Sivun näyttöjä yhteensä

23. toukokuuta 2006

Mozart ja Rosen

Toiset tekee ruumiita, toiset pesee.

Pianisteista Alfred Brendel on julkaissut erinomaisia esseitä, joista on koottu muun muassa valikoima "One Finger too Many".

Ei tulisi mieleenkään rätkyttää näin korkean tason taiteilijoista. Kullakin on makunsa. Brendel on minun makuuni hiukan liian sisäsiisti, paitsi ehkä Schubertin sonaateissa ja impromptuissa.

Kerran aikoinaan kirjoitin Hesariin koko sivun tai runsaan puolen sivun jutun Beethovenin pianosonaattien levytyksistä, ja muistaakseni siinä oli puhe yli kymmenestä mutta alle kahdestakymmenestä satsista. Niin kuin jokainen arvaa, yksikään kokonaislevytys ei haltioittanut, koska on niitä sonaatteja Beethovenilla niin paljon ja olisihan se outoa, jos joku olisi huippu sekä Hammerklavierissa että näissä pienten opusnumeroitten syvyyspommisonaateissa.

Erinomaisen hyvä kokonaisuus oli kuitenkin Charles Rosenin, joka ei ole kai koskaan ollut 1 A -luokan nimi pianistina. Mutta sepä onkin aika sattumanvaraista ja kiinni markkinoinnista, kuka sinne kaapin päälle kulloinkin könyää. Pidän itse yleensä eniten 1 B -luokan solisteista tai sitten II A.

Charles Rosen on julkaissut suuren määrän tavattoman hyviä ja kenen tahansa käsitettävissä olevia tutkimuksia ja esseitä musiikista. Hän kirjoittaa syvästi ihailemaani The New York Review of Books -lehteen musiikista ja musiikkikirjallisuudesta, tällä viikolla Mozart-kirjoista. Hän on aika vanha mies, syntynyt 1927, pianistina Moriz Rosenthalin oppilas, joka puolestaan oli Liszin oppilas. Ikänsä ansiosta hän on hillunut ja käppäillyt porukoissa, kun Horowitz, Rubinstein, Arrau ja ne kaikki muut olivat parhaassa iskussaan.

Kerran lähes päivälleen 10 vuotta sitten kävi niin onnellisesti, että oli vapaata aikaa Venetsiassa. Tottakai illat menivät hyvin nuorten ihmisten konserteissa tai paikallisten musiikkiopistojen opinnäytteissä. Se on hienointa, mitä musiikissa voi kohdata.

Musiikinhistoria syntyi Mozartin elinaikana - Charles Burney 1776.

Historia on, kuten tunnettua, romantiikan lapsi - siis tämän "megatrendin", jonka yksi laukaisija oli Goethe (Nuoren Wertherin kärsimykset 1774). Romantiikan mukana tuli sitten kaikenlaista ikävää, niin kuin Hegel ja kansallisuusaate ja ties mitä. Tuli myös "tieteellinen" historiantutkimus. Mutta ehkä historiatietoisuus oli se kova juttu. Meille suomalaisille sen tarjoilivat Runeberg ja Topelius. Euroopassa ehkä Sir Walter Scott aloitti lajin, joka jalostui sitten nopeasti myös viihteeksi Hugon ja Dumas'n käsissä. Oikeastaan romaani on romantiikan tuote - mutta tästä tietenkin voi kinata.

On syvästi idiottimaista kysyä, sävelsikö Mozart jälkimaailmaa varten. Kyllä hän varmasti halusi olla maailman paras kaikissa musiikin lajeissa ja myös onnistui tavoitteessaan. Mutta tuskin hän ehti pohtia kuolematonta mainetta. Hän tunsi itse esimerkiksi J.S. Bachia, vaikka Bachin pojat olivat siihen aikaan kuuluisampia. Hän näki, mikä Bachissa oli ainutlaatuista.

Mozartin "reseptio" kumminkin on se mielenkiintoinen asia.

Kun suurmiehestä on päästy ja hänet on kuopattu, kaikki ovat yleensä tyytyväisiä ja onnittelevat toisiaan. Sitten joskus harvoin tapahtuu niin, että suurmies osoittautuu kiintotähdeksi, kuten Mozart ainakin oopperoillaan (niillä neljällä tai kolmella suurella oopperalla). Ne alkoivat pyöriä 1800-luvun alussa täysille katsomoille, ja sama meno jatkuu edelleen.

Useammin taiteen suuri nimi omaksuu pyrstötähden kiertoradan eli siis häipyy välillä näkymättömiin palatakseen aikanaan niin kuin Halleyn komeetta.

Mozart oli musiikissa jotain samaa kuin Shakespeare kirjallisuudessa - hän teki kaiken ja hallitsi ihmisen koko tunnerekisterin. Ehkä hän oli itse niin kuin Kierkegaard määritteli Don Giovannin "eroottinen nero". Musiikki on niin sensuelli taide, ellei nyt haluta sanoa eroottinen.

Shakespearella tämä kaikkinaisuus näkyy heti. Mozartista on olemassa sokerikuorrutettu mielikuva, marsipaani-Mozart, joka muka sävelsi aina ihanan kauniisti ja ikään kuin ketään häiritsemättä.

Charles Rosen ja moni muu todistaa pitävästi, että aikalaiset ja etenkin ammattitoverit pitivät Mozartia hulluna (ja Beethovenia vaarallisena raivohulluna). Mozart rikkoi kaikki hyviä sääntöjä ja kirjoitti niin tolkuttoman mutkikkaita teoksia, ettei niistä selvinnyt edes piru eikä hänen isoäitinsä.

Jos nyt joku sanoo, ettei Mozartilla ole sellaista, mitä voisi verrata Macbethiin tai Kuningas Leariin, eli sielun mustuuden ja sydämen epätoivon kuvia, niin tämä joku ei sitten ole kuunnellut kunnolla Don Giovannia, Sinfonia Concertantea tai pientä g-molli-sinfoniaa (nro 25).

Ei pidä luulla, että suomeksi saatavilla oleva Mozart-kirjallisuus antaisi edes oikeaa kuvaa kohteestaan. Näitten ylisuurten nimien erikoispiirre on juuri tämä, että heistä voi painottaa milloin mitäkin puolta, mutta kokonaisuus jää aina vajaaksi.

Etenkään ei pidä luulla, että mainio elokuva Amadeus olisi edes siteeksi totta. Se ei pyrikään olemaan kuvaus Mozartista, vaan on eräänlainen da Vinci -koodi, erinomaisen hyvä ja oppinut thrilleri.

4 kommenttia:

  1. Jos Hildesheimeria on uskominen niin tämähän on ihan lainsuojaton tämä kuuluisampi Mozart. Kaikki vain tarjoavat Wolfgangia ja Amadeusta vaikka itse kirjoitti lyhyesti Amade Mozart. On ollut niin pieni mies ylikäveltäväksi vissiin.

    Jos ei muistini petä, siis.

    VastaaPoista
  2. Ad HannuHoo:

    Kuuluisa, tyyliltään ja aiheiltaan aika uskomaton kirjeenvaihto sisaren kanssa kertoo, että mies oli läheisilleen Wölferl.

    Voi olla että Itävallan ulkopuolella tuon ääntäminen tuottaa vaikeuksia.

    Niin - mahdollisesti viattomille lukijoille: sisarukset Mozart olivat hirvittävän ihastuneita käymälähuumoriin. Isä Leopold taas tuskin oli sellainen piiskuri kui elämäkertateoksissa joskus väitetään.

    Ellei oma muistini nhyt vuorostaan minua petä, vaimo Konstanze, joka oli melkoinen laulajatar, päätyi vanhana ja lihavana suurlähettilään vaimoksi residenssinä Kööpenhamina, jossa väitetään Kierkegaardin tavanneen hänet.

    Pitää selvittää. Don Giovanni ("Don Juan") meni kuitenkin Det kongeligessa täysille huoneille 12 vuotta putkeen.

    VastaaPoista
  3. Nimekkäiksi päässeisiin ja pääsemättömiin pianisteihin liittyen, Ivo Pogorelich on eräs suosikkini vähemmän tunnettujen joukossa. Pari hänen soittamaansa Chopinia radiosta kuultua oli pakko etsiä äänitteitä. En ole löytänyt mistään tarkempaa kriitikkojen arviota siitä, miksi häntä ei ole arvostettu hänelle kuuluvalle paikalle. Toisaalta on luultavaa, että maailmassa on valtava joukko muusikoita, jotka eivät ole saaneet julkaistua yhtään esitystään. Tässä suhteessa Internet-julkaisu tarjoaa mahdollisuuden, jota ei vielä 10 vuotta sitten ollut olemassa. Ja vanhan tekijänoikeusvapaan musiikin esittäjät saavat olla rauhassa Teoston viskaaleilta (viskaali sopiikin hyvin kuvaamaan näitä ihmisiä).

    VastaaPoista
  4. Ad Alo:

    Tiedän miehen I(sanoi Limperi Jeesuksesta).

    Luulisin että huippukuuluisuus on nykyisin kiinni markkinoinnista.

    Oma supersuosikkini nykyisistä chopinisteista saattaa olle Demidenko.

    Minulla on iTunesille ripattuna koko joukko vanhoja ja hyvin vanhoja Chopin-esityksiä, joissa on mukana aivan uskomattoman hienoja, muitakin kuin jatkuvasti myynnissä oleva Dinu Lipatti.

    Kun pianismia on tavallaan kaksi koulukuntaa, Liszin ja Anton Rubinsteinin, niin sekä Godowskyn että Hofmanin äänityksiä on sitten kuitenkin löytynyt ja saatavissa levyltä, esim. jonkun kiihkoilijan lasimatriisille tekemä äänitys radiolähetyksestä Cadillac Hour. Hofmanille ja Godowskyllehän kävi molemmille huonosti.

    Joka tapauksessa yhdyn täysin Arthur Rubinsteinin mielipiteeseen: näiden kahden rinnalla me muut olemme aloittelevia lapsia.

    Jos haluaa osoittaa huonoa makua, Hofmanin (vai oliko se Godowskyn) "minuutti-valssi", jossa äänet on tarpeellisen vaikeuden saavuttamiseksi kaksinnettu ja koristeltu appogiaturalla, on aika järkyttävä kuunteluelämys.

    Eli on niitä. Sellaisia että korvat irtoavat päästä ja lentävät puun oksalle kuuntelemaan.

    VastaaPoista