Pettynyt J J Kasviin

Kasvi on tekniikan tohtori ja rapsakka kansanedustaja. Hänen bloginsa ovat kuten Kari Haakanan tietävän ihmisen avointa keskustelua siinä hengessä että kaverillekin kerrotaan.

Kasvin tämänkuun juttu Gavin Menziesin kirjasta "1421" eli siitä miten kiinalaiset löysivät Euroopan oli paha pettymys.

Olen neuvonut tuon suomennetunkin kirjan jollekin tutulle opettajalle peruskoulun yläasteen oheismateriaaliksi. Lukiossa sen rinnalle voi panna J. Diamondin kirjan "Tykit, taudit, teräs". Tehtävä: selaile näitä kirjoja 15 minuuttia ja kirjoita arvio.

Kesitason peruskoululaiselta menee korkeintaan tuo aika oivaltaa, että Diamondin hurjia väitteitä sisältävä kirja on hieno ja tulkinnat sellaisia, etteivät ne välttämättä ole oikeita mutta herättävät ajatuksia ja perusteltuja vastaväitteitä.

Menziesin kirja on niin tyypillistä pseudotiedettä (suomeksi "huuhaa") kiinalaisista kartoista ja tutkimusmatkoista, ettei siitä voi erehtyä. Niin luulin.

Internetistä löytää googlettamalla alle kahdessa minuutissa riittävästi aineistoa Menziesin arvioimisen tueksi. Lisäksi kirjan ja kirjoittajan omat kotisivut haisevat taivaaseen saakka rahastukselta. Kysymyksessä ei ole vain Erich von Däniken -tyyppinen hihhulointi, vaan petos.

Kasvi pitää kirjaa innostavana.

Olin lipsahtanut luulemaan, että TKK:lla opetettaisiin suhtautumista henkilöihin, jotka tulevat silmät palaen kertomaan keksineensä lisää ruutia tms. Unohdan vähän väliä, että opetusryhmät ovat liian suuria ja opettajat liian pieniä. Eräissä tapauksissa.

Palaan asiaan, mutta systeemiteoria on hieno aine ja Esa Saarinen, joka pyörii siellä tällä hetkellä proffana, voi olla julkisuuden hahmona sitä tai tätä mutta todellisuudessa hän on pätevä filosofi ja oivallinen opettaja. Joskus ihmettelen, miten Tassu Takala ja fyysikot päästivät hänet professoriksi. Kyllä korkeakoulumaailmassa yleensä huolehditaan siitä, että todella eteville henkilöille, jotka yrittävät putken ulkopuolelta sisään, pannaan kapuloita rattaisiin.

En ryhdy selittämään Menziesin vasta-argumentteja. Niitä on koottu mm. Wikipediaan, ja muuan niistä on maininta, että Menziesin puuttuvasksi väittämä 1400-luvun lähdeaineisto on olemassa, tosin kiinaksi, että Kiinan teknologia tunnetaan aika hyvin (Needham) ja että kirjassa kuvailtuja merimatkoja ei olisi voinut suorittaa siinä ajasssa, vaikka olisi viilettänyt täysin purjein Australiasta Etelä-Amerikkaan jne. Ja kirja on täynnä arvoituksellisia kriteerejä, kuten "kiinalainen DNA".

En ehkä älähtäisi, mutta Kasvin kannanotot ja postauksen mm. tekijänoikeudesta ovat sen verran asiantuntevia ja hyviä (useimmiten) että niiden ympärillä on vahva uskottavuuden sädekehä, jota tällainen häiritsee. Jos juttu on tarkoitettu huumoriksi, vitsikkyys meni minulta ohi.

Ja kun ruma sana "tekijänoikeus" lipsahti - ellei joku tätä lukeva tietäisi, niin kun muuan ns. piratismia koskeva oikeusjuttu on tämän päivän uutisaihe, sanon taas kerran, että en kommentoi vireillä olevia eli keskeneräisiä oikeusjuttuja. Sellainen ei sovi lainkaan tuomarille eikä mielestäni myöskään entiselle tuomarille. Kun juttu on ratkaistu lainvoimaisesti, sitten voi ruveta melttoamaan. Sitten vasta.

Kasvin kuva on ruotsinmaalaisesta moniosaisesta kasvikirjasta, jota on kirjastoissa ja divareissa. Kasveissa on se outo piirre, että ne ovat melkein mahdottomia valokuvata. Piirroksia / maalauksia on tehty mm. Ruotsissa monta sarjaa ja tämä on yksi, jonka jokainen kuva sopisi lasin alle kehystettynä.

Kiroan raukkamaisuuttani. Laatikossa olisi hyviä, teräviä askarteluveitsiä.

Toisesta asiasta. Sijoitin tekstiini syötin eli solvasin Loirin taiteellisia esityksiä. Joku esitti oitis vastalauseen. Tarkoituksenikin oli loukata lukijoita.

Nyt tulee perustelu.

Jospa saisitte joskus käsiinne Veikko Sinisalon levyjä, esimerkiksi "Suuri Suomalainen Tulkitsija", joka oli tällä viikolla huojennettuun hintaan saatavissa tavallisessa levyliikkeessä.

Sinisalo sekä lausuu että laulaa, pahuksen hyvin näyttelijäksi. Se ero verrattuna erinäisiin toisiin laulaviin näyttelijöihin on Sinisalon taiteilijan taito - hän ei tule tekstin ja lukijan väliin. Moni heikompitaitoinen tai itseihailuun vaipunut näyttelijä luulee, että hänen tehtävänsä on keikistellä, kukkoilla ja kiinnittää huomio itseensä.

Orwell sanoi aikoinaan tekstistä samaa kuin Tshehov näyttelemisestä - kun se on hyvää, se on kuin ikkuna, joka on niin puhdas ja virheetön, ettei lukija / katsoja edes huomaa sen olemassaoloa.

Sama koskee mielestäni yleisesti musiikkia, esimerkiksi pianonsoittoa. Joku Olli Mustonen on vasta nyt oppimassa olemaan soittamatta piippuhyllylle eli olemaan poimimatta pisteitä. Katselin ja kuuntelin hiljan DVD:ltä Gilelsiä ja sitten tuli jokin häiriö - varmaan työ, joka usein häiritsee harrastuksia. Ehdin kuunnella vain Kuutamosonaatin alkua, jota siis jokainen pikku harrastelija jympsyttelee - myös minä aikoinani. Gilelsin koruttomuus ja eleettömyys johti kuulijan heti käsittämään, ettei tässä ole kysymys kuutamosta eikä joutavasta tunnelmoinnista, vaan musiikkia tämä on ja jokainen sointu on i.v. (intra venenum - suoraan suoneen).

Sinisalo luullakseni hiukan kärsi Pentti Saarikoskelta saamastaan nimityksestä "Suomen tyhmin näyttelijä". Vastakohta on totta. Itse asiassa hänen runonlausunnalleenkin nyrpisteltiin. Nyrpistelijät eivät oikein ymmärrä, miten vaikeaa lausuminen on ja miten uskomattoman vaikea tyylilaji on esimerkiksi paatos.

Tulin vastanneeksi johonkin blogistille osoitettuun "haasteeseen", jossa piti luetella jotain, kirjoista jotka itkettävät jne. Tietenkään en vastannut rehellisesti. Ei tulisi mieleenkään. - Sinisalon levyllä on "Hietasen kuolema" ja jakso "Koskela makasi kuopassa..." - Onneksi siinä ei ole "Pohjantähden" Koskelan poikien teloitusta. Yleensä en pysty lukeman niitä enkä halua katsoa möskään Edvinin "Tuntematonta". Nämä ja eräät muut kohtaukset ovat liian kauheita.

Sinisalon levyllä oleva "Lahtinen, Määttä ja Salo vetivät ahkiota syvässä lumessa..." kodin, uskonnon ja isänmaan kirouksineen (per-ke-LE) pitäisi opettaa kaikille koulussa. Meinaan, niin on.

Otavan kauden avajaiset

Monia vuosikymmeniä pääkaupungin sydämessä on vietetty Linnan juhlien toisintoa. Kustannusosakeyhtiö Otava kutsuu jollain tavalla syksyn tuotantoon liittyvää väkeä juomaan viiniä ja syömään hyviä räättejä. Joidenkin ihmisten tulevaisuus ratkeaa sitten lähipäivien lehtijulkisuudesta.

Kysymys on markkinoinnista. Perinteellä on silti viehättäviä piirteitä.

Tilaisuuden alkoivat Kirjailijoiden Pikkujoulusta, jota vietettiin jo 1940-luvulla. Siitä siirryttiin vähän laajempaan joulutilaisuuteen, jota sanotaan Takkatuli-illaksi. Syksyn avajaistilaisuus on poikinut siitä. Perinteen kesijä saattoi olla Tuula Isoniemi, jonka muistan vuodesta 1964 Mitä-Missä-Milloin toimituksen tehtävistä.

Samoissa tehtävissä toimi taannoin tyttäreni.

Jokin tällainen on pelin henki. En ole käynyt pankkien enkä finanssitalojen tilaisuudessa, jossa väki olisi muussa tarkoituksessa kuin norkoilemassa. Tämä muistuttaa enemmän merkkipäivän viettoa laajennetussa perhepiirissä. Siellä on paljon vanhempia ja lapsia ja lapsenlapsia ja monet ovat olleet naimisissa tai pikapanosuhteessa keskenään.

En nyt huomannut monia muita itseäni selvästi vanhempia kuin Donner, Lenita Airisto, Lassi Nummi ja muutamia muita. Ei siitä kuitenkaan ole kauan, kun paikalla oli 1930-luvun puolella suhteensa kirjamaailmaan luoneita. Tai on yksi, jota en eilen nähnyt, Heikki Reenpää. Ja serkkunsa Olli, joka aloitti alalla 40-luvulla. Nykyinen johtaja, Antti onkin niin viheliäisen nuori, ettei ikeä sanoa - jotain 50- luvun lopulla syntyneitä.

Joku vieras on itse asiassa serkkuni Kauhavalta, omia aikojaan talon faktori. Joku vieras on yliopiston rehtori, jonka kanssa voi virittää keskustelun siitä, panisiko Helsingin yliopisto kukaties muutaman tikun ristiin sen päämäärän hyväksi, että Suomesta sukeutuisi oikeasti tietoyhteiskunta tai että saisimme koulutuksemme sille tasolle, jolla sen väitetään olevan. Muuan laiha mies on eläkkeelle siirtynyt Heikki Kaukoranta, jolle lupaan lähettää tintinlogien urlin, koska tämä vakavien Tintti-kiihkoilijoiden joukko kertoo olevansa hyvin kiinnostunut Tintin vaiheista Suomessa, jotka alkoivat WSOY:ltä katketakseen ja sitten Otavassa noin 1970 ja ovat jatkuneet keskeytyksittä.

Näitä tilaisuuksia kuuluu naureskella. Ellei niihin kutsuta, niiden arvottomuutta ja kaupallisuutta Kun niihin kutsutaan, niihin on suhtauduttava ylhäisen välinpitämättömästi, kiusana kiusojen joukossa.

Todellisuudessa kysymyksessä on erikoinen perinne, jollaisen luomisessa kukaan muu ei ole onnistunut. Kaikenkarvaiset kulttuurilaitokset järjestävät kissanristiäisiä, mutta perinnettä ei ole syntynyt.

WSOY järjestää samanlaisia tilaisuuksia mutta ei onnistu kilpailemaan tämän kanssa. Osittain se johtuu epäedullisesta kiinteistöstä. Otava paistatteli eilen omassa pihassaan ainutlaatuisessa auringossa, josta kuva.

Annoin Helsingin Sanomien ja Suomen Kuvalehden päätoimittajille nuhteita ja muutamia ilmaisia ohjeita lehtiriepujensa kehittämiseksi. Illan naurettavimmasta pukeutumisesta vastasi jälleen kerran Matti Klinge.

Vastaus kysymykseen: mistä tämä kaupallisen yrityksen tolkuton kehuminen ja mainostaminen. Paljonko blogisti saa palkkaa? Mihin kohtaan on koira haudattuna? - Koirani on haudattu tuonne pellon laitaan vuonna 1978, joten ei vaikuta asiaan. Otavan piirissä on paljonkin väkeä, joihin en suhtaudu lämpimästä ja se saattaa liittyä siihen, että he eivät suhtaudu minuun lämpimästi. Viis siitä. Yhtiö on Euroopan ja Yhdysvaltain mitoissa erikoinen - vanha, hyvin pieni mutta lähes kunniallinen. Ruotsissakaan ei oikeastan ole vastaavaa, koska Bonnierin konserni on suuri ja aggressiivinen.

Jatkovastaus: vanhat tai sairaat maalarit, muusikot ja ennen kaikkea urheilijat tarttuvat pulloon tai pistooliin, kun ura alkaa pätkiä pahasti.

Kirjallisuuden / kirjoittamisen ympärillä on turva- ja vertaisjärjestelmä, joka antaa todellisuudessa sammuneille ja höperöityneille henkilöille tilaisuuden tuntea olevansa jotain, kerran vuodessa, ja tavat toisia samanlaisia ja samalla katsella nuoria - nyt kehiin nousseita.

Luullakseni tämä ei ole ainakaan pelkästään humanismia, koska ikääntyneetkin kynäilijät aiheuttavat joskus yllätyksiä esimerkiksi kirjoittamalla odottamatta jotain kaupaksi käyvää, ja sammuneeksi todettu tekijä saattaakin syttyä täyteen roihuun. Kukkoileva ja sietämättömän omahyväinen kirjallisuusmies saattaa äkisti tuottaa todella kiinnostavan tutkimuksen.

Ja niin poispäin.

Koupe

Olen nyt kohonnut yhteiskunnallisessa arvossa.

Tunnen oloni lähinnä hovineuvokseksi, nadvornyj sovetnik.

Toisaalta alan alistua siihen, että keisarillisen rankijärjestyksen VI luokka, everstiä vastaava kollegioneuvoksen asema, joka oikeuttaisi minut vaatimaan esimerkiksi Lappeenrannan rautatieasemalla puhuttelua "vashe vysokorodie", teidän korkeajalosukuisuutenne, taitaa jäädä saavuttamatta. Se on surullista, varsinkin kun jotkut vanhat tuttavat ja pari ystävääkin on kohonnut V luokkaan. Professoreita on joka oksalla.

Se on kallis kapine tämä takapuoli. Osa elämää menee persettä vahtiessa tai vahdatessa ja toinen osa hankkiessa erilaisia pehmusteita. Kovin vähiin mennyt jääkärihenki. Myöhempi jääkärikenraali Laatikainen lienee sanonut takapuolestaan Kannaksen suurten kesäsotaharjoituksen jälkeen jouduttuaan olemaan riskinä miehenä koko päivän ratsailla: "Kestäköön kun on perseeksi ruvennut."

Yksi keskeinen psyyken ja takapuolen pehmuste on auto.

Kuten kotona Venäjällä, meilläkin on ongelmattominta ostaa itselleen perusteetonta arvonnousua, ja yksi keino on auto. Kuvassa on uusi autoni Koupe. Autoliikkeen ulkopuolella Citroen C 4:n lähempi määrä vain kirjoitetaan coupé ja äännetään kupee, mutta tämä on siis Koupe, moottori 2 litraa.

Wunderbaum on tilauksessa ja karvanopat samoin.

Pojat ovat tuoneet Kaliforniasta aika uskomattomia kulkuneuvoja, Mikko Camaron ja hiljan Herkko näytti, miten käsittämätön kahteen kertaan irvisitetty Volvo liikahtaa nollasta sataan neljän sekunnin pintaan. Olisikohan se ollut tämän kolmejapuolilitrainen kaksoisturbo. Mutta Aurapa toi Pirkka-Mersun eli Volkswagen Passatin.

Vaikka pojat aikovat liiketoimia näillä kulkuneuvoilla, he eivät usko, että nahkaveerhoiltu Audi sopii vain vararehtorille ja Jagge osastonjohtajalle. Asiassa on kovin helppo ampua yli.

Oma valintani oli saamattomaksi tunnetulta professorilta lievästi kummastuttava eli jotain samanlaista kuin suosimani Kenzon kravatit. Ekshibitionismia tietysti mutta myös arkipäivän fasismia.

Auton merkin valinta on irrationaalista. Tietääkseni auton kestävyyttä ja korkeaa laatua ajatellen kenelläkään ei ole perusteltua aihetta ostaa mitään muuta kuin Toyota Corolla. Jos Aku Ankaa on hukassa, ylimpiä ilojani on lukea Consumer Reportia yöllä näkkileipää syödessä. Sitä valitettavasti ei taida saada Suomesta. Miljoonan käyttäjän kokemuksiin perustuvan kyselyn mukaan korjaamokäyntien lukumäärällä mitaten kymmenen parasta autoa on aina japanilaisia ja kymmenen huonointi amerikkalaisia.

Silti tunnen avohoidossa olevia ihmisiä, joille vain isolla koneella varustetty Jeep Cherokee on Auto. Vähintäänkin Olli P. ja Petri M. ovat langenneet SUV:iin (Sport-Utility Vehicle eli pysäköintitalon olosuhteisiin optimoitu maastoauto). Henryllä oli oikea Lantikka, joka lienee joka suhteessa saatanallinen kaupunkiliikenteessä.

Citroenin harrastaminen perustuu järjenvastaiseen vakaumukseen, että Citroenin omistajat ovat hiukan parempia ihmisiä kuin kaikki muut ja ennen kaikkea osoittavat taiteellisia taipumuksia ja teollisen muotoilun arvostamista.

Ensimmäisenä tämän todisti kirjallisuudentutkija Roland Barthes 1960-luvun esseessään "Iso Citroen" (Les Mythologies).

Meillä isäni osti ensimmäisestä maahan tuodusta erästä ID:n, jonka joku muistaa mainosnimellä Iso Kissa (ison kissan pehmeyttä, sanoi katsastusmies Sitikan pelleistä). Se aiheutti laajaa kiihtymystä Etelä-Pohjanmaan kuoppaisilla sorateillä 1957. Hän pysyi samassa merkissä niin kauan kuin niitä sai ja siirtyi Xantiaan, kunnes siirtyi korkean iän vuoksi taksin asiakkaaksi.

Minulla on ollut pelkästään Citroeneja Saab 96:n jälkeen eli viimeiset 30 vuotta. BX oli magee ja viimeinen varsinainen Citroen. Sen jälkeen uudet mallit ovat olleet Ranskan teollisuuskonsernin aika kasvottomia tuotteita ja esimerkiksi Xantia vielä teknisesti aika huono.

Poikani ei ole erikoisen onnellinen C-vitosestaan. Tyttären perheessä on sama, mutta syy on tavaratila, johon saa kaksosten vaunut ja muut kamppeet.

Tästä rakentui häikäilemätön tekstimainos niin että voisi lähettää nykyiselle maahantuojalle Veholle laskun, joten lisään kiireesti, että Citroen ei ole millään muotoa hyvä auto, jollaisen hankkiminen olisi jollain järkevällä syyllä perusteltua.

Mutta eipä ole enää Mersukaan entisensä, ja sehän oli kuitenkin viimeisiä teollisuustuotteita, jota myytiin korkealle hinnalla ja poikkeuksellisen hyvällä teknisellä laadulla. Nyt myös kulkuneuvoissa on siirrytty Microsoft-periaatteeseen (katso juttuni "Sahajauhoteoria") eli keskeneräisten tuotteiden markkinointiin täydellä hinnalla ja ryssäämällä tehdyn myymiseen priimana.

Ainoa todella blogiin merkittävä asia on erinomaisesti koulutetun, asentajataustaisen myyjän täysin myönteinen asenne hybridiautoihin ja vaihtoehtoisiin polttoaineisiin. Keskustelimme miehekkäästi polttokennoista ja kerroin hänelle Manhattanin busseista, jotka kulkevat maakaasulla.

Autot ovat perineet hevosen sosiaalisen roolin. Renkipojat puhuvat niistä suutaan suistamatta. Tosi mahtimiehet liikkuvat tavallisella hevosella ja vanhoilla kieseillä, kuten tarkkasilmäinen Eeva Joenpelto mainitsee vanhasta Juliinista, siitä samasta, jota koskeva sitaatti on Kanava-lehden kolumnissa pysyvästi väärin - Julin omisti äänetöntä maata ja metsää välittämättä siitä suuriakaan ja puuttui puheeseen yleensä vasta kun oltiin tyhmyyden äärimmäisillä rajoilla. - Kanava sanoo "hulluuden".

Aika kohdata päivän kauhut, autolla. Luulenpa soittavani levyltä Kindertotenliedereitä. Se selvitys on vielä kesken, tokko autoradioon saisi iPodin kiinni. Liikkeessä väitettiin että toki. Rohkenen epäillä.

Aamutelevisiossa mölyää Loiri, epäpuhtaasti kuten niin usein. Se käsitys elää edelleen, että on etevää laulaa levylle, vaikka ei osaa, ja rytmin taitamatonta käsittelyä sanotaan "jatsahtavuudeksi". Jos liikenteeseen sattuu sitten jokin Sinikka Sokka, joka todella osaa laulaa ja näkee vaivaa esitystensä eteen, ero on häkellyttävä.

Julkilaulu

Karaoken keksimistä ja leviämistä en olisi arvannut.

Ihmiset ja lisäksi poliitikot nousevat lavalle laulamaan nauhan tai orkesterin säestyksellä.

Kuten toissapäivänä mainitsin, mielestäni pakko laulaa toisten kuullen on laillinen ja ymmärrättävä elinikäisen henkisen vaurion aihe.

Se on institutionaalista julmuutta, jota voi verrata korkeintaan voimistelutunnin rekkiliikkeisiin tai köysiin kiipeämiseen.

Entisen ja luultavasti oikean käsityksen mukaan toiset ovat luontojaan hyviä ja toiset huonoja näissä asioissa.

Jos on hintelä ja likinäköinen, joutuu pesäpallojoukkueita arvottaessa aina jakojäännöksenä kiistan kohteeksi - kumman kaarevarintaisen kapteenin on pakko ottaa joukkueeseensa tämä painolasti. Kun on lisäksi laulusta viiva, eihän siinä ihminen voi muuta kuin kouluttautua esimerkiksi akateemikoksi, kersantiksi tai konstaapeliksi.

Näin vuonna 1961 lehdessä pilapiirroksen, jota en tullut leikanneeksi talteen. Tällainen huono laulaja ja toivoton palloilija istuu psykiatrin sohvalla ja psykiatri sanoo:" Olen nyt onnistunut selvittämään huonommuuden tunteittenne syyn. Te olete todella huonompi."

Pila kärsii hiukan kääntämisestä - complex of inferiority - you really are inferior. Amerikkalaiselle lukijalle "inferior product" on kovin tuttu käsite.

Se on vähän niin kuin bklogin kirjoittaminen. Vaikka kuinka yrittäisi sekundaa, pakkaa tulemaan joskus priimaa.

Asiantuntijani sanoi, että hittilaskurin pitäminen näkyvissä on karkeaa itsekorotusta ja todistus siitä, että asianomainen on todellinen tulokas eikä ymmärrä tuon taivaallista nettietiketistä.

Se oli hämmentävä tieto. En ollut kuullutkaan.

En tältä istumalta tee mitään, vaan yritän mainostaa tavalal tai toisella.

Luuloni on, että tietty pienproosa ja esseistiikka on henkitoreissaan. Kustannusliikkeiden syksyn luettelot sisältävät romaaneja, runoja ja keittokirjoja, ennen kaikkea keittokirjoja. Nyt niitä on jopa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran katalogissa.

Silmiin ei ole sattunut yhtään esseekirjaa.

Olen selaillut surullisena Matti Wuoren postuumia kirjoituskokoelmaa. Matti oli erinomainen kirjoittaja ja hänellä oli sekä kokemusta että asiaa.

Täytyy muistaa kysyä Leenalta tai Antilta. Epäilen olleeni ainoa ostaja. Ai niin. Taisin saada niteen ilmaiseksi.

Uskomus: vaikka teksti olisi kuinka hyvää, vaikka kirjoittaisi kuin Yrjö Hirn, kustantajat eivät kustanna eivätkä lukijat lue.

Blogi voisi kilpailla vessalukemisen kanssa - jotain muuta päivän tiimellyksessä.

Risto Ryti ja Paavo Nurmi

Historiantutkijat ovat saaneet ansaitsematonta mainetta, koska menneisyyden vääristelyssä ovat ahkeroineet myös muut tahot.

Nykyaika on kiinnostava aika. Meillä oli kahdesta kivestä hakattu tasavalta, punainen ja musta. Olemme me edelleen vallitsevan mielipiteen maa. Täällä on keskimäärin yksi puheenaihe kerrallaan, esimerkiksi jonkun tissit, toisen ylinopeussakko tai kolmannen salarakas.

Vaikeat ja vakavat asiat, jotka vaikuttavat suoraan ihmisten vointiin, sivuutetaan perinteisin puhein, joiden käsittäminen on vaikeaa.

Tämä on outoa, kun meillä on kuitenkin uutisia ja ajankohtaisohjelmia ja ne ovat sinänsä korkeatasoisia. CNN:n tai jopa The New York Timesin kanssa ajautuu äkkiä itsetuhoisiin ajatuksiin.

Liitin työsuunnitelmieni luetteloon julkaisun nro 82a, "Epäonnistuneiden ihmisten elämäkertoja". Luen jatkuvasti ihmisistä, jotka ovat ainakin omasta mielestään onnistuneita ja ihailtavia, ja mietin, missä ne kaikki muut ovat.

Mahdollisesti kirjoitan lisää tekstejä ja tuotan Spoon Riverin plagiaatin, jollaista olen kaavaillut ja kirjoitellut kauan.

Risto Ryti ja Paavo Nurmi olivat harvinaisiin saavutuksiin yltäneitä henkilöitä ja molemmat älyn, hillinnän ja kurin ihmeitä. He olivat lisäksi ystävyksiä. Paavo Nurmi oli käsitykseni mukaan hullu. Hänen välinpitämättömyytensä toisista ihmisistä murtui vain kun tuli tilaisuus vahingoittaa muita. Kilpailijana hän nautti ehkä enemmän toisten häviämisestä kuin voittamisesta. Vanhemmilla päivillään hän muuttui yhä selvemmin vainoharhaiseksi ja viimeisinä aikoinaan hän lienee ollut varma lääkäreiden salaliitosta.

Ryti oli erään henkilöhistorian mukaan niin epämusikaalinen, ettei hän millään erottanut Porilaisten marssia Maamme-laulusta. Erikoista. Hän oli kuitenkin käynyt Porin lyseon. Mutta adjutantit vinkkasivat vähän samaan tapaan kuin sotien jälkeen puolustusministeri Emil Skogilla, jota eversti nyki shaketin liepeistä, jotta ministeri osasi kääntyä ja katsoa oikein. Skogilla kuitenkin oli sotilastausta, punakaartista. Hän oli sivumennen sanoen hyvä ministeri ja erinomainen poliitikko ja on jäänyt suotta Tannerin ja muutamien omien erehdystensä varjoon.

En ymmärrä Rytin Ribbentrop-sopimusta. Kun tietää, kuinka paljon Saksalla oli armeijaa Narvan rintamalla, jossa taisteltiin lokakuun alkuun 1944, mitään sopimusta ei tarvittu, koska Saksalla ei kertakaikkiaan ollut varaa olla auttamatta Suomea juhannuksena 1944. Silloin oli suorastaan todennäköistä, että puna-armeija olisi kohta Saksan armeijan selässä, äkkiä ylitetyn Suomenlahden rannassa Virolahdella ja Kotkassa.

Mutta Saksan ulkoministeriö, Hitlerin päämaja, sotilasjohto ja salainen poliisi eivät olleet puheväleissä keskenään. Saksa oli ystävänsä Itävallan kanssa se maa, joka kehitti oopperaa ja operettia, ja suomalaisten oli ehkä ajoittain vaikea käsittää, mikä oli näytöskappaleen henki.

Joka tapauksessa Ribbentrop-sopimuksen juridisen kikan kehitti tiettävästi myöhempi kansainvälisen oikeuden professori Erik Castrén. Joka tapauksessa Turussa oli Martti V. Terän junailujen ansiosta muun muassa panssarnyrkkejä ja kauhuja paikat väärällään maaliskuussa 1944, mutta rintamajoukot eivät olleet niistä kuulleetkaan suurhyökkäyksen alkaessa. Ne olivat sotasalaisuuksia.

En nyt ilkeä liittää suurten mytologisten hahmojen Rytin ja Paavo Nurmen rinnalle Mannerheimia, koska kaikki tietävät, että Mannerheim oli mainio sotapäällikkö, ja siksi kukaan ei ole oikein ottanut selvää siitä, onko tämä totta.

En mene liioin tänään Päämaja-mytologiaan, joka on keskeisesti sotilaallisista asioista tietämättömän ja vihaiseksi tunnetun Ilmari Turjan muodostelema. Kenraali Airo oli päämajan aivot. Sen tietävät kaikki. Mutta ilmenikö tämä koskaan millään tavoin? Sitä en tiedä. Sen kumminkin olen pannut merkille, että ensimmäisen luokan Mannerheim-ristin sai marsalkan lisäksi vain Heinrichs, luultavasti etevin kenraalimme, jota kollegat pitivät vähälahjaisena tai joka tapauksessa aivottomana myötäilijänä. Kollegoista ainoa, joka osoitti olevansa toista mieltä, oli J. Stalin.

Rinnastin tähän Rytin ja Paavo Nurmen, koska yleisesti ei ole tiedossa, että Nurmella oli vain kolme ystävää, estejuoksija Toivo Loukola, josta ei ollut väittämään vastaan tai paljon väittämäänkään, Ville Ritola, ja - Risto Ryti. Kekkkonen ja Tahko Pihkala eivät missään tapauksessa kuuluneet tähän luetteloon.

Nurmen rikastumisprojekti heilahti lähinnä urheilujohtajien eli Kekkosen ja Pihkalan aitosuomalaisuusprovokaatioiden matkaansaattamaan ammattilaisuusskandaaliin. Ruotsalaisten epäilyhän oli täysin oikea, koska Nurmi oli informaatioteollisuuden edelläkävijä ja uranuurtaja. Hänen Amerikan kiertueensa oli loistava liiketoimi.

Pääomia kartuttaessaan ja suorissa pankkiasioissa Nurmi sai ohjeita ja vihjeitä Rytiltä, joka Suomen Pankin johtajana oli tietysti paras mahdollinen oppimestari.

Onneksi Haavikko on vähentänyt tahtia merkittävästi ja Mane Saarella on muita kiireitä. Rytin ja Nurmen muutamasta tapaamisesta saisi nimittäin rajun näytelmän suoraan kirjoittamalla. Arvaan että Paasikivi, jonka jäljiltä ei juuri löydy Rytiin kohdistuneita moitteita, joutui aina kasvavan vitutuksen valtaan Rytin seurassa. Lisäksi Paasikivi oli pantu kävelemään KOP:stä jo 30-luvulla, koska hän oli rikastunut aivan liikaa, kun taas Ryti oli pankkimies vallan huipulla ja merkittävien kansainvälisten finanssipiirien suuresti arvostama henkilö.

Rytin kylmäverisyyttä kuvaa hienosti hänen uransa alku. Pitää paikkansa, että vaikka hän oli lainopin opiskelijana niin etevä, että siinä olivat professoritkin äimän käkinä, hän ei tuntenut vähintäkään mielenkiintoa niin sanottua oikeustiedettä kohtaan, vaan ryhtyi vähän yli 20-vuotiaana asianajajaksi ja otti partnerikseen etevän professori Julian Serlachiuksen tyhmemmän veljen. Asianajotoimisto Serlachius & Ryti on muuten nimenä edelleen olemassa. Näissä toimissa Ryti menestyi häikäisevästi, vaikka parhaat käytännön juristimme istuivat Viipurissa ja osa Pietarissa eli ulkomaankaupan äärellä.

Asiakashankinnassa Ryti keskittyi varmavaistoisiin miehiin. Viipurin suuruudet, kuten jo 1913 kuollut Juho Lallukka olivat paikallisten juristien hoteissa, mutta Ryti löysi asiakkaakseen naantalilaisen Alfred Kordelinin.

Itse juristina ja asianajajien sukulaisena mietin silmät vettyen, miten mainio sauma oli ennen vapaussotaa puolittain tapaturmaisessa kahakassa ammutun Kordelinin kuolinpesän selvittäminen ja säätiön perustaminen. Rytihän tarvitsi tilanteessa Paavo Nurmen kykyjä, koska hän joutui rouvansa Gerdan kanssa ottamaan ritolat, kun suomalaisten sällien täydentämät matruusit ajattelivat ampua koko porukan. Mutta kyllä se onnistui. Rytillä oli koulutodistuksessaan kymppi myös voimistelusta.

Laulaminen

Tilaisuuksissa on nykyisin syytä jakaa kopiona myös virsien "Sun haltuus, rakas isäni" ja "Ystävä sä lapsien" sanat, vaikka veisattaisiin vain ensimmäinen säkeistö.

Asiaan kiinnitettiin eilen huomiota, nimittäin maakuntalauluihin. Kirjoitin Koskenniemestä ja mainitsin Kilpisen Lippulaulun ("Siniristilippumme"). Jätin tahallani mainitsematta niin ikään Koskenniemen sanoittaman "Nuijamiesten marssin", joka on Toivo Kuulan säveltämä, ja raivohulluista yltiölauluista puhuttaessa ylittämätön. En koskaan unohda, miten Etelä-Pohjanmaan maakuntakuoro parhaassa Amerikan kiertueen kunnossaan veti "Pelätkää, pelätkää) niin että ikkunaverhot heiluivat peräseinällä saakka.

Se, ja samoin 30-vuotisen sodan marssi, puhumattakaan Jääkärin marssista, ovat niin vaikeita, ettei paranne yrittää yhdessä eikä mielellään yksinkään. Tervehenkisistä isänmaallisista marsseista järisyttävin on Kaarle kahdennentoista Narvan marssi - se sama, jonka soittaminen Kekkosen hautajaisissa ruuhkautti Ylen keskuksen - mi on tuo outo laulu.

Narvan marssia soitettiin muinoin kaikille sotilaille ja se leimautui hautajaislauluksi, koska se on niin hidas, että huonosydäminenkin seppeleenkantaja voi vaivattomasti marssia sen tahdissa.

Gluntissa nro 1 (1847 - uppsalalaisia ylioppilaslauluja) laulaja kysyy toiselta, tokko tämä muistaa, miten kuoro Allmänna sången kiersi vuonna 1837 toria ja herrat marssivat vierekkäin bassossa laulaen "Viken, tidens flyttiga minne" (väistyy muistot varjojen alta), minkä jälkeen ryhdyttiin ryyppäämään.

Yhteislauluista hienoimmat ja lähes vaikeimmat ovat Marseljeesi ja Internationale, joista viimeksi mainittu on jäänyt näin vuosina vähälle.

Vasemmistolainen laululiike oli olennaisesti sama asia kuin Viron 1800-luvun laululiike ja oma kansakoulun, lottakokousten ja korsuiltojen yhteislaulut.

Syyt eivät ole tiedossa, mutta laulaminen on parempi yhdistäjä kuin puhuminen.

Laulaminen voi olla vanhempi asia kuin puhuminen.

Readingin yliopiston professori Steven Mithen julkaisi juuri kirjan "The Singin Neanderthals. The Origins of Music, Language, Mind and Body". Kirja on osoitettu niille, jotka ovat sivuuttaneet musiikin kokonaan evoluutiota tutkiessaan tai leimanneet sen tarkoituksettomaksi sivutuotteeksi.

Kirjoittaja, jolla on täysijärkisen paperit, viittaa muun muassa Geissenklösterlen 36 000 vuotta vanhaan luuhuiluun, jonka reikien poraus todistaa tekijällä olleen käsityksen intervalleista, ja ilmoittaa epäilevänsä, että viihdemusiikin todellinen suuruudenaika ei liity euroviisuihin eikä rokkiin, vaan joitakin kymmiä tuhansia vanhempaan aikaan, jolloin ihmiset pitivät yhteyttä toisiinsa ja jumaliinsa sekä surmaamiinsa eläimiin laulamalla - tai ehkä me sanoisimme sitä hyräilyksi.

Maakunta- ja työväenlauluja Neanderthalin ihmiset ja heidän kilpailijansa eli esi-isämme eivät tiettävästi kuitenkaan tunteneet, mutta Mammutin kehtolaulu kuulostaa Mithenin selityksen jälkeen aivan mahdolliselta.

Merkillistä, että kun laulut ovat tärkeämpiä ja rahallisesti isompi bisnes kuin koskaan, yhteislaulua ei saa aikaan, ellei saapuvilla ole vanhoja tätejä.

Silti kauppatorilla tai senaatintorila kymmenet tuhannet ihmiset yrittävät yhteislaulua eräissä tilaisuuksissa.

Olemma joskus laulaneet anoppini Helenan kanssa kansakoulun laulukirjan ulkoa kannesta kanteen. Erään Luumäellä sijaitsevan professori-tuttavan kanssa veisasimme kerran piruuttamme virsiä, monta kymmentä, enimmäkseen nuotin vierestä.

Kansakoulu toisaalta murskasi monen musiikkiharrastuksen, koska vanha pedagogiikka jakoi vuohet ja lampaat, ne jotka osaavat laulaa ja ne jotka eivät. Laulukoe luokan edessä on monen hirvein opiskelumuisto, tohtorinväitös mukaan luettuna.

Laulamalla on kaadettu hirmuvaltoja ja perustettu tasavaltoja, viimeksi Viro toiseen kertaan. Yksinkertaiset arvostelijat ovat välillä luulleet mieskuoroja ja sekakuoroja ensisijasesti musisoinniksi, vaikka ne ovat perinteisesti olleet ensisijaisesti tapoja kokoontua santarmin silmien alla ja myöhemmin toissijaisesti keinoja päästä pois kotoa ja kukaties ryyppäämään.

Huonokin kuoro voittaa kotiolot.

Lievän kateuden vallessa katselen perhettäni. Kaikki lapseni laulavat puhtaasti ja ongelmattomasti. Hilkka ja Isä ovat laulaneet maineikkaissa kuoroissa. Mummo-vainaja, tämä entinen siivooja joka uraputkeen päästyään yleni varastoapulaiseksi, osasi kymmenen tuhatta laulua, sekä sanojen että sävelen puolesta erehtymättömästi, ja lauloi aamusta iltaan ja myöhään yöhön. Muutamat lapsenlapsista näyttäisivät perineen isoäidiltään korvan. Marja alkoi pikkulapsena itkeä kun sisäkkö lauloi epäpuhtaasti. Aikuisena hän alkoi itkeä, kun minä lauloin luuloni mukaan puhtaasti, ja ehdotti, että keskittyisin kirjallisiin töihin. Päivi kuulee pianon vireen paukuttamatta oktaaveja.

Viimeksi olen laulanut maakuntalauluja Rauman seminaarin pihassa kevätkesällä erään eläkeläislehtorin ja erään 90-vuotiaan tosieläkeläisen kanssa. Jopa Uusmaalaisten laulu meni kuin tyhjää vain, vaikka se on järjettömän vaikea (Sibeliuksen). Myös Satakuntalaisten laulu meni, vaikka sen sanoitaja oli viipurilainen opettajatar Aune Voipio, tosin Huittisten opiston johtaja. Säveltäjä oli Rauman seminaarin Axel Törnudd, jonka mieskuorolaulut ovat vanhaa kantaohjelmistoa ja mielettömän hyviä (Prokko, Kirkonkäynti, Tuomittu katti, Kitkat katkat, Loitsu). Hyvin meni. Ohikulkijat katsoivat että missä meillä on pullo, mutta selviä oltiin.

Karl Collan oli uskomaton kyky - Vaasan marssi, Savolaisten laulu ja kaupan päälliseksi Sylvian joululaulu. Eräänlainen Schubert siis.

P.J. Hannikainen, hänkin seminaarinlehtori ja musiikin uranuurtaja, sävelsi monta perusyhteislaulua ja maakuntalauluista Karjalaisten laulun ("Suloisessa Suomessamme").

Joukkueenjohtaja

Matti Rantasilan "Joukkueenjohtaja" (Tammi) on ilmestynyt uutena painoksena. Se on selvästi parempia sotakirjoja, vaikka sitä rasittaa ilmestymisajan tapa mukailla nimiä ja piilottaa tapahtumapaikkoja.

Se ei myöskään ole vapaa romaanimuotoisten sotakirjojen kolmesta perusongelmasta, Tuntemattoman sotilaan jäljittelystä, Poikien seikkailukirjaston kirjojen jäljittelystä eikä ontosta isänmaallisuudesta. Viimeksi mainittu on ongelma, koska ontto isänmaallisuus varmastikin oli monien nuorten upseerien aito tunne, ainakin alkuvaiheessa. Mutta ei Tshehovkaan kuvannut pintapuolisia ihmisiä pintaopuolisesti.

Sitä vastoin kirja on jokseenkin vapaa tämän lajityypin ikävästä perussävystä, liikatunteellisuuden ja raakuuden kummallisesta yhdistelmästä. Nähdäkseni jotkut suositut sotamuistelmat ovat selvästi psykopaattien kirjoittamia. Psykopaatti on ihminen, jolta puuttuu käsitys siitä, että joku toinenkin on ihminen, ja jos häntä esimerkiksi haavoittaa, häneen sattuu.

Tietty psykoottisuus saattoi kyllä olla sodassa hyödyllinen luonteenpiirre. Mene ja tiedä.

Kirjassa on muutamia aivan erinomaisia kohtauksia, myös huumoria ja myös erittäin mustaa huumoria.

Ei ole tapana sanoa julkisesti, missä isä tai isoisä oli sotien aikana. Ehkä se on hyvä tapa. Karkeasti yleistäen kaikkein rajuimmat miehet kuolivat, ja he kuolivat ensimmäisinä, nuorina ja ilman jälkeläisiä ja muistoa. Toisaalta kunnostautuminen vaati myös sattumia ja onnea.

Matti Rantasila oli käsitykseni mukaan porilaisen asianajajan veli ja paikkakunnalla hyvin tunnettu ja arvostettu henkilö. Jääkiekkoilija ja juristi R. on samaa sukua, samoin näyttelijä Mari Rantasila.

"Joukkueenjohtaja" -kirjassa esiintyy hiukan muutetulla nimellä Mannerheim-ristin ritari Iisalo. Hän oli tietoni ja käsitykseni mukaan puhemies Paavo Lipposen eno. Myös toinen veli Tauno Iisalo sai ristin. Hän oli ilmavoimissa ja edelleen toisen käden tiedon mukaan urhollinen, tunnollinen, etäinen ja tiukasti sotilaallisuudesta kiinni pitävä niin että esimerkiksi reservin upseereille ei puhuttu mitään, ellei ollut käskettävää, ja alipäällystöstä ja miehistöstä pysyteltiin kaukana.

Luultavasti sotamuistelmissa on menossa kolmas kierros - ensimmäinen mukana olleille, toinen pojille ja kolmas pojanpojille. Tytöt ovat olleet immuuneja, mutta eivät kuulemma välttämättä enää.

Se ajatus, että sodan merkitsemät sukupolvet ovat tekemässä tilaa "nörteille" tai muille eheämmille ihmisille saattaa olla turha toivo.

Kulttuuri on geeniä nopeampi, mutta hitaaksi sitä on pakko sanoa.

Radiossa mietittiin suomalaisurheilijoiden heikkoa suoriutumista suurkilpailuissa ruotsalaisiin verrattuna.

Ruotsalaisilla ei ole ollut sotaa. Heillä on ollut niin paljon enemmän aikaa oppia teeskentelemään sosiaalista. Suomessa suurin itsetunnon syöjä ei ole enää sota, vaan 1968-1970 yhteiskuntarakenteen romahdus. Silloin rintamamiehet jälkeläisineen - kaksisataa tuhatta - ajettiin jälleen kerran kotoaan, Ruotsiin finnjäveleiksi.

Koskenniemi

Eilen puhe oli huippukirjailijasta, Andrew Vachssista. Tänään mielellä on V.A. Koskenniemi. Ongelma on, miten kirjoittaa ja miksi kirjoittaa tekijästä, josta ei pidä ja jota ei arvosta.

Koskenniemi on runoissaan ja aforismeissaan vaisu, poseeraava ja derivatiivinen. Kuvassa on hänen hänen esseensä Musset'sta.

Koskenniemi kirjoitti 60 vuotta kirjoista ja kirjailijoista. Panen tähän Musset'n siksi, että kirja ei ole Baudelairesta eikä Rimbaud'sta eikä etenkään Verlainesta. Musset on toista ja enemmän kuin luullaan, mutta merkittävin osin frakki päällä luettevaa runoutta eli mahdollisimman kaukana veret seisauttavasta tekstistä, jota nämä muut osasivat kirjoittaa.

En ole tehnyt kotiläksyjäni, koska olen yksi niistä harvoista suomalaisista, jolla ei ole Koskenniemen Koottuja teoksia hyllyssä, mutta rohkenisin katsausten perusteella väittää, että Koskenniemi pysyi viileänä ja jokseenkin tietämättömänä kaikesta, mitä tapahtui hänen muutoin ahkerasta seuraamassaan kirjallisuudessa, etenkin Ranskassa ja Saksassa.

Kun taas kirjallisuudessa ei tapahtunut jotain, Koskenniemi oli ensimmäisenä aplodeineen.

Joitakin vuosikymmeniä kirjallisuutemme vastakkainasettelu oli Leino ja hänen kaltaisensa (L. Onerva) vastaan Koskenniemi. Kun Koskenniemi leimautui sotien aikana hitusen hitleriläiseksi, syntyi uusi vastakkain asettelu muu maailma vastaan Koskenniemi. Hän taisteli taitavasti niin runouden modernismia kuin kaikenkarvaisia työläisrabulisteja (Linna) vastaan. Siinä välissä oli ollut vastakkainasettelu Tulenkantajat - Koskenniemi.

Tässä kaikessa on yksi arvoitus: väitetyin tavoin vähäpätöinen kirjailija ei pystyisi tuollaiseen.

Koskenniemi oli suuri nimi esikoisteoksestaan (1906) akateemikkona julkaistuihin viimeisiin Uuden Suomen arvosteluihin (1962). Jos Pekka Tarkka julkaisi muistelmateoksen, mitä suuresti toivon, hänen olisi tunnustettava teutaroineensa Koskenniemen rehtorin viitan poimuissa. WSOY:n Hannu Tarmio on julkaissut joitakin pikkuilkeitä muistumia akateemikon ja hänen aisaparinsa Maila Talvion kovista otteista kustannusmaailmassa.

Rupuliviilekepuolen remeltäjät, sellaiset kuin Eino Leino ja Pentti Saarikoski, saavuttavat kuolemattoman maineen kulttuuritaistelullaan, vaikka kovin monissa tapauksissa todellinen voittaja on viina.

Konservatiivinen taistelija ei saa ymmärrystä arvoilleen ja asenteilleen.

Tässä on jotain outoa. Kai kulttuurissa kaikkien sota kaikkia vastaan on normaali ja moraalisesti korkea käytäntö. Lisäksi asioiden luonteesta johtuu, että ihminen voi löytää itsensä välillä toiselta, välillä toiselta puolen jakolinjan.

Nuorukainen Koskenniemi nipisteli sydämiä tavalla, josta hänellä oli kauan hyötyä. Esimerkiksi Paasikiven - Ståhlbergin - Mannerheimin sukupolvi näytti pitäneen selvänä, että tässä oli poeta laureatus, jolle oli kulloisenkin tarpeen mukaan annettava virkoja ja kunnianosoituksia tai lupa raivata puutalokortteleiden keskelle Koskenniemenkatu promootiokulkueille.

Olen lukenut hyvin huolellisesti joitakin Koskenniemen teoksia, kuten "Roomalaisia runoilijoita". Kun tunnen Catulluksen yksityiskohtaisesti ja Propertiuksen ja Tibulluksen verrattain hyvin, esitän tuota taustaa vasten arvion, että kirja on tasoltaan vaatimaton verrattuna esimerkiksi nuoremmann ikätoverin Linkomiehen tuotantoon, jossa kyllä siinäkin on sössöä seassa.

"Vaeltava viisaus" on perinteinen rippi- ja ylioppilaslahja ja sellaisena mielestäni aika ruma teko nuorella saajalle. Valikoimana ja käännöstyönä se oli itseään hapuilevan suomen kielen aikana merkittävä ja kiitettävä saavutus.

Kiinnostavaa muuten etteivät Jarkko Laine ja häntä heikommat toimittajat ole kyenneet tuomaan markkinoille aidosti kilpailevaa teosta. Vaikka aforistiikka on Markku Envallin ansiosta tullut uudelleen esiin ja vaikka meillä on maisemassa joukko uusia, uudenlaisia alan mestareita, kuten E. Paasilinna ja Samuli Paronen sekä, myönnettäköön, Haavikko.

Finlandia-hymnin ja Lippulaulun (Siniristilippumme) Koskenniemi oli erittäin korkean tason ammattimies. Omassa tuotannossaan hän pääsi parhaimmillaan kansanlaulun kaltaiseen yksinkertaisuuteen, joka oli kuitenkin raskaana merkityksestä ("On suuri sun rantas autius).

Esittäisin arvauksen selittääkseni tämän merkittävän henkilön maineen madaltumista.

Ensinnäkin kulttuuriset aikakirjamme ovat olleet perinteisesti hyvin humistipainotteisia. Koskenniemi on näkyvämpi kuin paperitehtaiden ja Outokumpu Oy:n sankarilliset toteuttajat, puhumattakaan luonnontieteilijöistä, joista Lindelöfejä tuskin muistetaan ja ainoa suomalainen Fields-mitalin saaja Lars Ahlfors (k. 1996) lienee täysin tuntematon valistuneelle lukijakunnalle.

Toinen selitys on Toivo Kärki -ilmiö. Kun joku löytää ajan sävelen nopeasti ja erehtymättömän hyväkorvaisesti, sata hutilusta tulee perässä ja lamaa laihon. Lyhyen ajan kuluttua esikuva sekoittuu epigoneihin eli jäljellä on vain jäljittelijöiden maine.

Antikvariaatit ja kirjastot ovat vuosikymmeniä notkuneet pikku-Koskenniemistä.

Se ei ole todellakaan Koskenniemen syy.

En näe aihetta maineenpalautukseen mutta halusin osoittaa, että 1950-luvun kirjallisuuspoliitikoilla oli henkilökohtainen tarve kuvata Koskenniemi poropeukalona, mitä hän ei todellakaan ollut.

Sitten koko asia ja nimistö hautautui vuosikymmenien poliittiseen pullisteluun.

Tarkkaavainen lukija lienee huomannut, että tämä blogi on myös kommentti ajatukseen Suomen kirjallisuuden kaanonin julkaisemisesta. Katselin tuoreeltaan Tanskan vastaavaa listaa - mm. viralliset suuret kirjailijat - ja pidin ajatusta hyvänä. Sellaisia listoja syntyy joka tapauksessa, jolloin perustelujen tunnustaminen on oikein.

Jos opetusministeriö tukee Suomen runoilijoiden kantakirjan perustamista, kyllä Koskenniemi kuuluu siihen näkyvästikin.

Vachss

Andrew Vachss on Yhdysvaltain parhaita kirjailijoita tällä hetkellä. Hän on niin hyvä ettei ole edes erikoisen kuuluisa. Kuten kuvasta näkyy, hänen tuotantonsa on kuitenkin pokkarisarjana myynnissä, ja uutuudet ilmestyvät kovakantisina.

Muistelen olleeni ensimmäisiä älähtämään James Ellroysta. Tämä olisi ollut 90-luvun alkua, ja siihen aikaan kirjoitin Helsingin Sanomiin. Ellroyn Black Dahlia oli liian kammottava, mutta Los Angeles -sarja hieno. Siitä koottiin sitten myös elokuva L.A. Confidential. American Tabloid oli varsinaista "poliittista historiaa", mutta sen jälkeen Ellroy alkoi olla minun makuuni liian hullu.

Katsoin nöyrästi television dekkarisarjaa, jonka idea on hieno: kootaan joitakin omahyväisiä henkilöitä kameran eteen ja sitten Henrik Laine toivoo, että tuloksena on mielenkiintoista keskustelua. Tuotantokustannukset lähenevät nollaa. Odotin eilisestä ohjelmasta jotain mielenkiintoista, koska vieraat olivat hyviä tyyppejä ja viisaita. Odotin turhaan. Tulos oli kahvipöytäkeskustelua.

Siis: miksi dekkari / jännäri on noussut erittäin merkittäväksi proosan tekniikaksi? Henning Mankell on luullakseni Ruotsin merkittävin kirjailija eikä Gillou ole missään tapauksessa huono, vaikka historiallisessa romaanissa hän teki saman kuin kuvaamansa henkilöt eli meni soitellen sotaan. Mankellin moraaliset Afrikka-romaanit eivät jostain syystä liioin toimi.

Yhdysvalloissa esimerkiksi Paul Auster (jonka kirjat rajasin tämän blogin kuvasta pois) on hieno korkeakirjailija, mutta Vachss on mielestäni ykkönen.

Näennäisesti Vachss näyttäisi olevan Ellroyn perillinen ja viime kädessä vastikään kuolleen Mickey Spillanen säiettä eli niin sanottua kovaksi keitettyä koulukuntaa. Hänen Burke-sarjansa varhaisempia teoksia rasittaa jossain määrin Hammetilta peräisin oleva väärinkäsitys eli luulo nokkelan juonen tarpeellisuudesta, ja Chandlerilta peräisin oleva erehdys, nimittäin että nasevat luonnehdinnat ja vitsikkäät repliikit auttaisivat asiaa. Onneksi hän on päässyt tästä irti ja kirjoittaa nyt luottaen sanojen kovuuteen ja kuvallisuuteen.

Kiinnittäessäni huomiota tähän kirjailijaan, jonka sukunimen oikeinkirjoitusta joutuu aina hetken miettimään, luulin että hän oli muodilla ratsastaja ja jonkinlainen friikki - lapsiin kohdistuva seksuaalinen väkivalta on melkein poikkeuksetta keskeinen teema tai osa teemaa.

Luulin myös, että kysymys olisi rosvoromantiikasta Schillerin tapaan. Burke ja hänen "perheensä" ovat kaikki rikollisia mutta suunnattoman paljon parempia ja sympaattisempia ihmisiä kuin esimerkiksi poliisit, puhumattakaan Manhattanilla valtaa pitävistä rikollisorganisaatioista, joista osa on laittomiksi tiedettyjä ja osa ei.

Tämäkin luulo osoittautui vähä vähältä aiheettomaksi.

Lapseen sekaantuminen oli ennen niin tavattoman harvinainen rikoslaji ja sensaatiolehdet revittelivät niin tolkuttomasti näistä yksittäisistä tapauksista, että vierastin voimakkaasti aihepiiriä.

Alan muuttaa mielipidettä. Muuallakin kuin Belgiassa on jotain todella kummallista. Ehkä tämä kauhea asia ei olekaan marginaalinen vaan kertoo jotain syvällistä ajastamme ja arvoistamme.

Vachss muuten ei harrasta väkivallan kuvauksilla mässäilemistä eli väkivaltaan osallistumista. Kirjat eivät ole kauheita.

Kirjoittaja on juristi ja kotisivuistaan päätellen keskittynyt myös ammatillisesti juuri näihin asioihin. Se taitaa olla markkinointitemppu, että hän esiintyy valokuvissa merirosvon musta lappu vaurioituneen silmän suojana.

Kun kuvaileva sosiologia (tyyppiä Paavo Koli, Mauno Koivisto - Heikki Wariksen koulukunta + Turun tutkimusperinne) on ollut niin kauan poissa muodista, Vachssin kaltainen kuvaus Manhattanin ja Yhdysvaltojen todellisista toimintatavoista on järisyttävä.

Luullakseni tuo käsitys yhteisöllisyyden mätänemisestä ei ole väärä.

Dostojevskilainen rikosromaani on erinomainen tapa tuoda nähtäväksi ja käsitettäväksi vaikeita asioita.

Kun näin on, suhtaudun henkilökohtaisesti viihdeväkivaltaan erittäin kireästi ja kielteisesti ja väkivaltaisesti. Erikoisen kammottavina pidän lehdistön kuvauksia. Juuri tälläkin hetkellä jotkut nostattavat huvikseen tai ansaintamielessä lynkkausmielialaa pakkolaitosmiehiä vastaan. Lehtien on helppo kirjoittaa, koska lukijat eivät muista, että väkivaltarikosten tulkintaan on olemassa tehokkaat lainsäädännölliset keinot, Saksan Hitlerin ajan ja Neuvostoliiton Stalinin ajan.

Kuolemanrangaistus ei vähennä rikollisuutta mutta pilaa yhteiskuntaa. Sitä vastoin tilastoja voitaisiin nopeasti kohentaa, jos poliisilla olisi oikeus lopettaa rikoksesta epäillyt Pasilassa niskalaukauksella.

Tunnen poliiseja. Heistä esimerkki olisi huono - poliisimme eivät suostuisi minkäänlaisiksi pyöveleiksi ja pitäisivät heittoani huonona.

Mutta henkilö joka jättää Vachssin väliin ja haaskaa vähän aikansa keinotekoisen best-seller-rojun opiskelemiseen, tekee sen omaksi vahingokseen.

Suomeksi löytyvät Kivun hallinta, Shella ja Alamaailma. Syyttävä sormi osoittaa alussa mainittua Henrik Lainetta, joka on suomentanut "Shellan", ihan kelvollisesti. En kuitenkaan ole havainnut hänen hyppineen televisiossa Vachssin kirja kädessä, mikä on selittämätöntä.

Bioi parallelloi

Pitäisi kirjoittaa Plutarkhoksen mallin mukaan. Tämä kunnon mies eli ajanlaskumme ensimmäisellä vuosisadalla ja kirjoitti kreikaksi. Hän oli ensin Montaignen ja sitten Shakespearen suuri esikuva ja ihanne.

Ajatus: elämäkerrat ovat olleet huonossa huudossa runsaat puoli vuosisataa. Historiatiede piti 1800-luvulta eli Wilamowitz-Möllendorfista, Mommsenista ja Rankesta Meineckeen ja samoin Ranskassa "voimia" ja "tapahtumia" keskeisinä ja ihmisiä näiden voimien tahdottomina sätkynukkeina. Siten tutkimus oli kohdistettava "ilmiöihin" ja jätettävä ihmiset kansantajuiselle kirjoittelulle.

"Nerot" olivat sitten erikseen.

Muutos on nyt tapahtunut, mutta siihen ei ole reagoitu. Kirjallisuuden tutkijat olivat ehkä kiivaimpia. Uuskritiikin postulaatin mukaan kirjailijan elämänvaiheilla ei ollut mitään tekemistä hänen tuotantonsa kanssa. Niinpä elämäkerrallinen aineisto alkoi näivettyä tutkimuksessa 1950-luvun lopulla. Sitten Kai Laitinen (Kallas) ja Pekka Tarkka (Joel Lehtonen) toimivat kuitenkin toisin ja heitä kevyemmässä sarjassa Panu Rajala (Sillanpää).

Poliittisessa historiassa Kekkosen varjo on maannut kaiken päällä tässäkin. Ja Kekkos-elämäkerta. Toisaalta Tuomo Polvisen laaja J.K. Paasikivi on esikuvallinen.

Ajatus ja ehdotus on siis esseisteille, jos heitä vielä on - musitakin kuin Mannerheimista voisi kirjoittaa kotiaineita.

Plutarkhoksen "Kuuluisien miesten elämäkertoja" on rakenteeltaan metka. Kirjoittaja on rinnastanut pareittain yhden kreikkalaisen ja yhden roomalaisen. Hän näyttäisi tutkivat johtajan ominaisuuksia, kuten järkähtämättömyyttä, käymällä läpi esikuvia, sellaisia kuin Cincinnatus ja Cato vanhempi. Joskus hän tutkii luontenpiirteitä, joka oli aikalaisten Ciceron ja Senecan leipälaji esittelemällä ihmisiä, joissa nämä piirteet tihentyvät.

Olisi oikeastaan jännittävää lukea kunnon kirja, vaikka Matti Turtolan kädestä - Ryti ja Kekkonen (jotka karsastivat toisiaan) tai Ståhlberg ja Paasikivi (jotka olivat läheisiä) tai Paasikivi ja Tanner (tunsivat toisensa Liikemiesten kauppaopistosta, jossa Tanner opiskeli 20-vuotiaana).

Nämä ovat vain poliitikkkoja. Mutta miten esimerkiksi lääkärit? Maalaispojat Taavetti Laitinen ja Arvo Ylppö? Tai sukulaiset Palmén, kuten suvun kirurgit ja unohtunut historiantutkija E.G. Palmén, yksi etevimmistä alalla toimineista.

Lehteilen kirjaston kappaletta Weilin Göösin 1996 ilmestyneestä suurteoksesta Kansallisgalleria - suuret suomalaiset. Taso vaikuttaa aivan hyvältä, mutta luultavasti kirja ei menestynyt. Mietin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kansallisbiografiaa.

Nämä paremmat elämäkerrastot ovat muuten hyviä, mutta jään kaipaamaan juoruja ja panettelua, jotka ovat alan kirjallisuuden suola.

Ei tästä ole kauan kun ystäväni ja oppilaani kysyi, tiedänkö syytä, miksi suuri juristi ja tutkija N.N. käyttäytyi päättömästi vuonna 1945, ja jouduin kertomaan hänelle, että kyllä, N.N. karkasi kotoa erään pimpinellan perässä ja jätti kunnon vaimon ja kaksi tytärtä puille paljaille aloittaen
sitä vastoin harvinaisen inhottavan ja likaisen rettelöinnin tuomioistuimessa.

En ole Plutarkhos ja pidän enemmän hänen teoksestaan "Moralia", joka on kaikkien blogien äiti. En tunne ihmisiä enkä oikein viihdy seuroissa. Siten en tässä puhu omista työsuunnitelmistani.

Palaan vain viikon virteeni. Heikinheimo lupasi muistelmissaan piirtää muotokuvia aikalaisistaan, ja hän olisi sen osannut mutta jättää sen oikeastaan tekemättä. Suhonen ja Klinge osaisivat. Ei kuulu mitään. Virolaiset taas osaavat kulttuurisen ja yhteisöllisen ympäristön eläväksi tekemisen. Vielä kerran: Jaan Krossin "Rakkaat kanssavaeltajat" on aikamoinen tarina. Ei tule mieleen mitään vastaavaa Suomen kirjallisuudesta.

Koivistonvihaajat

Kuva on siepattu netistä ja kuvittaa aihetta "koivistolainen" eli karvalakki. Tuntematon henkilö ei kuulu asiaan.

Nyt keskusteluissa on kommenteissa ilmoittautunut monia koivistonvihaajia. Olen ehkä hiukan yllättynyt. En ole oikeastaan itse kirjoittanut asiasta.

Edellinen USA:n korkeimman oikeuden presidentti Rehnqvist mainitsee sympaattisissa muistelmissaan kasvaneensa Roosevelt-vihaajaksi. Vainaja oli syntynyt 1924, joten maininta on ymmärrettävä kirjaimellisesti. Isä oli paperin myyntimies Milwaukeessa. Tietääkseni kulttia muistuttava Roosevelt-viha oli aika yleinen ilmiö 30-luvulla.

Sen jälkeen on esiintynyt Nixon-viha, joka on estänyt joitakin muistamasta tuon vastenmielisen henkilön suurta intelligenssiä ja rajua irtautumista kultakannasta sekä ulkopolittista Kiinan avausta. Sitten on vielä elävä Carter, joka ei ehkä ollut aivan niin kauhea idiootti kuin olemme muistavinamme. Ja nyt on Bushin viha, joka on välttämätön seuratapa.

Tämän jotenkin taliban-henkisen suhtautumisen vastakohta voisi olla "pulinat pois" eli asenteellinen poliittisen instituution arvostaminen. Yritän ajatella, että George W. on henkilö, joka aiheuttaa minussa maitohapporeaktion, mutta silti hän on Yhdysvaltain presidentti.

Koivistonviha voi ensinnäkin olla aivan perusteltua. En osaa arvioida asiaa. Ilmoittaudun esteelliseksi asiassa, koska olen keskustellut jopa useita kertoja miehen kanssa kahden kesken ja pidän häntä mm. Suomen poliittisen elämän suurena näyttelijänä, jonka julkinen rooli oli kokonaisuudessaan keksitty. Tapaamani M. Koivisto oli seurallinen, ystävällinen, kuunteleva ja ennen kaikkea kirjallisesti tavattoman sivistynyt henkilö, joka on itsestään selvästi lukenut esim. romaanikirjallisuuden venäläiset ja ranskalaiset klassikot alkukielellä, ja paljon muuta. Niinpä olen luultavasti hiukan sokaistunut.

Ahtisaaren vihaajat ovat nyt aika hiljaisia. Muistan kuitenkin, että tuon "kävelevän ja kaatuilevan katastrofin" suurimpana poliittisena heikkoutena pidettiin lihavuutta. Edelleen - en tunne miestä enkä ole paneutunut asiaan mutta en oikein usko, että hän olisi epätavallisen paha tai taitamaton ihminen.

Halosen vihaajat julistivat, että tuo räpättävä punatukkainen akka vie meidät "piä eillä helevettiin" ja syö kahdelta lautaselta. Häntä pidettiin koulutukseltaan ja taustaltaan soveltumattomana vaativisiin sisätöihin. Ehättäisin arvioimaan, etteivät nuo pelot tunnu erikoisen perustelluilta.

Tässäkin tapauksessa minulla on jotain kokemusta. Halonen kuuntelee vaikeita asioita harvinaisen hyvin ja kärsivällisesti ja esittää sitten ilman käsikirjoitusta ymmärtämistä osoittavia kysymyksiä.

Kekkkoseen saa suhtautua vain binaarisesti, joko hän oli suuri sankari ja uskon ritari tai viheliäinen opportunisti.

Koivistonvihamme ei luultavasti ole amerikkalainen eikä kaupallinen perinne, koska meillä on tapaus Plootuvuori - K.J. Ståhlbergin henkilö herätti osassa kansaa syvää raivoa. Asenne eli syyskuuhun 1952.

Olen itse aikoinani kirjoittanut painokkaasti että Svinhufvud oli oman aikansa stalinisti, jolla tarkoitin todella rajua syrjimistä ja kiusaamista työpaikalla Turun hovioikeudessa. Olen kiinnittänyt huomiota Svinhufvudin harhailuun Saksassa toisen maailmansodan aikana ja väittänyt että hänen poliittinen arviointikykynsä oli hyvin huono. Tätä asennetta vastaan puhuu Mäntsälän kapinan selvittäminen. Oikeistoliikehdinnän haltuunottaminen ja neutraloiminen oli kuitenkin aikamoinen saavutus.

Kalliota pidettiin mitättömän maalaisliittolaisena, joka onneksi siirtyi jäähylle talvisodan syttyessä ja suostui kuolemaankin komeasti assalla. Toisaalta on sanottu, että hän oli ensin kunnallisesti ja sitten valtiopäivillä fantastinen puheenjohtaja ja erittäin hyvä rakentavien kompromissien tekijä puolueessa, jossa oli sellaisia väkivaltamiehiä kuin Niukkanen ja Kekkonen.

Binäärinen pitäminen taitaa olla sääty-yhteiskunnan ajan ilmiö, jonka amerikkalalinen markkinointi sieppasi välineekseen.

Joissakin suomalaisissa ja useimmissa Jaan Krossin romaaneissa talonpoikainen syntyperä eli kuuluminen rahvaaseen oli niin ehdoton tahra, että esimerkiksi tervehtiminen vastaan tullessa ei tullut missään tapauksessa kysymykseen. Topeliuksen romaaneissa "munkki" ja etenkin "jesuiitta" tarkoitti jotain ehdottomasti ja sysimustasti pahaa.

Suomalainen ryssäviha saattaa olla sekoitus ksenofobiaa ja niin sanottuina sortovuosina poliittisista syistä tietoisesti lietsottua asennetta. Tietämäni mukaan ryssiä vihattiin ennen vapaussotaa sitä hanakammin mitä vähemmän heitä tunnettiin ja sitten vastaavasti esimerkiksi Terijoella ja Viipurissa ei ollenkaan. Punakapina muutti kaiken.

Seppo Heikinheimon muistelmissa ja eräissä taiteilijaelämäkerroissa olennainen sisältö on hienojakoinen luettelo suosikeista ja inhokeista ja asenteen muutoksista, suosioon pääsemisistä ja suosiosta putoamiesta (falling out of grace).

En tiedä, en tiedä. Siksi esiinnynkin asiantuntijana.

Historiantutkijat kieltäytyvät yleensä esittämästä "tuomioita" ja sanovat, ettei se ole historian tehtävä. Minusta "historian tuomioiden" jakaminen on juuri kliffaa historiassa ja aion jaella näitä tuomioita etenkin vielä eläville ja varsinkin juristeille, joita ne saattavat kirpaista. Historiantutkija voi tuomita eläviä ja kuolleita, joskaan ei isän oikealla puolella. Nähdäkseni näin myös jatkuvasti tehdään, vastakkaisista väitteistä huolimatta.

Merkittävien historian hahmojen, kuten Kristiina-kuningattaren, Pietari Suuren tai Kaarle XII:n liikerata on ellipsi niin kuin pyrstötähdillä. Joskus he etääntyvät mahdottoman kauas suosiosta ja joskus myönteisyys alkaa yllättäen kasvaa, kun tutkijat tulevat siihen tulokseen, että tämä olikin hyvä tyyppi.

Käytännön kanssakäymisessä olen usein yrittänyt noudattaa joskus nuorena saamaani neuvoa, ettei koskaan pidä paukutella ovia ja että heitetty paska kaartaa aina takaisin omaan otsaan. Sen vuoksi on viisainta teeskennellä, niellä oikeutettu raivonsa ja näyttää ystävällistä naamaa. Siten pääsee helpommin myös iskuetäisyydelle...

Meri ja joki

Kuten olen toistanut, blogin pitäminen on minulle kirjoittamisen opettelemista.

Kirjoittaminen on hyvin vaikeaa.

Eilen aloittaessani Lennart Meren "Hopeanvalkea" -teoksen yrittämisen tein ainakin yhden alokasmaisen virheen. Se kävi ilmi kommenteista.

Meri ei ollut valistunut harrastaja - sellainen kuin esimerkiksi kaimansa Veijo Meri, jonka Suomen historia on mielestäni suurenmoinen. Tosin viimeksi mainitussa on ei-ammattilaisen tietokirjalle tyypillinen ongelma: epätasaisuus. Nerokkaiden oivallusten ja hienojen argumenttien seassa on valkoisia läikkiä ja historian ymmärtämisen kannalta välttämättömiä yhteyksiä, jotka ovat jääneet maininnatta.

Asia on hiukan kuten Haavikon "Kansakunnan linja", joka ilmestyi kauan sitten. Se on monin kohdin kirjaimellisesti nerokas ja monin kohdin kirjaimellisesti idioottimainen.

Lennart Meri oli siis kunniallinen, Tarton yliopistosta valmistunut historiantutkija, joka suuntautui myöhemmin etenkin kansatieteeseen. Hänen nimittämisensä maallikoksi tai amatööriksi olisi kovin outoa.

Toivoisin arvoisan lukijan jo tietävän, etten pidä ylipistoa viisauden lähteenä. Olen itse professori ja useankin eri aineen dosentti enkä tiedä paljon mitään. Yliopisto on suhteiden lähde. Siellä oppii tietämään, kuka mitäkin asiaa tutkii ja saa jonkin käsityksen, mitä on mistäkin julkaistu.

Niinpä jonkun eilen ihmettelemä vanhan suomalais-ugrilaisen sanaston etsiminen laajemminkin Volgan valuma-alueelta on suhteellisen vakiintunut tutkimuksellinen kysymys, jota ovat käsitelleet Parpolan veljekset sanskriitin ja Intian vanhojen kielten ja kirjoitusten tutkijoina, ja esimerkiksi Christian Carpelan (Early contacts between Uralic and Indo-European linguistic and archaeological considerations, 1999, 2001).

Perusteellinen, uusi teos on The Cambridge History of Scandinavia, Volume I, Prehistory to 1520, ed. Knut Helle (2003). Tätä olen nyt ryhtymässä tutkimaan. Kirjassa ei ole aivan tuhatta sivua.

Arkeologia - joka siis ei ole oma alani historiassa - huvittaa minua suunnattomasti, koska fysikaalisten ajoitusmenetelmien jatkuva kehittyminen panee arkeologian systeemit uusiksi aina muutaman vuoden välein. Parinkymmenen vuoden takainen yliopiston approbatur-kirja (G. Childe tai vastaava) on täysin käyttökelvoton muuhun kuin hupilukemiseen, koska esimerkiksi Euroopan ja Lähi-Idän varhaisten kivirakentajien ajoittaminen (Stonehenge, Normandian megaliitit, Malta, Egyptin pyramidit jne.) on muuttunut niin monta kertaa.

Lennart Meren kirja on Suomea ajatellen erikoisen tärkeä siksi, että hyvän kivikauden ja kohtalaisen pronssikauden tutimuksen rinnalla rautakauden tutkimuksemme ei ole ainakaan kyennyt välittämään tuloksiaan yleiseen tietoisuuteen. Muinaistutkimus on rahasta kiinni. Rahaa on ollut vähän.

Karkeasti yleistäen Keski-Eurooppa oli "kansainvaellusajan" tukossa. Puhe on Länis-Rooman kukistumisen ja vaikkapa Kaarle Suuren valtakunnan välisestä ajasta eli noin 400-800 j.Kr.s. Tuon ajan ja muutamia satoja vuosia sen jälkeen Meren "Hopeatie" eli itäinen vesiväylä oli turkisten, meripihkan ja eräiden muiden himoittujen kauppatavaroiden normaali reitti Välimerelle.

Tätä kuvaa hiukan mielivaltainen päivän kuvituskuvamme, jossa esiintyvät paikannimet Arkangeli, Perm, Komi ja vielä Nenetsky, joka on yksi samojedikansoista. Perm on tarkoitettu tuomaan mieleen Martti Haavion ja monien muiden tutkiman Bjarmian, joka mainitaan tiheään vanhoissa norjalaisissa ja islantilaisissa lähteissä ja on sijoitettu Vienan meren eteläpuolelle.

Lennart Meri sanoo mielestäni aivan oikein, että "viikinkiaika" on valitettavan sotkuinen, ruotsalaisen romantiikan luoma kuvitelma jatkuvasti sotivista hirmuista. Luultavasti aivan kaikkialla maailmassa ryöstäminen ja kaupankäynti käsitettiin sosiaalisen kanssakäymisen kahdeksi puoleksi, jotka on hyvä yhdistää sopivasti. Keskittyminen yksinomaan jompaankumpaan ei oikein johda kestävään kehitykseen.

Itämeren seudulla tehtiin jossain vaiheessa maailmanhistoriallinen, käänteentekevä keksintö, joka kyllä liittyy tuohon "viikinkiaikaan" - laudoista rakennettu, kapea ja pitkä, soudettava ja purjeilla liikkuva vene, jossa oli köli ja joka oli sekä valtamerikelpoinen että sopiva jokireiteille.

Roomalaisten sota-alukset ja myös Bysantin suuret laivat olivat kotelorakenteisia.

Kapeat, nopeat veneet tekivät tunnetusti mahdollisiksi terrorismin milloin Pariisissa, milloin Sisiliassa, ja käynnit Islannissa, Grönlannissa ja Pohjois-Amerikassa.

Josta johtuu mieleen, että jopa suomennettu kirja kiinalaisten 1400-luvulla tekemistä maailman ympäripurjehduksista on mielestäni huuhaata. Kiinan laivat olivat monta kertaa eurooppalaisia suurempia ja kävivät säännöllisesti Afrikan rannikolla, kunnes kaukomatkailu loppui, mahdollisesti pohjoisen ja luoteen ratsastajakansojen takia.

Mutta hopeatie on totta ja se on tiedetty sata vuotta, mutta kysymyksiä ja arvauksia esittää kootuimmin Lennart Meri. Ajatus "ugrien" muinaisesti suuruudesta on Merelle tyystin vieras. Kysymys on, vaelsivatko ihmiset, kielet vai molemmat vuorovedolla.

Liittäisin loppuun oman kielikuvani. Itämeri on yksi maailman hiukkaskiihdyttimistä. Vaikutteet kulkivat sen rantoja myöten muutamia tuhansia vuosia. Jotkut vaikutteet lensivät kiertoradalta. Joidenkin nopeus kiihtyi ja voimistui.

Merkittävät kulttuurit ovat kovin usein lähtöisin välimeriltä, joita on maailmassa monta.

Me olemme unohtaneet oman Välimeremme Venäjän ja Saksan vihollisuuksien ja Neuvostoliiton takia. Kuitenkin vielä 1900-luvun alussa Wienin filharmoninen sinfoniaorkesteri matkasi itsestään selvästi Saksasta Puolaan, Riikaan, Tallinnaan, Pietariin ja vieläpä Helsinkiin ja siitä Ruotsiin ja Tanskaan Gustav Mahlerin johdolla esittämään mm. kapellimestarin omaa musiikkia.

Mahler istui dokailemassa Hvitträskissä, Gallen-Kallela maalasi hänestä kuvan ja kävi myös ilmi, että he olivat Sibeliuksen kanssa yhdestä asiasta täysin samaa mieltä, nimittäin Mahler ja Sibelius pitivät yksimielisesti toisiaan vähäpätöisinä säveltäjinä ja huonoina ihmisinä.

Niin se käy.

Viro ja Suomi

Mainintani Suomesta ja Mauno Koivistosta Viron itsenäistyessä aiheutti kiivaita kommentteja. Arvelen että Suomen pidättyvä ja pelokas politiikka oli oikea ja kenties sovittu linja. Palautan mieleen, että Viro itsenäistyi eli palautti itsenäisyytensä 20.8.1991 ja että Jeltsin oli noina päivinä piiritystilassa Janajevin vallankaappauksen aikana. Moskovassa ammuttiin tykeillä ja siviilejä kuoli. Huomattavasti myöhemmin Jeltsin aloitti Tshetshenian sodan.

En tiedä enkä muista näistä asioista paljon mitään.

Berliinin muurin kaatuminen 1989 ja Neuvostoliiton kaatuminen 1991 olivat käsittämättömiä ajatuksia. En olisi ikinä osannut kuvitella, että mitään sellaista voi tapahtua.

Siksi olisi oikein pitää lopun ikänsä suunsa kiinni valtiollisista asioista ja viettää syrjään vetäytyvää ja itkeskelevää elämää ja kärsiä virtsan karkailuista. Minulle on kiistämättä juuri tällaisia suunnitelmia.

Toisaalta epäilen, että vuosien 1989-1991 tapahtumat ja niiden jatko yllättivät monet muutkin.

Suomen ja Viron suhteista eli presidentti Koiviston politiikasta jatkan keskustelua. Sopivassa vaiheessa julkaisen lisäksi väitteeni, että Ruotsin politiikka Suomeen nähden Suomen talvisodan aikana 1939-1940 oli viisasta ja moraalista ja verrattomasti paras ratkaisu. Myytti jonka mukaan Ruotsi jätti Suomen yksin on luullakseni ruotsalaisten ja suomalaisten yhteisesti keksimä ja ylläpitämä vale tai ainakin puolitotuus.

Tänään kiinnitän oman huomioni ja lukijan huomion Viroon hiukan toisesta näkökulmasta. En tiedä Virosta mitään. Suhtautumiseni on ylimielisyyden ja häpeän sekoitus. Tähdennän että olen vaihteeksi tosissani: en ole milloinkaan käynyt Tallinnassa tai muualla Virossa enkä tunne ketään virolaista. En muuten ole liioin käynyt Venäjällä, en myöskään Viipurissa, en liioin Pietarissa, enkä ole näillä näkymin käymässä. Venäjän taitoni on niin alkeellinen, että pystyn lukemaan sanomalehtiotsikoita ja jotain sellaista, mutta en ymmärrä puhetta enkä kykene lukemaan kirjallisuutta.

Ettei nyt luultaisi, että kerskailen tyhmyydelläni ja tietämättömyydelläni, lisään hämärästi, että olin aloittamassa laajaksi luulemani Karjalan, Pietarin ja sitten Baltian koluamisen 1989, mutta sitten tapahtuikin aivan muuta - vakava sairaustapaus perhepiirissä ja väitöskirjan kirjoittaminen tuon sairauden keskellä ja niin poispäin. Niin vain siis kävi.

En tunne ketään muuta, joka ei olisi edes käynyt Tallinnassa tai Pietarissa. Sisareni asuu suuren osan ajastaa Pärnussa ja on toiminut ainakin kymmenen vuotta matkaoppaana niin että kysymys ei ole tiedon eikä tilaisuuden puutteesta.

Tämän kaiken jälkeen päivän avaukset.

Jaan Krossin elämäkertateos "Rakkaat kanssavaeltaja" saattaa olla aikamme merkittävimpiä omaelämäkerrallisia romaaneja. "Keisarin hullu" näyttäisi olevan aikamme merkittävimpiä romaaneja. Kross on kirjailijana luultavasti vahvaa Nobel-tasoa. Olen epävarma, koska virolainen kirjallisuus on edellä kuvatuista syistä minulle hiukan vaikeaa. Sulkeutunut perinne tekee ymmärtämisen ja arvioimisen hiukan vaikeaksi ja jään ehtimiseen ihmettelemään asioita, jotka läntisille kirjoittajille ovat ikävystymisen ja hyvin teoreettisen "sorron" kuvia, kun ne näille melkein näköpiirissä oleville kielisukulaisillemme ovat jotain aivan muuta. Krossille ja hänen sukupolvelleen esimerkiksi saksankielinen pikku kirja - vaikkapa Kant tai Nietzsche - on ollut aarre ja eräinä aikoina passi vankileirille Siperiaan. Meillä hymähdetään ja on hymähdelty ihmisille, jotka viitsivät lukea sellaisia.

Siitä huolimatta pelkään, että Viron 1920-luvun kirjallisuus ja sotien välinen tutkimus Tarton yliopistossa eräillä alueilla oli mittaamattomasti Suomea ja Helsingin yliopistoa edellä (esimerkiksi Lotman).

Me kiistimme venäläisen perintömme, ja sen kiistämisen myötä meni muun muassa suomenruotsalaisten kannattelema runouden modernismi ja samoin kytkös suureen venäläiseen kirjallisuuteen ja musiikkiin. Virolaisilla ei sitten ollut ainakaan kieliongelmia, vaikka Pätsin yksinvallan aikana venäjä ei ollut suosittu kieli.

Omalla kohdallani ja luultavasti joidenkin muiden kohdalla Suomen ja Viron suhde on asia, joka on pakko arvioida kokonaan uudelleen. - Kansallisuusaate ja sen työkalu laululiike kumminkin olivat virolaisia oivalluksia, jotka tulivat meilläkin käyttöön.

Seppo Heikinheimo ja muut pilkkasivat kuorolaulua erikoisesti ja mieskuorolaulua yleisesti. Minä ymmärsin vasta Seppo Zetterbergin kirjoittamista historioista, että kuoro, etenkin mieskuoro, oli poliittisesti ehkä vaarallisten henkilöiden poliisin epähuomiossa sallima organisaatiomalli.

Hävettää tunnustaa - kun esimerkiksi oma isäni veti kuoroja reserviupseeritoiminnan rinnalla eteknin vuosina 1944-1948. Kysymys ei siis ole lainkaan laulamisesta. Kuorot muuten kiersivät Yhdysvaltoja ennen sotia ja sitten 1950-luvulla. Miksiköhän?

No niin, kuten Jaan Kross ja Lennart Meri usein aloittivat kappaleen. No niin, miksi tunnustetusti tietämätön henkilö tulee julkisuuteen näillä asioilla?

On tähän yksi selvä syy. Lennart Meren "Hopeanvalkea" ilmestyi pari kuukautta sitten taskukirjana ja löytyy kaupoista. Sitä oli aika vaikea saada edes kirjastoista, koska kirjasta on sekä viroksi että suomeksi erilaisia laitoksia ja se jäi kirjoittajalta tavallaan kesken, koska hänelle tuli 1992 muita kiireitä, ja nyt hän on kuollut.

Meren "Hopeanvalkea" on mahdollisesti paras tieteellinen teos (tietokirja), jota olen lukenut kymmeneen vuoteen tai mahdollisesti koskaan.

Kirja on muotoiltu ilkikurisen "epätieteellisesti" ja kirjoittaja sanoo sitä matkakirjaksi. Alkujaan alaviitteitä ei ollut; taskukirjassa niitä on koottu runsas määrä liitteeksi.

Yritin katsella Helsingin Sanomista ja muista lähteistä lisätietoja - kirja huomattiin ja sen arvo käsitettiin ja mm. Pekka Tarkka ja Matti Klinge ovat kirjoittaneet asiasta.

Silti tämä kirja on jollain tavalla unohdettu.

Käväisin vasiten paleomytologiaa harrastavan lingivistiystäväni Haarmannin luona, ja hän näytti muhkean Ultima Thule -näyttelykirjan, jossa "Hopeanvalkean" hypoteesit ovat asianmukaisesti mukana, mutta kertoi samalla, ettei Meren kontribuutio ole oikeastaan tunkeutunut länteen. Siitä ei esimerkiksi näytä olevan varsinaista käännöstä englantiin eikä saksaan.

Lennart Mereltä itseltään joku kaltaiseni suomalainen oli kysynyt ystävällisesti, onko tämä koskaan tullut käyneeksi Pariisissa. Meri oli vastannut viileähkösti käyneensä siellä koulunsa, kun hänen isänsä oli suurlähettiläänä. Klassisten ja itämerensuomalaisten kielien lisäksi hän oli oppinut jo nuorena miehenä varsin täydellisesti äidinkielensä, venäjän ja suomen lisäksi ruotsin, saksan, ranskan ja englannin kielet. Siperiassa perunankuorijanan vietetty aika ei "syönyt miestä" niin kuin kilpailukielto urheilutoimittajien mukaan "syö" palloilijaa tai pyöräilijää, joka on "nälkäinen". Meri, Kross ja kumppanit söivät perunankuoria "nälkäisyyteensä".

Jatkan "Hopeanvalkean" esittelyä esimerkiksi huomenna. Tänään sanon, että kirja tuo mieleen Sakari Pälsin Pohjankävijän päiväkirjan, ja Merihän vietti useita vuosia äärimmäisessä Koillis-Siperiassa samoilla seuduilla kuin Pälsi aikoinaan. Pälsi oli arkeologi, Meri kansatieteilijä. Meren tyylissä ja otteessa on jotain samaa kuin Samuli Paulaharjussa, mutta Meri on vielä parempi, koska hänen näköalansa on niin tavattoman laaja.

Kirjoittajana ja kielenkäyttäjänä Lennart Meri voittaa tuomariäänin 12 - 0 suomalaiset kollegansa E.N. Setälän, Martti Haavion, Kustaa Vilkunan ja jopa Matti Kuusen. Viimeksi mainittu ymmärtääkseni käsitti ja tunnusti "Hopeanvalkean" merkityksen.

Vaikka Meren teema on hiukan oppinut - Saarenmaa / Tulenmaa antiikin Thulena, Sampo-myytti ja Baltian muinaisuus, kirjassa ei ole mitään sillä tavalla "tieteellistä" ettei pirteä lukiolainen tai etevä yläasteen oppilas kykenisi lukemaan sitä.

Luen ja olen lukenut joitakin vuosia uusia ja vanhoja julkaisuja tieteiden huipulta erityisesti keskittyen nyt ongelmallisiin yhteiskuntatieteisiin ja humanistisiin tieteisiin ja nimenomaan tieteidenvälisyyden kannalta.

Mitään näin hyvää ja innostavaa en siis muista saaneeni käsiini.

Tänään Maanantaina lopetan sanomalla, että en osaa arvioida Meren jokseenkin hurjien johtopäätösten pitävyyttä. Voi olla että hän on väärässä. Sillä ei oikeastaan ole merkitystä, koska tieteen ja myös kirjallisuuden kriteeri on niin suuri selkeys, että lukija voi tulla osaksi kirjoitusta ja kerätä ainekset omaan arvioonsa.

Filosofia

Sitten luin päivän lehdestä, että antiikin filosofeilta on julkaistu lisääkin hyviä suomennoksia.

Se oli mieluinen tieto.

Olin juuri edellisenä iltana ottanut tuoliltani, Possulan kuistilta, valokuvia atomeista, jotka ovat kovin ollakseen.

Siinä niitä on, puiden välissä. Puut eivät pane pahakseen.

Heikinheimo

Seppo Heikinheimon "Mätämunan muistelmat", yli 500 sivua, ilmestyi syyspuolella 1997
ja luimme sen hämmennnyksen vallassa ja hiukan shokissa. Kirja oli kirjoitettu ja sopimus kustantajan kanssa tehty, mutta kirjoittaja kuoli oman kätensä kautta toukokuussa 1997 ennen kuin kirja ilmestyi.

Uudelleenkin luettuna kirjassa on hyvin vähän itsemurhakirjettä ja sitäkin vähemmän rankaisemattomuuden uhmaa kuoleman rajan takaa.

Oikeastaan kirja on elämäkertateokseksi aika tavallinen. Mietittyä huomaa, että siitä puuttuu enimmin osin tulevaisuusperspektiivi. Yleensä ei voi kirjoittaa panematta välillä ainakin sivulauseeseen viittausta: ehkäpä tuonnempana, kukaties.

Heikinheimo oli syntynyt 1938, joten hän ei ollut myöskään iän kiroissa. En osaa lukea, näkyykö kuolemisen päätös tekstissä enkä ole varma, onko se kirjoitettu kuoleman jälkeen julkaistavaksi.

Tunnen sen verran läheisesti muutamia ihmisiä, jotka olivat hyvin lähellä tapahtumien keskipistettä, muun muassa lehdessä ja kustantajalla, mutta en ole kysellyt enkä kysy. Tunsin tuttavana, en lähemmin. Olimme siinä mielessä hyvissä väleissä, etten ansainnut Heikinheimon halveksuntaa.

Hänellä olikin se hovimiehen luonteenpiirre, että hän kiinnittyi hyvin voimakkaasti mahtaviin henkilöihin - Erik Tawaststjernaan, joka oli kuollut 1993, Martti Talvelaan, joka oli kuollut 1989, ehkä Joonas Kokkoseen, joka ei hänkään enää elänyt, ja luultavasti Erkkoon, joka oli etäinen. Lennart Meri saattaa olla avainhahmo, mutta en tiedä asiasta paljon, ja jos tietäisin, en kertoisi.

Korviini kantautui 80-luvulla Heikinheimon hurjiempien Viron surkeaa asemaa tähdentävien kirjoitusten jälkeen väite, että Virossa oltaisiin eli ehkä Meri olisi ollut sitä mieltä, että suomalaiset saavat tehdä mitä tahansa, kunhan eivät auta heitä. Neuvostoliiton kainalossa suomalainen sympatia olisi ollut pahinta, ja sitä Heikinheimo todella osoitti. Toistan: en tiedä. Sen luulen tietäväni, että Mauno Koivisto ymmärsi tämän näkökohdan erittäin hyvin.

On tilanteita, joissa myötätunto on pahinta - talvisodassa ja alkoholismissa. Siis elleivät rahkeet riitä muuhun kuin myötätuntoon.

Tuohon aikaan Helsingin Sanomissa oli kaksi hurjapäätä, Heikinheimo ja Kajava, jotka ajoivat arvosteltavansa joskus kapinan partaalle, ja lehti seisoi heidän takanaan, vaikka he olisivat olleet aivan väärässä. Nyt sellaisia kirjoittajia ei ole; Pekka Tarkka, joka on hyvin merkittävä kriitikko, ei ole koskaan ollut samalla tavalla yksinäinen kostaja kuin nämä kaksi yhdenkertaista alaistaan. Matalakirkollisena henkilönä hän ei tunne omakohtaisesti herännäisyyden hurmaa eikä siten tuomitsemisen makeutta.

Kirjan kansien välissä on merkittävä annos keskeistä suomalaisuutta. Nyt, lähes kymmenen vuoden kuluttua, lukija osannee hymähtää ruotsalaisuusvihalle, pesäpallopuheille ja asevelvollisuudesta sairauden takia luistaneelle "tykkimiehelle".

Heikinheimon muistelmateos on erikoislaatuinen salapoliisiromaani. Tekstin perusteella pitäisi selvittää, kuka oli murhaaja. Täsmennän kysymystä: tiesikö kirjoittaja kirjoittaessaan osittain kepeää, pakinanomaista,hauskaa, riivatun hauskaa tekstiään, että hän todellisuudessa kirjoitti maailman ensimmäistä ja parasta näytelmää, Oidipusta, jossa sokea tietäjä Teresias vastastaa Oidipus-kuninkaan toistuviin kysymyksiin kuninkaan surmaajasta:

"Murhaajan nimi on sinun nimesi."

Jätän asian auki ja perustelen tämän kirjoitukseni lukemissuosituksella: hyvin mielenkiintoista ja viihdyttävää. Jos sää, henkilökohtainen luontumus ja mielentila sallivat, dekkarin ratkaisemista voi yrittää ja samalla katsoa silmästä silmään tavanomaista murhenäytelmää, kertomusta eräästä todellakin hyvin lahjakaasta kuuden ällän ylioppilaasta, joka vähä vähältä pusertui oman, persoonallisuuden ja mielenrauhan kannalta äärettömän tärkeän lahjakkuuden alle ja johti jo varhain sellaiseen maanisuuteen, johon jokin lääkitys olisi voinut auttaa.

Kuvanvalintani johtuu siitä, että kirjan kansikuva on yksi yhteen Topi Vikstedtin, Germund Paaerin ja Erkki Koposen "Mustapartainen mies", ei ehkä hirveän kaukaa haettu roolihahmo julkiselle Heikinheimolle, joka aloitti samassa lehdessä kuin pakinoitsija Olli, Uudessa Suomessa.

Hyvää, sanoi mustapartainen mies, päivää.

Sahajauhoteoria

Jatkamme edellisten päivien aihepiiristä.

Sahajauhoteorian mukaan ansaintalogiikka toimii elinkeinotoiminnassa näinkin. Joku perii esimerkiksi hupsulta tädiltään makkaratehtaan. Kiinteiden kulujen konsolidoinnin jälkeen havaitaan helpostikin, että muuttuvat kulut huitelevat taivaita niin että kate jää mitättömäksi.

Neuvokas uusi makkaratehtailija ryhtyy silloin sekoittamaan makkaramassaan sahajauhoa tai muuta käsillä olevaa materiaalia, jonka rajakustannus lähestyy asymptoottisesti nollaa.

Kokemuksen mukaan vahva brändi ja aggressiivinen markkinointi merkitsee niin paljon, että asiakkaat sietävät jopa 90 prosentin sahajauhopitoisuuksia ennen kuin huomaavat mitään, saati ryhtyvät tutkimaan vaihtoehtoja.

Tämä intuitiivisesti sangen uskottavalta tuntuva teoria soveltuu teknisiin laitteisiin, kaupallisiin palveluihin ja poliitikkoihin.

Ajatuksen muotoili tiettävästi jo 1930-luvulla taloustieteilijä Josef Schumpeter - hän joka oli vielä keski-ikäisenä päätoiminen naistenmies ja ansioitunut lippizaner-ratsastaja (ne valkoiset hevoset, jotka osaavat vaikka tanssia polkkaa).

Ostavan yleisön täysin virheellinen ja perusteeton luottamus vakiintuneisiin tuotteisiin näkyy väkevästi apteekeissa.

Kysyin hiljan, olisiko myytävänä Hota-pulveria, sitä jossa on intiaanin kuva. Olen tuntenut henkilöitä, jotka nauttivat aamun avaukseksi 27 Hotaa.

Ei ollut.

Mannerheimintiellä ja Hakaniemessä oli ennen Pervitin-valomainos (auttaa aina). Ei ole Pervitiniäkään. Se puolestaan ei ollut lainkaan sama aina kuin sotakirjallisuudesta tuttu Pervitin. Tämä viimeksi mainittu saksalaisten tuote, jota suomalaisillakin oli käytössään, oli väkevä. Eräskin hiihtomies pisteli naamaansa koko porukan Pervitinit ja kohta sen jälkeen ampui reppunsa hyvin suunnatulla konepistoolin sarjalla. Porukka oli Petsamon tunturissa. Pervitin-miehen sukset käännettiin tulosuuntaan ja hän kuuluu tulleen tolkkuihinsa vasta lähellä Sodankylän kirkonkylää, niin että vahvaa oli doping.

Tietääkseni tämän rohdon jyty aine oli efedriini, jota muistaakseni ainakin jääkiekkoiloijat ja hiihtäjät käyttivät vielä pari vuosikymmentä sitten.

Sen muistan itse, että 1960-luvulla määrättiin reseptillä laihdutuslääkettä, joka vei nälän tunteen. Se kuuluu olleen amfetamiinia.

Puhumattakaan menneisyyden yskänlääkkeistä. En oikein uskalla edes ajatella, mitä kaikkea niissä todella oli, mutta kyllä yskä lähti, kun rohto oli sekoitettu apteekissa ja pullon kylkeen oli liimattu aistikkaasti taiteltu, solmion muotoinen resepti.

Sekin liittyy välillisesti sahajauhoteoriaan, että väärä tuote voi olla juuri oikea. Legendan mukaan suurenmoinen keltainen postitarra (3M) keksittiin vahingossa. Jonkun piti keksiä helvetin hyvää liimaa ja hän keksikin tosi huonoa. Aikojen kuluttua hoksattiin, että tällähän on käyttöä - lappu jonka voi irrottaa paperista viemättä teksti mukana.

PostIt -tarranippu on kunniapaikalla New Yorkin modernin taiteen museon vitriinissä. Se on siis arvioitu teollisen muotoilun mestarituotteeksi.

Sahajauhopitoista makkaraa siellä ei ole. Toistaiseksi.

Turhasta neroudesta

Eilinen taskunlämmin filosofointi ja viisastelu aiheutti hyvinkin paljon kommentteja ja näyttäisi häirinneen joidenkin kunnon ihmisten heinäkuuta. Eihän kesällä nyt tokikaan kuuluisi lukea muuta kuin Jerry Cottonia ja murehtia korkeintan Matin maksaa, vai oliko se haima.

Josta tulee mieleen, että täällä Possulassa on kaikesta huolimatta kohottavaa lukemista hyllyissä ja eri kätköissä, kuten vanhoja Ruutuja ja Nonstopeja 70-luvulta, jostain hankkimani Mad-lehden faksimilet 1950-luvun legendaarisista vuosikerroista, ja valikoima Kansa Taisteli -lehden reteimpiä numeroita - täydellinen sarja on Laurilla.

Jossain on Tekniikan Maailma 20 vuoden takaa, ja autojen arvioinnit ovat täsmälleen samoja kuin tänään: kiitetään moottorin miehekästä murahtelua, kulkuneuvon kiivasta kiihtymistä ja oivallista ajoasentoa, kun sen sijaan puutelistalle päätyy kaukovalojen keilan riittämättömyys. Lukijan osastossa kysytään, saako mopoa virittää, ja Osmo A. Wiio kertoo tekniikan uusimmista ihmeistä.

Tuohon sivukappelin eli työhuoneeni hyllyyn näyttää pysköineen The Economisteja vuodelta 1992 ja Suomen Kuvalehtiä vuodelta 1996, joista voi lukea asaintuntevia analyyseja olevista oloista ja sangen todennäköisiä ennusteita mm. teknologian kehityksestä.

Ulkona on sangen todennäköinen sää.

Ellei katsoisi kantta, Nietzschen "Ecce homo" - kirjan kahta juttua voisi otsikoiden perusteella luulla Jörn Donnerin kirjoittamiksi - "Miksi olen niin viisas" ja "Miksi kirjoitan niin hyviä kirjoja".

Nietzschen arvelussa on hiukan perää, kun hän julistaa, että aikanaan Heinrich Heine ja hänet itsensä katsotaan saksan kielen suurimmiksi mestareiksi. Heillä vain oli riittävä määrä "jumalallista ilkeyttä".

Luther sai ainakin välillisesti aikaan ehkä vielä enemmän inhimillistä kärsimystä kuin Nietzsche ja oli muutenkin vielä parempi kirjoittaja, samaa luokkaa kuin Augustinus, joka loi uutta käyttäen hyväkseen koko antiikin osaamisensa ja niin uljasta kieltä, ettei sille löydy vertaa. Kahden viimeksi mainitun herran, Lutherin ja Augustinuksen kielellinen syvä loisto muuten ei säily käännöksissä. Augustinuksesta tosin huomaa jopa pikku suomennoksista, että hänen lauserakenteensa oli omaksunut ja siis tehnyt omakseen mm. Waltari. Lisään varmuuden vuoksi, että Lutherin ja Augustinuksen kohdalla en tällä kertaa tarkoita lainkaan heidän hengellistä syvyyttään, vaikka se merkitsee paljon, vaan viittaan vain kieleen, tekstin äkilliseen kirkastumiseen. Tacitus oli mestari, mutta hänen lukemisensa on työlästä ja ymmrtäminen epävarmaa; huomio kiinnittyy kielen mestaruuteen. Augustinus kirjoittaa samaa kieltä, latinaa, mutta hänen käyttämänään se virtaa itsestään selvästi ja virkistävästi kuin vuoristopuro.

Tähtään huomautukseen tarpeettomista ihmisistä ja turhasta neroudesta.

Joskus katselen Spenglerin "Länsimaiden perikatoa", jossa kaikki on väärin ennustettu, ja joskus Jacob Burckhardtin maailmanhistorian mietteitä (Weltgeschichtliche Betrachtungen) vuodelta 1870, jossa melkein kaikki on oikein nähty. Burchardt on tuossa hyllyssä sopivasti Lehväslaihon "Panssarisotaa" -teoksen ja Laurin poikien "Kasper, Jesper ja Joonatan -kokoelman välissä. Tarkemmin katsoen Kolme iloista rosvoa ovatkin Heikin vanhoja c-kasetteja 80-luvulta.

Niin - tämä oikeassa olemisen ja hyvin näkemisen vimma. En ole aivan varma, etteikö se olisi yksi kulttuurimme sairauksista. Olympaliikkeen altius, citius, fortius eli korkeammalle, nopeammin, vahvemmin kiteyttää ehkä tuon pohjaltaan nietzscheläisen hulluuden.

Olen itse sellainen seitsemän ja puolen mies, jolta on vain joskus lipsahtanut kymppi miikka mutta toisaalta olen neuroottisen omahyväisyyden vuoksi yleensä välttynyt ala-arvoisilta. Muistokirjoituksekseni haluaisin, kun olen kuollut, "välttävä viisi". Sen ansaitseminen edellyttäisi kyllä vielä ponnistelua.

Miksi emme voisi suhtautua ihmisen, kulttuurin, eliömaailman ja moraalin haasteisiin pyrkimällä rehellisesti tekemään asiat vähän sinne päin eli ns. ryssäämällä? Jos ruuvi ei mene lautaa n kiertämällä, katsotaan onko ketään näkemässä ja ellei ole, lyödä jysäytetään vasralla. Tätä tekniikkaa, joka oli sangen suosittu esim. keittiökalusteiden kiinnittämisessä ja ikkunanpuitteiden asentamisessa, nimitettiin nuoruudessani ryssäämiseksi. Nykyinen "ryssiminen" tarkoittaa kai pilaamista, ja se on eri asia. Jos joku ryssii esimerkiksi saunan maalauksen, se on maalattava uudestaan. Jos saunan maalaa oikean suuntaisesti, vaikkakin huolimattomasti ja puutteellisesti ja friipäiviä jättäen, saa luvan kelvata, ainakin jos kestää seuraavaan kesään.

Eli moraalinen kysymys: miksi tehdä hyvin, jos vähän fuskaamalla pääsee melkein yhtä hyvään tulokseen?

Hieman anstendisemmin esitettynä: ei ainakaan Savossa näy yhtään hömötiaista, joka näyttäisi olevan turhuuden tunnoissa, eikä kedon kukkia, jotka värisivät ajatellessaan, että kun tuuli käy heidän ylitseen, heitä ei enää ole.

Ja kolmannen kerran sama asia: toisin kuin dosentti Nietzsche, olen kovin kernaasti hyvn ja pahan tällä puolen enkä tuolla.

Meitä on monta

Elias Canetti kertoo muistelmissan humalaisesta sotamiehestä, joka oli venäläinen ja tasapainotteli Tonavan padolla.

Pieni Elias huusi:"Setä, setä, siellä on vaarallista. Siellä voi pudota jokeen ja hukkua!"

Humalainen sotamies huusi:"Ei hätää. Meitä on miljoonia."

Oikealla kuvassa on osa kuvasta, jonka pitäisi esittää ikäpyramidiä. Alhaalla on nuoria, ylhäällä vanhoja. Ikäpyramidin sijassa on nykyisin ikälankarulla.

Meitä, nyt eläkeikäisiä, on 14 % väestöstä. Kunhan 1945-1949 syntyneettäyttävät 63 tai mitä täyttänevätkään, tilanne muuttuu jokseenkin kauheaksi.

Siksi siitä puhutaan kevennyksin, lepytellen.

Kestävän kehityksen ja ympäristön keskustelijat sivuuttavat yhden asian ja päätyvät Linkolan leiriin - ahnas ihminen on ongelma.

Ihmisten radikaalia vähentämistä ovat esittäneet Linkola ja Pol Pot.

Olen tätä miettinyt paljonkin enkä oikein keksi muita tavattaessa teloitettavia kuin Linkolan ja itseni sekä mahdolliset muut vapaaehtoiset. Me valikoidunne siksi, että olemme vanhoja ja tarpeettomia.

Yli 60-vuotiaiden tai yli 55-vuotiaiden tappaminen ei ehkä onnistui kevyesti, koska moni voisi rimpuilla vastaan ja keksiä pirullisen ovelia keinoja tallatakseen täällä vielä, ympäristön uhkana.

Toinen ongelma on kiinalaiset ja muut kunnon ihmiset. Onko todennäköistä, että nyt lapsuusvuosia viettävät kasvavat ymäristöä ajatellen paremmiksi kuin me ja löytävät keinot vähentää porukkaa?

Ei taida olla.

Kolmas teoreettinen ongelma on luonnon monimuotoisuuden säilyttäminen, joka on silmiinpistvästi ihmisen ajatus. Kun ihminen on kadonnut, luonto ei ole monimuotoinen, koska luonto ei ajattele, tiettävästi. Maailmankaikkeus näyttää tulevan erinomaisesti toimeen ilman ihmisiä ja heidän jumaliaan.

Ajatukseni on yksinkertainen ja tyhmä. Esimerkiksi pusikoitunut Suomi on parempi asia kuin nälkää näkevä Suomi. Päämärä on ihmisten hyvinvointi, joka eurooppalaisen tai juutalais-kristillis-helleenisen perinteemme mukaan tarkoittaa toisten hyvinvointia. Itsestä ei ole niin väliä.

Siksi esimerkiksi julkisen kirjoittamisen kertosäe on tämä: yltiöyksilöllisyys on korkeakulttuurien harhaisku, jota on hillittävä.

Vastustain varovasti kieliopisso yksikön ja monikon ensimmäistä persoonaa.

Vitsikästä kyllä, tämä ajatus on esitetty verrattoman keskitetyhsti Isämeidän-rukouksessa. Siinä koko ajan toistettu "sinä" (Sinun tahtosi), on sama tyyppi kuin Hän, se joka en ole minä, vaan joka on vastapäätä.

Aunus harmaasilmä

Tämän kuvan on ottanut velivainajani. Se on Aunusta kymmenkunta vuotta sitten.

Isällä on joitakin kymmeniä loisteliaita kuvia Vitelestä, Alavoisista, Nurmoilasta ja Syvärin luostarista 1942-1943.

Katson, tänään, eilen, viime viikolla, television itseään häpeileviä pikku filmidokumentteja pistäytymisistä Karjalan kannaksella ja etäämmällä.

Olin täysin tohkeissani Pähkinälinnan (Slisselburg) ja Vanhan Laatokan (Staraja Ladoga) näkymistä ja rakennuksista - en ollut ennen nähnyt.

Laatokkaa ajatellen Juha Taskisen kirja "Laatokan seitsemän merta" oli aikoinaan silmien avaaja ja aikamoinen suoritus ja saavutus sukeltavalta valokuvaajalta, joka taisi oppia puhumaan "hyljettä" sukellellessaan harmaaturkkien parvissa.

Sitten ovat nämä paikallishistoriat ja kartat; eräin kohdin tunnen jokaisen puhelinpylvään vuoden 1938 tiedoin.

Sille seudulle en tunne minkäänlaista vetoa. Pelkään ruumiillisen ja henkisen terveyteni puolesta. Kumpi tahansa tai molemmat saattavat pettää. Jälkimmäistä pelkään enemmän.

Räisälän hovi ja pappila lahoavat vuotavin katoin, nuorisoseuran talo on sokea sisään lyödyin silmin, vanhojen valokuvien huivipäiden ja saapasjalkojen paikalla leijuu reaalisosialismin jälkeensä jättämä tyhjyys ja autius.

Tämän hetken keskustelussa Suomen ympäristöarvoja korostetaan aiheellisesti ja ansiokkaasti, hetkittäin myös liioitellen. Enimmät ihmiset ymmärtävät, että olemme osa metsää ja että hyvinvointimme edellyttää toisten ihmisten ja toisten eliöiden hyvinvointia.

Eikö kaksi asiaa olisi nähtävä yhteydessä toisiinsa: ympäristöä eli maapalloa ajatellen neuvostojärjestelmä oli pahin isku, joka on kohdannut maapalloa sitten Jukatanin meterorin eli viimeisten 500 miljoonan vuoden aikana.

Luultavasti se oli samalla rajuin isku ihmisten yhteisöllisyyttä vastaan viimeksi kuluneiden 10 000 vuoden aikana.

Hitlerin hirmukausi oli sittenkin aika lyhyt, oikeastaan 1938-1945, vaikka natsivalta alkoi tietysti 1933.

Sangen pahaa jälkeä on tehnyt Yhdysvallat kaivoksilla, teollisuudella ja teollisella maanviljelyllä, mutta tästä ei voi puhua samaan hengenvetoon kuin edellisestä. Kertaluokka on toinen. Ja Kiina näyttää erikoistuneen teollisiin tolkuttomuuksiin.

Kysyn: miksi mielenkiintomme 0hjataan esimerkiksi suomalaisiin makuasioihin, johonkin sellaiseen, että onko joku maanviljelijä (maatalousyrittäjä) lyönyt heinäseipään väärin päin peltoon. Rajamme välitömässä läheisyydessä on kolme romahtanutta kaupunkia, nimittäinViipuri, Käkisalmi ja Sortavala, ja yksi romahtamaisillaan oleva suurkaupunki, Pietari.

Eikö perinteinen kapea suuntautumisemme kauppaan ja politiikkaan ole juuri tässä suhteessa tuhoisaa?

Myrkyttyneen ympäristön rinnalle nostan surmatun kulttuurin, koska olen vakuuttunut siitä, että ihmisryhmien keskinäiset järjestelmät eli kulttuuri ovat ainellisen ja henkisen toimeentulomme pohjaa. Rajantakaisessa maailmassa minua kauhistuttaa kulttuurittomuus, ja kun luen vanhaa Viipuria ja entistä Karjalaa, niin kaiken romantisoinnin jälkeenkin pidä totena, että se seutu oli yhteisöllisesti erittäin elävää ja sitkeästi elävää. Sama koskee Suomeen koskaan kuulumatonta Vienaa, jossa eräät entiset runokylät on korvattu peltisillä traktorihalleilla ja muutamat karelianismin kansallismaisemat on vedetty koneilla nurin. Runkoja ei ole kuitenkaan jaksettu korjata metsistä.

Kyllä meillä on edelleen lupa saada tietää, mitä siellä oli, karttaan punaisella merkityn rajan takana. Kyllä meillä on nykyisin lupa sanoa, että viimeksi kuluneet runsaat 60 vuotta ovat olleet sillä puolen järkyttävää, jatkuvaa alamäkeä.

Sen kehityksen pysäyttämiseen pitää etsiä keinoja. Itse en valitettavasti usko, että "Karjala takaisin" voisi johtaa käytännössä mihinkään, Suomen voimin ja varoin.

Kelloa voi kääntää takaperin kuinka paljon tahansa. Aika ei käänny.

Mutta me voimme ainakin sanoa, että emme ole enää kahvan vallassa.

= = =

Se oli päivän saarna, sopivan itkunsekainenkin.

Lähden tästä ajelemaan Possulaan. Mahdollisista katkoista blogin ilmestymisessä voi valittaa suoraan Savonlinnan kaupungille, kulttuuritoimi. - Nyt ne ovat sulkeneet Joel Lehtosen Putkinotkon. Kai sillä muutaman lörtsyn hinnan säästää. Suhtautuminen kulttuuriin ainakin on ennallaan, sellaista nyky-Sortavalan tyyliä.

Onni etteivät ihmisryöstöt eli kyyditykset ole enää muotia. Muuten kaupungin virkamiehet saisivat olla tarkkoina väistellessään mustia, idän suuntaan pyrkiviä autoja.

Puliukkojen muistolle

Puliukot ovat kuolleet.

Korvikeaineiden väärinkäyttäjiä ja kodittomia alkoholisteja on, mutta he eivät ole "kunnon" ihmisten silissä.

Ennen Erottajallakin seisoi joka päivä mies, joka oli kuin Helsingin Sanomien kulttuuriosaston kirjoitus - kaikki osaset eli eri romppeet olivat puhtaita ja siistejä, mutta kokonaisuudessa ei ollut mitään järkeä.

Kaveri asioi harvemmin käymälässä, vaan teki suoraan housuihin, ja päivän melskeissä erilaisia eväitä meni myös rinnuksille. Pelastusarmeija ja Sossu antoivat onneksi kamppeita, puhdasta ja hyvää tavaraa, esimerkiksi erinomaista liituraitakangasta olevat suorat housut, käytetty ruskea takki ja koripallokengät, takin alla ns. kipparipaita.

Bensowin talon viinakaupan kulmalla toistui:"Anteeks mutta voisko johtaja jeesaa markalla..." Jos puhuteltu - "johtaja" - hidasti askelta, tuli pakollinen jatko... "kun pitäis päästä siskon luo Jakomäkeen..."

Bensowin talo on samanlainen, hiljalleen riutuva paikan määre kuin Wulffin kulma tai Tempon talo - nimiä ei enää ole mutta nimityksiä käytetään. Huumenuoriso asusti aikojen alussa Perunatorilla, jossa kai ei enää myydä perunoita - siis siinä Bio-Bion edessä (Uusi ylioppilastalo - Vanha ylioppilastalo). Puliukot eli denat majailivat Ruttopuistossa, johon on haudattu 1700-luvulla koleraan kuolleita; Helsingissä ei liene koskaan ollut paiseruttoa.

Liikehdintä alkoi 1960-luvulla. Marraskuun liike kiinnitti voimakkaasti huomiota rappioalkoholistien asiaan. Kävin useinkin ensisuojassa, jota ruvettiin sanomaan Lepakkoluolassa ja joka tuli myöhemmin tutuksi muista yhteyksistä. Vallitseva, valistunut mielipide paheksui juoppojen hyysäämistä, sillä joka ei työtä tee, sen ei syömänkään pidä. Todellisuudessa kysymyksessä oli aika suuri määrä lohduttoman huonoon kuntoon joutuneita ihmisiä.

Puliukot haluttiin nähdä huvittavina. Kari Suomalainen teki asiassa parhaansa. Puliukko Kustu oli aika tyypillisesti lainattu muilta pilapiirtäjiltä. Tanskalaisen Storm-Pedersenin pulikot jäivät historiaan epäilemällä, että kulttuuri tarkoittaa samaa kuin pulituuri. Ruotsalainen Albert Engström ja hänen hyväntuulinen, jäntevä ja reipas Kolingen-hahmonsa oli iloinen, yhteiskunnanvastainen pilkkakirves, joka lainasi hahmonsa piirrosten pultsareille.

Pulituuri muuten on ainetta, jota käytettiin huonekalujen kiillottamiseen. Pöydät ja piirongit petsattiin tummiksi ja lakattiin useaan kertaan ja hiottiin ja sen jälkeen kiillotettiin pulituurilla, joka on ohjaltaan ranskan kielen sana ja tarkoittaa kiillotusainetta. Siinä oli alkoholia.

Puhuttiin myös tenttu-ukoista. Tenttu tarkoittaa denaturoitua eli vastenmieliseksi tehtyä alkoholia. Viimeisiä sellaisia aineita oli "liekkiviina" eli etyylialkoholi tuulilasinpesunesteenä. Nykyinen haisee kyllä ihastuttavasti viinalta, mutta on korkeampi alkoholi eikä siis mene päähän.

Vietin lapsuutta ja nuoruutta hullujen ja humalaisten seurassa, kuten maalla oli yleisesti tapana. Heillä oli hienot jutut. Kaikki kuunneltiin ja painettiin mieleen.

Kirkonkylissä ei tietenkään ollut Alkoa, eikä kauppalan viinakaupasta myyty juopoille. Suosittu korvikepäihde oli suuvesi Illodin, mutta myös Eau de Colognea juotiin ja nikkarinlakasta sai suolan avulla päähän menevää janojuomaa.

Kuvittelisin, että keskioluen vapauttaminen ja alkoholipolitiikan keventäminen tappoi pultsarit. He joivat itsensä hengiltä ensimmäisinä.

He olivat myös sodan ja elintasokilpailun ensimmäisiä uhreja. Sisätilahenkilöistä ei yleisö paljon tiedä. Kun suora sosiaalituki kasvoi, ihmiset alkoivat juoda itseään hengiltä neljän seinän sisällä, eivätkä heistä tienneet muut kuin poliisit ja ruumisarkkuliikkeiden autonkuljettajat.

En tiedä. Ehkä valtavasti kohonnut suomalainen alkoholinkäyttö näkyy yllättävällä tavalla. Mielestäni julki juopuneita eli päiväsaikaan tolkuttomassa humalassa hoipertelevia ja hoilaavia ihmisiä näkee nykyisin harvemmin kuin ennen. Tämä tarkoittaa että heitä näkee harvemmin keskustan kaduilla.

Puliukko oli vaaraton olento, joka huonokuntoisuutensa vuoksi ei olisi edes pystynyt väkivaltaisuuteen. Heitä asui talvisin Helsingin pääpostin lähellä roskalaatikoissa. Joukossa oli eräässä vaiheessa kaksi Mannerheim-ristin ritaria.

Espoon käräjiä 60-luvulla istuttaessa Annankadulla yksi toimistamme oli soittaa järjestyspoliisille ja pyytää poistamaan puliukko Sutinen, joka oli yleensä vielä aamulla kello 9 nukkumassa ja haisemassa ullakkotasanteella.

Epäilen että talonmies oli humaani.