Sivun näyttöjä yhteensä

27. toukokuuta 2006

Riemukunniatohtori

Akateemikko Eino Jutikkala vihittiin eilisessä promootiossa riemukunniatohtoriksi.

Hän on syntynyt 24.10.1907 ja väitellyt tohtoriksi 1932 eli hiukan alle 75 vuotta sitten.

HIIT-tutkimuslaitoksen ovessa tuli Kaitsu vastaan. Esittelin ja kerroin, että kaveri väitteli fil. tohtoriksi 25-vuotiaaksi. Kaitsun mentyä Jutikkala sanoi että niin, hän oli väitellessään 24.

Poikani oli hakenut hänet Merikadulta, vaikka hän oli sanonut voivansa hyvin kävellä Ruoholahteen ja että kulujakin aiheutuu.

Hiljan soitin ja kysyin, voisiko akateemikko harkita, että jospa antaisi merkittäviä teoksiaan julkaistavaksi veloituksetta Creative Commons -lisenssillä, niitä kun ei mistään saa, varsinkaan Suomen talonpojan historiaa eikä hänen 1930-luvulla toimittamaansa Suomen kulttuurihistoriaa, jonka rinnalla uudemmat samannimiset kirjat ovat kiusallisia vitsejä.

Hän ymmärsi asian, mietti sekunnin tai mahdollisesti kaksi ja ilmoitti pitävänsä ajatusta hyvänä ja suostuvansa siihen mielihyvin.

Häpesin WSOY:n puolesta, mutta se ei ollut ensimmäinen kerta eikä varmaan ole viimeinen. Erkko ja WSOY eivät ole panneet tikkua ristiin toimittaakseen yleisön saataville verkkoon niitä vähiä kirjoja, joiden sisällöllinen arvo on osoittautunut pysyväksi.

Kirjoitan tämän naiivin ihailevan blogin, koska Jutikkalalta olen oppinut, että päin vastoin kuin usein sanotan kaikki ei ole suhteellista ja että todella on ihmisiä, jotka pyrkivät niin sanottuun objektiivisuuteen eli tiedeyhteisön hyväksyminen tavoin varmistettujen tosiasioiden monipuoliseen ja huolelliseen punnintaan.

Niinpä olen sitä mieltä, että tiede todella on jotain, samoin kuin taide. En tietenkään kuvittele, että näissä asioissa kukaan olisi sillä tavalla oikeassa, ettei siihen olisi mitään lisäämistä, mutta tiedän, että tämä pyrkimys vahvaan ja armottomaan ajatteluun on olemassa.

Myöhemmin samana päivänä hän piti pyytämäni luennon kuulijoille, jotka olivat enimmäksen tekniikan tohtoreita, meidän väkeämme tai sitten Nokian. Kalvot oli tehty - akteemikko oli hyvin tarkka ja hiukan ihmeissään ja hyvin kiinnostunut siitä, miten skannasimme ja tulostimme kalvot. Minä oli kiinnostunut hänen kartogrammeja sisältävästä kirjastaan, mutta se meni mustan salkun uumeniin.

Aiheena olivat pienryhmät ja väestöryhmien verkostoituminen Suomessa ja Euroopassa etenkin taloutta silmälläpitäen. Luennon aikana yksi muistiinpanolappu putosi lattialle ja toinen yritti piirtoheittimelle ylösalaisin. Kumpikan ei aiheuttanut edes hidastusta puheeseen, oivallisesti artikuloituihin, virheettömiin lauseisiin.

Kolmen neljännestunnin kuluttua tyhmemmätkin tohtorit tajusivat, etteivät olleet kuulleet koskaan tämän tasoista luentoa eivätkä varmaan tulisi kuulemaan.

Keskustelun aikana joku kuulijoista kysyi asiaa, josta kaikilla oli mielipide. Akateemikko sanoi:" En vastaa tuohon, koska en ole itse tarkastanut asian faktoja."

Kuuntelimme tietämättä mitä ajatella. Tukeutuminen varmistettuihin tosiasioihin ei ole välttämättä muotia tieteellisessä keskustelussa, jossa tavallisimmin vedotaan tunnettuihin tosiasioihin. Tieteen teoriaa tutkineet tietävät, että siinä on ero - iso ero.

Toisaalta Jutikkala on ollut näkemässä tunnettujen tosiasioiden kaatumista usein. "Jatkosodan aikana istuimme Mika Waltarin kanssa Hotelli Helsingin tiloissa. Stalingradin taistelun aikana päättelin, että Saksa häviää sodan."

Luullakseni Jutikkalan yksi tehtävä oli pitää Waltaria silmällä. "Meitä oli Valtion tiedotuslaitoksen tehtävissä yhdeksön henkilöä, jotka saivat myöhemmin akateemikon arvonimen."

Juotiin kahvia. Kuultiin pari muuta esitystä. Akateemikko kyydittiin takaisin TKK:n Sjökullasta kotiinsa. Kulojettajana toiminut nuorempi poikani mainitsi, että akateemikko oli maininnut ikääntymisen kiusoista. Hiihto oli jäänyt vähälle ja ruohonleikkuu Sääksmäellä oli muuttumassa todelliseksi työksi. Kotona oli vastaanottamassa "sukulaistyttö", täysinpalvelullut yleisen kirjallisuuden professori Maija Lehtonen, jonka kirjoitus "Pelon kirjallisuushistoriasta" on Kanavassa 3/2006. Maija tuli tässä taannoin Helsinkiin opiskelemaan kirjallisuutta ja sai kortteerin Eino-enon luota. Jutikkala julkaisee jatkuvasti Historiallisessa Aikakauskirjassa. Olin itse arvioinut erään teossarjan, jossa hän oli yhtenä toimittajana (Kansallisbiogrfia), joten kun soitin seuraavan kerran, hän sanoi: "Tohtori oli kovin ystävällinen." Hän näyttää käyttävän keskustelussa akateemisia arvoja, ei virkanimikkeitä.

Kerran olin päättämässä Tieto-Finlandiasta. Päädyimme Ylikankaan "Tie Tampereelle" -teokseen. Tiesin, että Ylikangas, jolla on taipumusta innostua, oli jonkin kahakan yhteydessä kirjoittanut Jutikkalasta hyvinkin hävyttömästi ja henkilökohtaisia motiiveja uumoillen, Jutikkala kun oli epäillyt Ylikankaan lähteiden käyttöä. Niinpä soitin Jutikkalalle ja pyysin häntä ojentamaan palkinnon ja pitämään puheen. Hän pyysi miettimisaikaa ja sanoi sitten suostuvansa, koska teos oli hänestä ansiokas.

Taisin sanoa ääneen: "Amicus Plato, sed magis amicus veritas." - Lause on pantu toistenkin suuhun, mutta Aristoteleen väitetään siis sanoneen, että Platon on ystävä mutta totuus on parempi ystävä.

Vielä yksi lisäys tähän panegyriaan eli ylistyskirjoitukseen - tietääkseni akateemikko Jutikkala ei ole koskaan kuulunut porukoihin eikä istuskellut kabineteissa. Tietääkseni hän ei ole jättänyt kantaansa esittämättä silloin kun esimerkiksi konsistorissa on ollut äänestettävä. Tentissä reputtaneet ovat vihjailleet häntä nais- tai vasemmistovihamieliseksi tai ties mitä mutta ne puheet ovat aina haihtuneet savuna tuuleen, koska ilkeämmätkin oppilaat ovat ymmärtäneet, että tämä professori vaatii eleettömästi mutta tinkimättömästi tasoa.

Lukekaapa joskus esimerkiksi se pääsykoekirja poliittisesta historiasta - aineesta josta on julkaistu niin sanoakseni yhtä ja toista. Tai jos haluatte todellista kiihdykettä ajattelulle, lukekaa teos "Kuolemalla on aina syynsä. Maailman väestöhistorian ääriviivoja."

9 kommenttia:

  1. Jutikkalaakin on tullut hieman luettua, muttei aina täysin vapaaehtoisesti.

    "Kuolemalla on syynsä" on kieltämättä mainio kirja, ja "Suomen talonpojan historia" ilmeinen historiantutkimuksen klassikko.
    (Tämän verran uskallan sanoa valehtelematta).

    Jutikkala tosin lienee viimeinen elossa oleva loogista empirismiä eli metodista monismia soveltava rankelainen historioitsija Suomessa - ellei sitten koko maailmassa(?)
    (Tämän verran uskallan sanoa ilman tunnettuja tosiasioita).

    Mitä tulee panegyriaasi, niin kaikilla meillähän on omat "reliikkimme".
    Ja akateemisilla niitä vaikuttaa olevan peräti koko kaappi täynnä...

    VastaaPoista
  2. Yhdyn ylistykseen.

    "Kuolemalla on aina syynsä" jättää niin sisällöllisesti kuin myös kielellisesti taakseen niin suuren osan tieteellisistä julkaisuista, että hirvittää. Onneksi ei minusta koskaan tullut historiantutkijaa, vaikka nuorna miesnä meinasin; ainakaan Jutikkalan eläessä en olisi kai kehdannut julkaista mitään.

    VastaaPoista
  3. Ad Rauno Rasanen:

    Kuolemalla on syynsä nimenomaan ei ole monistinen, yhteen perimmäiseen todellisuuteen tukeutuva teos.

    Se siinä onkin niin järkyttävää. Katso teoksen loppua ja pohdintaa Itä-Europan miesten poikkeavasta elinodotuksesta eli siis nuorena kuolemisesta.

    VastaaPoista
  4. Olennaisin ero tieteen ja taiteen välillä lienee, että kumpainenkin edellyttää luovaa mieltä.

    Jutikkalan ikä oli minulle suuri yllätys. Melkoisen paljon olen häntä lukenut, etenkin Historiallisen Aikakauskirjan sivuilta, ja kuitenkaan en ole ottanut miehestä selkoa. Akateeminen suuntautuminen ei ole tähän neuvonut tai pakottanut. Pelkkä sivistymisen jano tässä on ollut takana. Taiteessa kun objektiivisestikin katsoen voi joskus osua tyhmänä siihen tauluun, jota fiksummat eivät edes löydä. Tai eivät nolostumatta pysty löytämään.

    Silloin tällöin kun tieteentekijöitä ja heidän asioitaan mietiskelen, kummastelen ja kuitenkin ymmärrän, miksi objektiivisuus on niin rankka pala. Kun pitäisi lapsen tavoin muistaa katua ylittäessään katsoa myös siihen toiseen suuntaan. Joskus jopa ylöspäin.

    Kemppinen välittäköön onnitteluni Jutikkalalle. Hyvin tehty, tähän saakka.

    VastaaPoista
  5. Opettavainen tarkennus. Pitänee tarkistaa asia.

    Luin ko. kirjan joskus 15 vuotta sitten, joten muistiin ei voi tässä(kään) arvioinnissa luottaa - ellei siten omaksu Friedellin (tai peräti Hegelin) vapauksia siteeraamisen suhteen...

    Molempien - "Suomen Talonpojan historian" ja "Kuolemalla on syynsä" niputtaminen metodisen monismin alle ei kyllä tuntunut minustakaan kovin osuvalta.

    Onhan niiden julkaisemisen välilläkin jo ehtinyt kulua muistaakseni 45 vuotta.

    Mutta aivan ilmeisesti Jutikkala vielä -30-40-luvuilla luvuilla arvosti Eino Kailan -20-luvun lopulla Suomen akateemiseen maailmaan masinoimaa Wienin piirin "arvoneutraalia tieteellis-filosofista metodia".
    (Kuten oikeistolaiselle hyvin sopikin.)

    'Suomen Talonpojan historia'sta minulle on jäänyt vaikuttava mielikuva.
    Se on kuin suuri juntta, jolla opiskelijaa lyödään päähän.

    Tajuihinsa tullessaan hän kuitenkin oivaltaa jopa ymmärtävänsä (ei ainoastaan tietävänsä) jotain Suomen historiasta.

    Tai ainakin sen "valkoisesta" tulkinnasta, eli kyllä Jutikkalakankin oma poliittinen suuntautuneisuus rivien välistä heijastui hänen tutkimuksiinsa.

    Eikö muun muassa tämä asia närästänyt Ylikangasta Jutikkalan suhteen vai yleistänkö jälleen aivan liikaa?

    VastaaPoista
  6. Jos Finnlands Lebensraum - jossa mukana myös Väinö Auer ja Kustaa Vilkuna - teoksen jälkeen ilmestynyt Suomen talonpojan historia julkaistaan uudelleen, on syytä harkita vuoden 1942 painosta. Myöhemmistähän alun laaja kansainvälisiä oloja tarkasteleva katsaus, josta ei puutu teoreettisiakaan ulottuvuuksia, on leikattu pois.

    Kuolemalla on aina syynsä on upea kirja. Vain kerran lipsahtaa: rutto tulee Eurooppaan "mongolilaumojen" mukana.

    VastaaPoista
  7. Kyllä olin iloinen kun aamulla avasin lehden uutisen. Ajattelin että kijoittaa Kemppinen tänään mistä ikinänsä niin Jutikkalasta pitää panna kommentti! Sen teen. Ei tarvinnut.
    Joku jossakin kirjoitti opetuksen surkeutta valitelleelle, että jos sinulla on ollut edes yksi hyvä opettaja elämäsi aikana niin onnittele itseäsi. Onnittelen itseäni.

    VastaaPoista
  8. Ad Sedis:

    En väitä että kukaan historiantutkija olisi yleensä tai aina oikealla tai yleensä oikealla asialla.

    Kiinnitän huomion siihen, että toisin kuin historiantutkijat kovin usein Jutikkala ei ole kehitellyt poliittisia toimintaohjeita. Finnlands Lebensraum -kirjan tunnen vanhastaan.

    Arvostan sitä, ettei kirjoittaja ole havaitakseni juuri pyrkinyt selittelemään teosta, jonka ilmestymisajankohdasta minullakin olisi paljon sanomista - tuleeko itärajan taakse Gestapo, NKVD vai Valpo. Se oli 1942 realistinen kysymys.

    Talonpojan historiasta - katso Suomen maatalouden historia I-III 2003 - 2004. Rusthollarin poika on muuttanut painotuksia kuluneiden 60 vuoden aikana.

    Ettei keskustelu jäisi asiantuntijoiden keskeiseksi - virallinen historian tulkitsija sodan aikana ja jälkeen oli toki Arvi Korhonen, ja merkittävän urakan teki Kustaa Vilkuna, kansatieteilijä. Poliittisen historian myöhempi ykkösprofessori Lauri Puntila oli keskeisissä tehtävissä sodan aikana.

    VastaaPoista
  9. Olin aikoinaan Jutikkalan väitöksen 60-vuotisjuhlaluennolla, jolloin jo ihailin akateemikkoa yhtenä niistä harvoista tinkimättömistä ihmisistä, jotka tekevät työnsä ja antavat sen puhua. Luulen että kymmenen vuoden päästä on uudet juhlat...

    VastaaPoista