Sivun näyttöjä yhteensä

29. heinäkuuta 2006

Heikinheimo

Seppo Heikinheimon "Mätämunan muistelmat", yli 500 sivua, ilmestyi syyspuolella 1997
ja luimme sen hämmennnyksen vallassa ja hiukan shokissa. Kirja oli kirjoitettu ja sopimus kustantajan kanssa tehty, mutta kirjoittaja kuoli oman kätensä kautta toukokuussa 1997 ennen kuin kirja ilmestyi.

Uudelleenkin luettuna kirjassa on hyvin vähän itsemurhakirjettä ja sitäkin vähemmän rankaisemattomuuden uhmaa kuoleman rajan takaa.

Oikeastaan kirja on elämäkertateokseksi aika tavallinen. Mietittyä huomaa, että siitä puuttuu enimmin osin tulevaisuusperspektiivi. Yleensä ei voi kirjoittaa panematta välillä ainakin sivulauseeseen viittausta: ehkäpä tuonnempana, kukaties.

Heikinheimo oli syntynyt 1938, joten hän ei ollut myöskään iän kiroissa. En osaa lukea, näkyykö kuolemisen päätös tekstissä enkä ole varma, onko se kirjoitettu kuoleman jälkeen julkaistavaksi.

Tunnen sen verran läheisesti muutamia ihmisiä, jotka olivat hyvin lähellä tapahtumien keskipistettä, muun muassa lehdessä ja kustantajalla, mutta en ole kysellyt enkä kysy. Tunsin tuttavana, en lähemmin. Olimme siinä mielessä hyvissä väleissä, etten ansainnut Heikinheimon halveksuntaa.

Hänellä olikin se hovimiehen luonteenpiirre, että hän kiinnittyi hyvin voimakkaasti mahtaviin henkilöihin - Erik Tawaststjernaan, joka oli kuollut 1993, Martti Talvelaan, joka oli kuollut 1989, ehkä Joonas Kokkoseen, joka ei hänkään enää elänyt, ja luultavasti Erkkoon, joka oli etäinen. Lennart Meri saattaa olla avainhahmo, mutta en tiedä asiasta paljon, ja jos tietäisin, en kertoisi.

Korviini kantautui 80-luvulla Heikinheimon hurjiempien Viron surkeaa asemaa tähdentävien kirjoitusten jälkeen väite, että Virossa oltaisiin eli ehkä Meri olisi ollut sitä mieltä, että suomalaiset saavat tehdä mitä tahansa, kunhan eivät auta heitä. Neuvostoliiton kainalossa suomalainen sympatia olisi ollut pahinta, ja sitä Heikinheimo todella osoitti. Toistan: en tiedä. Sen luulen tietäväni, että Mauno Koivisto ymmärsi tämän näkökohdan erittäin hyvin.

On tilanteita, joissa myötätunto on pahinta - talvisodassa ja alkoholismissa. Siis elleivät rahkeet riitä muuhun kuin myötätuntoon.

Tuohon aikaan Helsingin Sanomissa oli kaksi hurjapäätä, Heikinheimo ja Kajava, jotka ajoivat arvosteltavansa joskus kapinan partaalle, ja lehti seisoi heidän takanaan, vaikka he olisivat olleet aivan väärässä. Nyt sellaisia kirjoittajia ei ole; Pekka Tarkka, joka on hyvin merkittävä kriitikko, ei ole koskaan ollut samalla tavalla yksinäinen kostaja kuin nämä kaksi yhdenkertaista alaistaan. Matalakirkollisena henkilönä hän ei tunne omakohtaisesti herännäisyyden hurmaa eikä siten tuomitsemisen makeutta.

Kirjan kansien välissä on merkittävä annos keskeistä suomalaisuutta. Nyt, lähes kymmenen vuoden kuluttua, lukija osannee hymähtää ruotsalaisuusvihalle, pesäpallopuheille ja asevelvollisuudesta sairauden takia luistaneelle "tykkimiehelle".

Heikinheimon muistelmateos on erikoislaatuinen salapoliisiromaani. Tekstin perusteella pitäisi selvittää, kuka oli murhaaja. Täsmennän kysymystä: tiesikö kirjoittaja kirjoittaessaan osittain kepeää, pakinanomaista,hauskaa, riivatun hauskaa tekstiään, että hän todellisuudessa kirjoitti maailman ensimmäistä ja parasta näytelmää, Oidipusta, jossa sokea tietäjä Teresias vastastaa Oidipus-kuninkaan toistuviin kysymyksiin kuninkaan surmaajasta:

"Murhaajan nimi on sinun nimesi."

Jätän asian auki ja perustelen tämän kirjoitukseni lukemissuosituksella: hyvin mielenkiintoista ja viihdyttävää. Jos sää, henkilökohtainen luontumus ja mielentila sallivat, dekkarin ratkaisemista voi yrittää ja samalla katsoa silmästä silmään tavanomaista murhenäytelmää, kertomusta eräästä todellakin hyvin lahjakaasta kuuden ällän ylioppilaasta, joka vähä vähältä pusertui oman, persoonallisuuden ja mielenrauhan kannalta äärettömän tärkeän lahjakkuuden alle ja johti jo varhain sellaiseen maanisuuteen, johon jokin lääkitys olisi voinut auttaa.

Kuvanvalintani johtuu siitä, että kirjan kansikuva on yksi yhteen Topi Vikstedtin, Germund Paaerin ja Erkki Koposen "Mustapartainen mies", ei ehkä hirveän kaukaa haettu roolihahmo julkiselle Heikinheimolle, joka aloitti samassa lehdessä kuin pakinoitsija Olli, Uudessa Suomessa.

Hyvää, sanoi mustapartainen mies, päivää.

5 kommenttia:

  1. Onpa yllättävä tulkinta presidentti Koiviston roolista Viron itsenäistymispyrkimyksissä. Ilmeisesti vain erittäin hyvä juristi pystyy tällaiseen tulkintaan ja puolustukseen.

    VastaaPoista
  2. En koe itsessàni heikin heimolaisuutta.

    "Hammas hampaasta, silmà silmàstà" -asennetta lòytyy yhà esim. HS:n nettikeskustelujen ns. kestoaiheista: pakkoruotsi pois ja Karjala vapaaksi. Tosin siellà keskustellaan myòs peràti analyyttisesti. Ottaa vaan aikansa pààstà jyvàlle.

    Miksi SH takoi pààtànsà oveen, jos sità ei kerran avata? "Jos sinua lyòdààn, kàànnà toinenkin poskesi". Sàilyy henkikultakin pitempààn.

    VastaaPoista
  3. YLE Radio 1:n "Pakållisessa" heinäkuussa on kuultavissa Heikinheimon ihan asiallinen panos ruotsinkielen kouluopetuskeskusteluun

    Netissä sivu, jolta löytyy:
    http://www.yleradio1.fi/kuuntele/?&rp_page=18

    (Suora osoite ladattavaan tiedostoon:
    http://www.yle.fi/radiosoitin/mp3.php?url=http%3A%2F%2Fwww.yleradio1.fi%2Fmp3%2Faudio% )

    VastaaPoista
  4. Toipilan mainitsema "yllättävä tulkinta" on lievästi sanottuna lievästi ilmaistu.

    Muistan, kuinka äidinkielen opettajani oli perustamassa Tuglas-seuraa 1980-luvun lopulla kaiken hämäräperäisen, epäilyttävän ja hyvin todennäköisesti neuvostovastaisen heimoystävyyden merkeissä. Elokuussa 1991 seuran tiloihin Helsinkiin saapui yksityisellä moottoriveneellä muuankin Lennart Meri, jota oli osattu odottaa. Sinne Meri perusti yhdessä päivässä maanpakolaishallituksen tai Viron edustuston - riippuu näkökulmasta, kumpaa nimitystä haluaa käyttää - ja esiintyi suorassa BBC:n TV-lähetyksessä suomalaisten kameroiden edessä.

    Kahdeksan kuukautta aiemmin olin katsellut Leningradin TV:tä, jossa näytettiin kaikki se Vilnan materiaali, minkä Suomessa Yleisradio oli sensuroinut, ja pormestari Sobtshak irvisteli rumasti sitä katsellessaan. Loistava kontrasti siihen koettiin seuraavana päivänä, kun nurkkavaltion päämies sai shownsa käyntiin, kiivaili kuinka hän on saanut hyvin monenlaista tietoa, esitti paremmin informoitua, oli pahoillaan siitä että Yleisradio kertoi uutisia, ja paheksui sitä, että liettualaisilla kameramiehillä oli käytössään värifilmiä. Jos Yleisradion sensuroidut uutisetkin olivat hänelle liikaa, en osaa kuvitella, mitä mieltä hän olisi ollut Leningradin TV:stä.

    Oli kyllä kyseinen päämies oikeassakin. Silloin kun hän lausui "Virossa ei tiedetä, mitä kaikkea Suomi on sen hyväksi tehnyt."

    Miten totta. Ei minullekaan tule mieleen yhtäkään asiaa, josta kerskailla.

    Mitenkähän kyseinen päämies selviäisi nykyisessä tiedotusympäristössä netteineen kaikkineen. Melkein liian julmaa ajatellakin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. KYLLÄPÄ TAAS LEIJUTAAN, OI TE ARVOISAT NOKKELASTIKIRJOITTAJAT!

      Poista