Sivun näyttöjä yhteensä

3. toukokuuta 2006

Tietosanakirja

Eilen tuli puheeksi Valittujen Palojen Kodin lakikirja, joka menestyi valtavan hyvin.

Kommenteissa mainittiin suojeluskuntien historioista ja muista vähittäismaksulla eli osamaksulla myydyistä kirjoista.

Niinpä tunnen itseni kutsutuksi hiukan selvittämään.

Kuvassa on Otavan 1920-luvun Pieni Tietosanakirja, joka on verkossa (www.runeberg.org/pieni). Hyvä että on, mutta se ei riitä. Tämä teos, joka pelasti Otavan talouden, on nykyisin kumminkin kuriositeetti. Intohimoni on saada verkkoon Otavan Iso Tietosanakirja, 1930-luvun versio. Se on parhaita meillä koskaan toteutettuja tietokirja ja ihmeellisen käyttökelpoinen edelleen. Hyvä kakkonen on 1960-luvun Iso Tietosanakirja, joka melkein vei kustantajan tuhoon.

Enää ei ilmesty hyviä tietosanakirjoja, ei koskaan ("nevermore", sanoi korppi).

Erään teorian mukaan Sibelius otti sinfonian lopputeeman Poen Korpin ruotsinnoksesta ja alkutekstistä. Miettikääpä mikä. Runon säveltäminen oli tuolloin projekti. Sinfonia päättyy vihloviin intervalleihin - förbi! förbi! - Nevermore!

Kuten tiedetään ja Tawaststjernan elämäkerrastakin käy ilmi, Sibelius teki kuolemaa ainakin vuodesta 1899 ja vaati kuolevalle miehelle kuuluvaa kohtelua perheeltään, valtiolta jne. Kyllä mahtoi olla hankala mööpeli miehekseen ja missä viipyy Aino Sibeliuksen o.s. Järnefelt patsas?

Tietosanakirjoista ollaan tietävinään, että wikipedia on lyönyt Encyclopaedia Britannican. Kutsun toisiakin raportoimaan kokemuksistaan - itse olen hyvin mieltynyt verkkotietosanakirjaan ja väitän, että sen vertaisryhmän arviot eli artikkeleiden moderointi toimii. Nähdäkseni täsmällisyys on kiitettävä ja artikkeleiden kattavuus alkaa olla mainio. Suomenkielinen wikipedia onkin sitten eri asia. Olen itsekin ajatellut sitä vanhuuden projektikseni ja yrittänyt kannustaa eläkkeelle siirtyneitä tai siirtyviä suurjuristeja seuraan. - Esimerkiksi rikoksen lajeja koskeva artikkelit ovat kerrassaan retuperällä.

Tietosanakirjan toimittamisen ja julkaisemisen ongelma on sama kuin rakennusurakan - maksut pitäisi saada etupainoisiksi ja sen jälkeen vielä huolehtia siitä, että luvattu työsuoritus valmistuu, jopa aikataulussa, jos mahdollista.

Sotien välisenä aikana Suomen kirjankustannustoiminnan salainen ase oli kansakoulun opettaja. Vaikka opettajilla oli omakin kustannusliike, Valistus, monet heistä toimivat kustantajien ja lehtien asiamiehinä ja myivät maalaisille kirjoja, joita he eivät tarvinneet, ja kunnille oppimateriaalia, jota kunnat tarvitsivat.

Sotien jälkeiset suurteokset myytiin osamaksulla, ja joskus kävi niin kuin tyhjästä syntyneelle Kustannusosakeyhtiö Unionille, jonka Uuden tietosanakirjan ensimmäinen nide on julmetun hyvä, ja sen jälkeen teos huononee nopeasti ja loppu on niin juosten kustu, että kokonaisena teos on miltei käyttökelvoton. Samaa vikaa on muuten maamme ensimmäisessä alan teoksessa, isossa mustassa, jonka nimi on Tietosanakirja.

Vikkelät myyntimiehet keräsivät osamaksusitoumuksia ja saivat niistä käteissuorituksen kustantajalta. Muistan ja tunsinkin loppuaikojen merkittäviä myyjiä, joista yksi oli Mikko Kankaanpää. Toinen oli Antti Hölttä. Oivallisia kauppamiehiä.

Tätä toimintaa en osaa mitenkään paheksua. Kai siinä meni muutamia kymmeniä tuhansia teossarjoja henkilöille, jotka eivät niitä tarvinneet, mutta myöhäisemmästä kivikaudesta alkaen ihminen on ollut perso "prestiisituotteille" eli liian kalliille tavaralle, jonka tehtävä on heijastella haltijansa suurenmoista makua ja mittaamatonta yhteiskunnallista asemaa.

Niin. Minulla on Iso Tietosanakirja hyllyssäni ja pysyy. On myös Suomen Kirjallisuus ja Suomen kirjallisuuden antologia, joista etenkin jälkimmäinen taitaa olla sisällöltään parhaita suurteoksiamme, jota ei edes tarvitse verrata Yrjö A. Jäntin omituiseen Suomen Sana -sarjaan.

Kun keino oli keksitty, alalle ilmestyi nopeasti hämäriä yrittäjiä. Valvontaakaan ei todellisuudessa ollut, eikä viranomaisia. Erilaiset rintamamiesmatrikkelit kukoistivat. Käytiin kodeissa, koputettiin kaikille oville ja kerättiin muka henkilötiedot ja yksityiskohdat asianomaisen sota-ajan ansioista, jotka epäilemättä olivat olleet suuret, ja ohimennen otettiin allekirjoitus paperiin, jolla tietojen antaja tuli tilanneeksi matrikkelisarjan, osat 1 - 45.

Siitä ei ole pitkä aika, kun etsin jotain mielestäni tärkeää tietoa näistä matrikkeleista, joista yksi on siirtokarjalaisista, ja totesin, ettei niillä tee mitään.

Kun kaupaksi pantiin vieläkin omituisempaa materiaalia, saatiin 1970-luvulla kuluttajansuojalaki ja suoramyyntiin liittyvä ostajan ehdoton palautus- eli katumisoikeus.

WSOY sanoutui irti vuosikymmenien sopimuksesta, joka kyllä muistutti hälyttävästi kartellia, ja alkoi kilpailla Otavan kanssa Spectrum-tietosanakirjalla, joka on yhtä epäonnistunut kuin Otavan vastaava tuote - artikkelit ovat liian pitkiä ja niistä on apua korkeintaan kotiainetta kirjoittavalle oppikoululaiselle. - Tämä olikin ainakin Mikkelin torilla painavin myyntiargumentti: ette kai halua vaarantaa lastenne menestystä.

Otava julkaisi vielä 1970-luvulla joukon kirjavia hakuteoksia, jotka eivät ole vuosiin kelvanneet edes antikvariaattiin edes eurolla. Se on vähän sääli, koska olihan niissä, etenkin maantieteellisissä ja eläimiä koskevissa kirjasarjoissa, asiaa. Tuotteen koon ja käyttökelpoisuuden välille oli kuitenkin auennut railo, ja kustantajakin oli ruvennut ahneeksi. Ammattitaito ei ollut enää entisen veroinen. - Tästä arviosta minut kuristaa Nurmisen Matti, joka teki päätoimittajana hyvää työtä, mutta minkäpä hänkään maailmalla mahtoi.

Matista tulevat mieleen muut elukkaihmiset ja kysymys - muistaako kukaan lukijoista, mikä oli miehen nimi. Radiossakin on esitelty etevää luonto-äänittäjää, joka muuten on näkövammainen. Hänen äänittämäänsä lintujen laulua, metsän kohinaa ja veden loisketta saa kuulemma CD:llä. Ostaisin jos löytäisin.

Kirjamarkkinoille ilmaantui riuskasti Concert Hall, joka erikoistui huonoihin musiikkiesityksiin ja monissa tapauksissa typistettyihin klassikkokirjoihin, joiden nidos oli aitoa muovia, mutta tarkoitettu varakkaan näköiseksi.

Ja sitten oli Valitut Palat, jonka hartaita lukijoita ja tilaajia riitti. Vanhemmillani on takkahuoneessaan kaikki Valitut Palat, joka jumalan lehti vuodesta 1945 vai oliko se 1946. Kysymys oli Erkon junailusta. Olen vahvasti sillä kannalla, että Valitut Palat ja Aku Ankka pitivät Suomen henkisesti länsimaihin kuuluvana. Niinpä molempia vastustettiin katkerasti ja Neuvostoliitto lanseerasi kerran jopa Valitut Palat -jäljitelmät, jota painettiin Otavassa.

Kyllä minä tiedän, että lehti oli vapaaehtoisesti tai virallisesti osa Yhdysvaltain propagandaa ja muistan elävästi suomalaisessakin versiossa, kumma kyllä, julkaistut jutut Unkarin kansannousun kauheuksista 1956 ja kristittyjen vainoamisesta sosialismin maissa.

Luullakseni lehti oli ihanteellisesti sovellettu kirkonkylien ja kauppaloiden niin sanotulle sivistyneistölle. Siten se tuli kotiin meillekin.

Se aika loppui ja lehden levikki on tätä nykyä paljon vaatimattomampi kuin sen suuruuden päivinä. Sukupolveni onnistui vieroksumaan sen puolikuoliaaksi ja sai tilalle 1970-luvun alussa Hymyn ja sitten kaikki sen seuraajat, kuten nykyiset tanskalaisten omistamat sensaatiolehdet. Kun majurin leskille toimitettu Suomen Kuvalehti jäykistelee omassa sarjassaan, markkinoilla ei ole tungosta. Paitsi jos Reenpäät vaihtavat Tapani Ruokasen päätoimittajana Tony Halmeeseen. He ovat vähän saman näköisiäkin. Ja Kuvalehdissä on kunniassa vanha perinne: ei tukkaa.

Valittujen Palojen toiminnassa oli se hyvin erikoinen piirre, että yhtiö suhtautui kirjajulkaisuihinsa hyvin kunnianhimoisesti ja siis tunnollisesti. Suuri osa niistä on todella pätevästi toimitettuja. Lieneekö vanha ystäväni Kille Palmunen vielä kehissä? Kille oli peruskoulutukseltaan latinan maisteri.

Siunatuksi lopuksi tältä paikalta: VP:n suurteko oli toimituttaa varhaisessa vaiheessa Pekka Gronowilla "Lauantain toivotut". Olen luovuttanut vinyylilevyjen sarjani pojalleni Laurille, jolla on arvokas levysoitin ja putkivahvistin. Mutta uskokaa suosiolla, että myöhemmissäkin VP:n levysarjoissa, joita on siis paljon myös CD:llä, näkyy Gronowin asiantuntemus. Siellä on vaikka miten paljon todella kulttuurihistoriallisesti arvokasta aineistoa. Itse hellin sekulimusiikkilevyä, jossa on seassa muuta raita Matti Lehtisen ja Usko Viitasen loistonsa päivinä äänittämiä esityksiä. - Niitä on vaikea löytää mistään ja tulkoon sanotuksi painokkaasti, että myös Jorma Hynninen on sitä mieltä, että nämä kaksi olivat korkeimman kansainvälisen tason baritoneja.

Taidanpa lähteä tästä Lappeenrantaan hoitamaan virkaani.

Vuosia sitten ajattelin, että rupean vanhana tekemään samaa kuin Alf Henrikson, joka julkaisi kolme 600-sivuista nidettä käsittävän teoksen Uppslagsbok, enimmäkseen historiallista ja kulttuurihistoriallista ainesta.

Tässä tämä versioni on meneillään. Henrikson on pohjattoman tietäväinen ja kertoo muun muassa, että ensimmäinen Ensyklopedia valmistui etuajassa Venäjän keisarinna Katariina II:n taloudellisella tuella. Mutta en ole ihan Henrikson-fäni. Kirja on siis erinomaisen hyvä, kuten saman kirjoittajan muutkin kirjat, mutta minulle tulee siitä aina samanlainen tunne kuin Panu Rajalan verkkosivuista.

6 kommenttia:

  1. Olisikohan luontoäänittäjä ollut Hannes Tiira Porin suunnalta.
    Kiitos mielenkiintoisista jutuista, päivittäin tulee lueskeltua.

    VastaaPoista
  2. Hienojen luontoäänitteiden tekijä on kuopiolainen Lauri Hallikainen (joka sokeutui siinä edellisessä pahassa krh-onnettomuudessa).
    http://www.kultasointu.com

    VastaaPoista
  3. Hei, haloo! Ei saa morkata Suomen Sanaa, joka on kaikessa järjettömyydessään mutta mainion hakemistonsa ansiosta aivan loistava työväline sille, joka etsii kirjojen heinäsuovasta aitoja aikalaiskuvauksia mitä merkillisimmistä asioista.

    Unilukemisena Suomen Sana on maailman tehokkain. Ajatus lentää Yrjö Aukusti Wallinista ja Niilin yläjuoksulta kahden sivun päähän Ester Heleniuksen kultivoituneesen väriherkutteluun eikä kenkään taida sitä pidätellä.

    Olen yrittänyt moneen kertaan esittää Ylen ykköselle, että rupeaisivat kesäpäivinä lukemaan Suomen Sanaa ääneen ja tietysti just siinä nerokkaassa tekijöiden aakkosjärjestyksessä, johon koko homma perustuu.

    VastaaPoista
  4. Valitut Palat tuotiin aikoinaan markkinoille nerokkaasti. 1950-luvun numeroissa sen ajan julkkikset kirjoittivat muutaman sivun mainostarinoita suhteestaan VP:hen. Tarinoissa kävi aina ilmi, kuinka VP oli ainutlaatuinen, koska se oli ainoa Suomessa suomeksi ilmestynyt kansainvälinen julkaisu. Siinä oli suuren maailman statusta (ja DDT-mainoksia Kuukauden kirjan kohdalla).

    Ainahan VP oli ollut Amerikan Ääni, mutta se oli sellaisena virkistävä vastapaino. Neuvostoliiton loppu oikeastaan tuhosi Valitut Palatkin. 1990-luvun alussa VP:sta tuli suorasukainen republikaanien pää-äänenkannattaja. Kuin painekattilasta olisi otettu kansi pois. Kaikki räjähti silmille. Jutut menivät uskomattomiksi. Huippu oli YK:n 50-vuotisjuhla-artikkeli 1995. Se oli amerikkalaisille kirjoitettu moniosainen skandaalinkäryinen paljastusjuttu siitä, kuinka kaikenmaailman ö-valtiot ja byrokraatit tuhlaavat amerikkalaisten rahoja. Ai niin, ja onnea muuten YK:lle.

    Kuten varmasti tapahtuikin, mutta se ei ollut sitä aineistoa, josta VP:n suomalainen peruslukija, kesämökin omistava demari, olisi kiinnostunut. En tiedä, olisiko VP:n suomalaisella toimituksella ollut edes mahdollisuutta sanoa päämajalle, että tämmöinen ei meillä millään mene läpi.

    Kun sain netin, melkein ensimmäisiä tekojani oli alkaa metsästää tallennetta venäläisten hitaasti kuolevien kosmonauttien viimeisistä sanoista salaisella kuulennolla. VP kertoi 1960-luvun alussa että italialainen amatööri oli napannut lähetyksen. En ole onnistunut löytämään todisteita tapauksesta, vaikka arkistot ovat auki jo melkein joka asiasta ja Baikonurissakin nykyään ramppaavat kaikki.

    Pietarilainen heppu kertoi, että 1960-1970-luvuilla sikäläisissä partureissa pidettiin lukemistoina Pohjois-Korean venäjänkielisiä propagandalehtiä. Ylitsevuotavan henkilöpalvonnan ja kurjan venäjänkielisen käännöksen ansiosta julkaisuissa yhdistyi kaksi kerrosta tahatonta huumoria, mikä teki niistä lehdistä kuulemma verrattoman viihdyttävää luettavaa.

    VastaaPoista
  5. Olen ostanut pari sarjaa tuota kuvassa olevaa pientä, toisen itselleni, toisen lahjaksi. Ihan äskettäin olisin saanut ostaa ison mustan ja ilmaiseksi vihkoversion, joka jossain ullakolla oli vuosia räytynyt. Otavan oso minulla on ja muutamia muitakin. Perusasetelma niissä on sama. Pitkäartilleöiset olen jättänyt väliin. Muistan erään tentaattorin ohjeen, että tutkikaa parhaitten tietosanakirjoen artikkeleita: lyhyesti, ytimekkäästi, kattavasti.

    Ostin joskus Suomen Sanan vähittäismaksulla ja niin pienissä maksuerissä, että inflaatio maksoi sen. Sitä pyörii edelleen divarien lattioilla. Havaitsin, ettei siinä ollut paljon muuta käyttökelpoista kuin hakemisto-osa.

    Venäläisten Valitut Palat oli muistaakseni Sputnik, jonka suomalainen editio oli Maailma ja Me, johon kirjoitin muutaman jutun. En kirjoittanut pitkään, sillä jutut muuttuivat Moskovassa käytyään lähes tunnistamattomiksi.

    Myin Höltälle vähän aikaa, satunnaisesti vain. Siihen aikaan kustantajilla oli Hyvä kirja Ky.

    Tietyllä tavalla kuulen vieläkin korvissani Usko Viitasen lauluäänen. Olin innokas oopperassakävijä, koska sain vapaalippuja, joilla tavallisesti kylläkin joutui pylvään taakse.

    VastaaPoista
  6. Oletko edelleen kiinnostunut tuosta Otavan isosta tietosanakirjasta?
    Osat 1-15, vuodelta 1936

    VastaaPoista