Sivun näyttöjä yhteensä

27. heinäkuuta 2006

Turhasta neroudesta

Eilinen taskunlämmin filosofointi ja viisastelu aiheutti hyvinkin paljon kommentteja ja näyttäisi häirinneen joidenkin kunnon ihmisten heinäkuuta. Eihän kesällä nyt tokikaan kuuluisi lukea muuta kuin Jerry Cottonia ja murehtia korkeintan Matin maksaa, vai oliko se haima.

Josta tulee mieleen, että täällä Possulassa on kaikesta huolimatta kohottavaa lukemista hyllyissä ja eri kätköissä, kuten vanhoja Ruutuja ja Nonstopeja 70-luvulta, jostain hankkimani Mad-lehden faksimilet 1950-luvun legendaarisista vuosikerroista, ja valikoima Kansa Taisteli -lehden reteimpiä numeroita - täydellinen sarja on Laurilla.

Jossain on Tekniikan Maailma 20 vuoden takaa, ja autojen arvioinnit ovat täsmälleen samoja kuin tänään: kiitetään moottorin miehekästä murahtelua, kulkuneuvon kiivasta kiihtymistä ja oivallista ajoasentoa, kun sen sijaan puutelistalle päätyy kaukovalojen keilan riittämättömyys. Lukijan osastossa kysytään, saako mopoa virittää, ja Osmo A. Wiio kertoo tekniikan uusimmista ihmeistä.

Tuohon sivukappelin eli työhuoneeni hyllyyn näyttää pysköineen The Economisteja vuodelta 1992 ja Suomen Kuvalehtiä vuodelta 1996, joista voi lukea asaintuntevia analyyseja olevista oloista ja sangen todennäköisiä ennusteita mm. teknologian kehityksestä.

Ulkona on sangen todennäköinen sää.

Ellei katsoisi kantta, Nietzschen "Ecce homo" - kirjan kahta juttua voisi otsikoiden perusteella luulla Jörn Donnerin kirjoittamiksi - "Miksi olen niin viisas" ja "Miksi kirjoitan niin hyviä kirjoja".

Nietzschen arvelussa on hiukan perää, kun hän julistaa, että aikanaan Heinrich Heine ja hänet itsensä katsotaan saksan kielen suurimmiksi mestareiksi. Heillä vain oli riittävä määrä "jumalallista ilkeyttä".

Luther sai ainakin välillisesti aikaan ehkä vielä enemmän inhimillistä kärsimystä kuin Nietzsche ja oli muutenkin vielä parempi kirjoittaja, samaa luokkaa kuin Augustinus, joka loi uutta käyttäen hyväkseen koko antiikin osaamisensa ja niin uljasta kieltä, ettei sille löydy vertaa. Kahden viimeksi mainitun herran, Lutherin ja Augustinuksen kielellinen syvä loisto muuten ei säily käännöksissä. Augustinuksesta tosin huomaa jopa pikku suomennoksista, että hänen lauserakenteensa oli omaksunut ja siis tehnyt omakseen mm. Waltari. Lisään varmuuden vuoksi, että Lutherin ja Augustinuksen kohdalla en tällä kertaa tarkoita lainkaan heidän hengellistä syvyyttään, vaikka se merkitsee paljon, vaan viittaan vain kieleen, tekstin äkilliseen kirkastumiseen. Tacitus oli mestari, mutta hänen lukemisensa on työlästä ja ymmrtäminen epävarmaa; huomio kiinnittyy kielen mestaruuteen. Augustinus kirjoittaa samaa kieltä, latinaa, mutta hänen käyttämänään se virtaa itsestään selvästi ja virkistävästi kuin vuoristopuro.

Tähtään huomautukseen tarpeettomista ihmisistä ja turhasta neroudesta.

Joskus katselen Spenglerin "Länsimaiden perikatoa", jossa kaikki on väärin ennustettu, ja joskus Jacob Burckhardtin maailmanhistorian mietteitä (Weltgeschichtliche Betrachtungen) vuodelta 1870, jossa melkein kaikki on oikein nähty. Burchardt on tuossa hyllyssä sopivasti Lehväslaihon "Panssarisotaa" -teoksen ja Laurin poikien "Kasper, Jesper ja Joonatan -kokoelman välissä. Tarkemmin katsoen Kolme iloista rosvoa ovatkin Heikin vanhoja c-kasetteja 80-luvulta.

Niin - tämä oikeassa olemisen ja hyvin näkemisen vimma. En ole aivan varma, etteikö se olisi yksi kulttuurimme sairauksista. Olympaliikkeen altius, citius, fortius eli korkeammalle, nopeammin, vahvemmin kiteyttää ehkä tuon pohjaltaan nietzscheläisen hulluuden.

Olen itse sellainen seitsemän ja puolen mies, jolta on vain joskus lipsahtanut kymppi miikka mutta toisaalta olen neuroottisen omahyväisyyden vuoksi yleensä välttynyt ala-arvoisilta. Muistokirjoituksekseni haluaisin, kun olen kuollut, "välttävä viisi". Sen ansaitseminen edellyttäisi kyllä vielä ponnistelua.

Miksi emme voisi suhtautua ihmisen, kulttuurin, eliömaailman ja moraalin haasteisiin pyrkimällä rehellisesti tekemään asiat vähän sinne päin eli ns. ryssäämällä? Jos ruuvi ei mene lautaa n kiertämällä, katsotaan onko ketään näkemässä ja ellei ole, lyödä jysäytetään vasralla. Tätä tekniikkaa, joka oli sangen suosittu esim. keittiökalusteiden kiinnittämisessä ja ikkunanpuitteiden asentamisessa, nimitettiin nuoruudessani ryssäämiseksi. Nykyinen "ryssiminen" tarkoittaa kai pilaamista, ja se on eri asia. Jos joku ryssii esimerkiksi saunan maalauksen, se on maalattava uudestaan. Jos saunan maalaa oikean suuntaisesti, vaikkakin huolimattomasti ja puutteellisesti ja friipäiviä jättäen, saa luvan kelvata, ainakin jos kestää seuraavaan kesään.

Eli moraalinen kysymys: miksi tehdä hyvin, jos vähän fuskaamalla pääsee melkein yhtä hyvään tulokseen?

Hieman anstendisemmin esitettynä: ei ainakaan Savossa näy yhtään hömötiaista, joka näyttäisi olevan turhuuden tunnoissa, eikä kedon kukkia, jotka värisivät ajatellessaan, että kun tuuli käy heidän ylitseen, heitä ei enää ole.

Ja kolmannen kerran sama asia: toisin kuin dosentti Nietzsche, olen kovin kernaasti hyvn ja pahan tällä puolen enkä tuolla.

12 kommenttia:

  1. No niinhän sitä sanotaan, että paras on hyvän vihollinen. Ylenpalttinen pikkutarkkuus on rasittavaa, kun kohtuullisen hyväkin riittää usein käytännössä, muttei tietenkään sydänleikkauksessa, jossa pitää olla erityisen täsmällinen.

    Joskus vielä opettelen Kemppisen taidon kettuilla tyylikkäästi ikäänkuin ohimenen heittäisi lonkalta tikalla napakympin.

    VastaaPoista
  2. Juuri niin! Antaa profeettojen olla.

    Matkallansa Savoon kävi luonamme nukkumassa Hilda, pian 1,5 vuotta. Hilda istuu keittiön pöydän ääressä tuolilla ihan muiden tapaan ja juo lasista maitonsa, pyyhkii suunsa talouspaperilla ja vie sen roskakoriin.

    Hän on poikani tytär, juuri nyt tärkeintä mitä on.
    Jos Hilda tahtoo syön vaikka lörtsyä.

    VastaaPoista
  3. Fuskaaminen on tärkeää esimerkiksi karaokelaulussa. Jos jotakin kohtaa laulussa ei osaa (tai pysty, mikä on pahempi juttu), pitää vähän fuskata. Siinä voi kehittyä aika taitavaksikin. Taidelaulamisessa - oikein tai väärin - se on paljon vaikeampaa, mutta varmaankin käytössä yhtä useasti. Mitä ei osaa, täytyy näytellä.

    Tätäkin voi halutessaan tarkentaa aina pikkumaisuuteen asti. Baconilaisessa - tarkoitan elokuvaprofessoriamme - hengessä olenkin määritellyt karaokelaulun vertaantuvan mykkäelokuvaan.

    Onnistuneessa stageoinnissa karaokelaulu on kuin mykkäelokuvaa, täytyy näytellä hieman yli. Kaikille sekään ei riitä. Täytyy pistää läskiksi. Se on nuorten miesten kohtalo tässä maailmassa. Siihen ei vanhempi valtiomies enää viitsi ryhtyä. Aikansa kutakin.

    Vielä kun oppisi kestämään sen häpeän.

    VastaaPoista
  4. Ymmärtääkseni länsimainen tuotantoelämä on omaksunut mainitsemasi ryssäämisasenteen, koska nykyisin "laatu" ei tarkoita hyvää tavaraa vaan sitä, että susiprosentti pysyy manuaalin antamissa rajoissa. Lisäksi jokainen kynnelle kykenevä tekee McDonaldsit eli myy juuri ja juuri kaupaksi käyvää sen ylimmällä mahdollisella markkinoilla toteutuvalla hinnalla. Paras esimerkki lienee autonvalmistus, jossa tuotantolinjan loppupää on ajat sitten siirretty merkkikorjaamolle.

    VastaaPoista
  5. Kemppinen kirjoitti: "Eli moraalinen kysymys: miksi tehdä hyvin, jos vähän fuskaamalla pääsee melkein yhtä hyvään tulokseen?"
    Tätähän sanotaan myös "ohuesti" tekemiseksi. Kun pakko on tehdä niin tehdään vähän sinnepäin, juuri rimaa hipoen. Voi myös mennä ali, kunhan ei rima tipu tai kukaan ei näe.

    Toiset myös kutsuvat toimintaa optimoinniksi.

    Kasin oppilaana sanoisin, että tässä esitetään oikea kysymys - mikä on filosofiassa tärkeintä. Mutta miten fuskaaminen määritellään? Hyvin tekemisen standardihan määrittyy aina tekijänsä tai vertailukohdan taidon mukaan. Tehdään ensin benchmarkingia ja sitten vasta aletaan vasaroimaan penkkiä kasaan.

    VastaaPoista
  6. Tästä blogikirjoituksesta tuli esille todella hyvä syy hankkia kesähuvila - ei tarvitse heittää pois vanhoja aikakaus- ja sarjakuvalehtiä. Kukaan ei ole tuonut sitä vielä näin houkuttelevasti esille.

    VastaaPoista
  7. Ymmärsin pointin, mutta toisaalta... ei ole kauaa siitä kun kaikki tarkkuuteen pyrkivät humanistit leimattiin näpertelijöiksi (tai sitten vain "positivsteiksi"). Yksityiskohtien tarkistaminen/ läpikäyminen on monesti tutkimusprosessin raskain ja turhauttavin vaihe. Epätarkkuus on mielestäni vähän arvelluttava elämänasenne tiedemiehelle.

    VastaaPoista
  8. Ad Telemakhos et alia:

    Täsmentäisin että epätarkkuuden tietäminen ja huomioon ottaminen on olennaista.

    Käytännössä päivittäin näkee järjettömiä tarkkuuksia ja niistä johdettuja turhia tietoja - "Suomen vaarallisimmat paikkakkunnat henkirikostenkannalta" - yksikin sinänsä satunnainen tapahtuma heilauttaa tilastoa.

    Vastaavasti nyt epäillään, että pienet tolerannssit rakentamisessa voivat yhdessä liian korketeknologisten aineiden kanssa selittää joitakin terveyshaittoja - epätieteellisesti rakennettu hirsirakennus ja epäpuhdas ympäristö, jota ei ole puhdistettu kemikaalein, voisi eräiden allergialääkäreiden mielestä olla terveellisempi ympäristö kuin nykyiset - sairaalabakteereissa voi olla sama.

    VastaaPoista
  9. Ad Sedis:
    jatkan tästä aiheesta, mutta melkein kaikki säestäjät tähdentävät luovaa fuskaamista. Jos vaikkapa säestettävä vetelee omiaan, hyvä säestäjä liu'uttelee turvallisilla vesille itse.

    Olen kuullut.

    Pianossa, jota olen nyt paljon kuunnellut, täydellinen virheettömyys ei liene päämäärä. Cortot-vainaja veteli reippaasti huteja levytyksissäkin ja suttasi "luovasti" ylivaikeita juoksutuksia.

    VastaaPoista
  10. Taisin puhua eri asiasta kuin mihin kirjoituksessasi viittasit. Olisi pitänyt lukea tarkemmin, ja ehkä vähän ajatella.

    Tuli mieleeni, että monille salaliittoteorioille on tyypillistä äärimmäinen yksityiskohtaisuus ja "mieletön" pikkutarkkuus. Tälläinen - usein näennäinen - tarkkuus houkuttelee uskomaan, että yksityiskohdista tehdyt tulkinnat ovat oikeita, totta.

    Hitlerillä oli tapana ällistyttää kenraalejaan muistamalla yksityiskohtia; joukkojen vahvuuksia, tykkien kaliibereja jne. Sitten heidän (tai ainakin osan kenraalikunnasta) oli helppo uskoa, että toinen oikeassa myös isoissa asioissa. Kyseessä oli täydellisyydellä bluffaaminen. Esimerkki on kieltämättä vähän kaukaa haettu ;-)

    VastaaPoista
  11. Tàtàhàn ovat Havukka-ahon ajattelijat, nuo todelliset fiolosfit, paljon fundeeranneet: miksi talot on niin nàtisti maalattuja Tornionjoen lànsipuolella ja miksi sità surkeammin mità idemmàksi mennààn?

    Vastausta voi katsella hgin Kauppatorilla: kaksipàinen kotka Katariinankivellà maallisen ja taivaallisen liiton symbolina.

    Missàpà muualla tuon liiton musertava paino olisi niin raskaasti painanut ihmisen hartioita kuin juuri tsaarin Venàjàllà?

    Ehkà Suomessa? Ainakin jàànteità on yhà ns. àlymystòn lapsenuskoisuudessa.

    VastaaPoista