytä kuunnelle täydellä vatsalla. Voi nimittäin tukehtua nauruun.

    Minulla on sellainen vinyyliharvinaisuus, EP joka on äänitetty Eisenachin Bach talossa DDR:n aikaan joskus 70-80 luvun taitteessa. Äänen laadussa ei ole kehumista. Siinä on Bachia, jota harvoin kuulee. Siinä on yksi raita, jossa Bach selvästi iloittelee. Siitä löytyy selvä yhteys PDQ:n. Sellaista herkkyytä, josta puuttuu kaikki mahtipontisuus.Kun yritin saada kanttorin soittamaan sen äitini hautajaisissa, ei onnistunut kun ei löytynyt nuotteja mistään. Soitin sen sitten levyltä muistotilaisuudessa. En nyt tähän hätään löytänyt levyä (on hautajaisten jäljiltä jossain), jotta olisi teosnumero.

    Jotta hyviä Bacheja vaan.

    VastaaPoista
  7. Ad Äkäslompolo:

    Olisi hauska kuulla kappaleen nimi, jos tuo EP sukeltaa esiin.

    Meller-niminen jätkä kirjoitti aikoinaan hiukan otsa rypyssä kirjan J.S. Bach and the Dance of God. Hän oli poiminut siihen näitä aivan holtittomia juttuja, joita Johann Sebastianin tuotannossa on runsaasti.

    VastaaPoista
  8. Karl Richter ei muuten koskaan ollut Tuomaskanttori, vaan Tuomaskirkon urkuri, joka on ihan eri virka. Kävin korjaamassa tiedon Wikipediaan. Bachin kantoraatti liittyi itse asiassa Tuomaskouluun, ei sen kaimakirkkoon. Bach vastasi musiikinjohtajana neljän eri kirkon musiikkitoiminnasta. Toinen pääkirjoista Thomaskirchen ohella oli Nikolaikirche, joka meillä - hölmösti kylläkin - on tapana suomentaa Nikolainkirkoksi. Kuka ihmeen Nikolai? Sehän oli tietysti Pyhä Nikolaus, yksi joulupukkimme edeltäjistä; siis: (Pyhän) Nikolauksen kirkko. John Eliotin sukunimi on muuten Gardiner ylimääräisellä i:llä. Vanhahtava muoto sopii hyvin vanhan musiikin spesialistille. - Kahdeksan vuotta vanhaa blogia kommentoiden ja jouluisen ystävällisin terveisin Pekka Sipilä

    VastaaPoista
  9. Jälkijättöisenä lukijana olen siinä käsityksessä (asiaa tutkailtuani), että ns. autetnttisuusliike on toistunut usemapaankin otteeseen ja vanhimmillaan sen juuret ovat 1700-luvulla. Eli "vanha musiikki" on löydetty uudestaan ja uudestaan, hieman eri tavoin ja joskus taas unohtaen.
    Tuoreimmasta autenttisuusliikkeistä meillä on äänitteitä, vanhimmista ei.
    Kirjoitin joskus 3-4 artikkelia asiasta, mutta ne eivät silloin olleet kovasti muodissa, koska kiistaa käytiin vain tuoreimman ja tutuimman, post-WW2 liiikkeen ympärillä.

    VastaaPoista