Sivun näyttöjä yhteensä

7. maaliskuuta 2017

Kekkonen hiihtää



Urho Kekkosen olemassaolo oli minulle tuttu asia jo 1940-luvun puolella. Käsitin ilman laajempia perusteluja, että Kekkonen oli ryssän liehittelijä ja toimi oman edistääkseen omaa etuaan sivuuttaen isänmaan edun.
Asiasta ei ollut juuri erimielisyyttä. Pohjanmaalla maalaisliiton (keskustapuolue) oma mies oli Viljami Kalliokoski. Kokoomukselaiset tiesivät Kekkosen vihollisekseen. Vasemmisto sivuutti hänet porvarina.
Ympärilläni oli koko joukko äärioikeistolaisia, mutta he olivat sulkeneet suunsa. Meni monta kymmentä vuotta ennen kuin käsitin, että nimismies ja eräs tuttu, arvostettu syrjäkylän opettaja olivat olleet suorastaan kiihkeitä Lapuan Liikkeen kannattajia tai että pitäjämme kappalainen oli maakunnan merkittävimpiä ja villeipiä IKL:n miehiä. Kun suunimi oli tavallinen eikä asiasta puhuttu, en tiennyt, että talossamme verotoimistossa virkailijana työskennellyt Rantasen rouva oli juuri tämän 30-luvulla odottamatta kuolleen kappalaisen leski.
Pitäjässä ei ollut juurikaan virkoja. Pankinjohtajat ja vastaavat olivat itsestään selvästi kokoomukselaisia, mutta eivät tietenkään tuoneet aatesuuntaansa erityisemmin esiin. Mitäpä sitä selvää asiaa selittelemään.
Useita kertoja ja kohdin laajastikin olen kertonut, että isäni ja hänen sukunsa olivat poikkeustapauksia, koska heillä oli Stalinin terrorin tuhoamien lähisukulaisten takia kovaa henkilökohtaista kaunaa kaikkea bolshevismia kohtaan; he siis olivat Pietarin lähistölle kiipeliin jääneitä suomalaisia.
Isäni oli hänkin elinkeinonharjoittaja ja päädyttyään aika pian valtuustoon ja muihin luottamustehtäviin oppi tulemaan toimeen myös vasemmistolaisten kanssa. Hänen poliittinen kaverinsa Niilo Kosola oli kokoomukselaiseksi maltillinen. Myöhemminkin Kansallispankissa sijainnut kokoomuksen kova linja, kuten Matti Virkkunen, Tuure Junnila ja Raimo Ilaskivi, jäi etäiseksi, eikä ylimääräisiä kontakteja ollut.
Isäni mielestä Juha Rihtniemi oli todella hyvä mies. Kekkosen valtakaudella kävi ilmi, että olisi pitänyt olla kepulainen tai demari, jotta olisi saanut hyviä virkoja. Osittain yhteensattumien vuoksi isäni valitsi yksityisen alan ja keskittyi asianajajan ammattiin. Jälkeenpäin ajatellen ratkaisu oli täysin oikea.
Myöhemmän historian kannalta sitä ei ole tehty selväksi, miten laajaa neuvostovastaisuus todellisuudessa oli. Myös tulisista Neuvostoliiton ystävistä osa näytteli ja toinen osa edisti etevästi omaa uraansa.
Kunnostautumattomuus rauhan ja ystävyyden työssä ei toisaalta estänyt etenemistä uralla eikä haitannut elämää. Isäni oli yhden kauden Espoon valtuustossa kokoomuksen edustajan mutta taisi siinä vaiheessa arvella, että hänelle on tärkeämpääkin tekemistä, ja sekin oli nähdäkseni aivan oikea havainto. Mielenkiintoa poliittiseen metelöintiin hänellä ei ollut.
Nimittäminen erinäisiin tehtäviin ei edellyttänyt jäsenkirjaa, toisin kuin joskus väitetään. Tänäkin päivänä olen sitä mieltä, että maaherra, kansliapäälliköt ja vastaavat olivat ja ovat sen verran poliittisia eli tarkoituksenmukaisuusharkintaa edellyttäviä tehtäviä, että sangen yksinvaltiaallisesti toimineen Kekkosen hyväksyminen oli tarpeen. Sama ei koskenut esimerkiksi tuomioistuinlaitoksen virkoja, vaikka muutamissa harvoissa tapauksissa jäsenkirjalle pantiin painoa ja ainakin Tarjanne, Piipponen ja Hannikainen korkeimman oikeuden presidentteinä olivat ”luotettuja miehiä’”.
Tiedän että joitakin tunnustelevia keskustelija käytiin aiheesta, ryhtyisikö isäni siirtymään ylimpiin oikeuksiin tai yliopistolle. Nuo vaihtoehdot eivät kiinnostaneet ketään erikoisesti. Isältä puuttui se polttava kunnianhimo, että hän olisi maksanut selvää rahaa neuvoksen virasta. Siihen aikaan nimeä saanut helsinkiläinen liikejuridiikkaa ja vero-oikeutta hyvin osaava advokaatti ansaitsi hyvinkin viisi kertaa enemmän kuin korkeimpien oikeuksien jäsenet ja oikeustieteen professorit.
Tällä hetkellä he ansaitsevat ainakin kymmenen kertaa enemmän. Korkeimmista oikeuksista kuulen tätä nykyä pelkkää hyvää, mutta elämä Helsingin yliopiston professorina on kamalaa – varsinkin jos haluaisi tehdä tutkimusta tai opettaa.
Kekkosella oli hyvä halua sekaantua monenlaisiin asioihin, mutta ei hän aina onnistunut. Omat kepulaiset tuottivat murhetta – Virolainen ja Karjalainen – ja kruununperilliseksi nousi omin voimin Koivisto, jonka maailma ja maailmankuva olivat toiset.
Oman ajan poliittisessa historiassa eräs outo asia, josta minulla ei ole selvää tietoa, on Kalevi Sorsan uran loppuvaihe. Hän nautti Kekkosen suurta suosiota ja oli puolueensa puheenjohtaja ties kuinka kauan ja pääministerinä loputtomasti. Vaikka hänellä oli pahojakin terveydellisiä ongelmia, hänestä ei tullut presidenttiä, vaan ehdokkuuden ja viran vei Ahtisaari.
Tuomioja tietäisi. Käsitykseni mukaan nimenomaan hän ja jossain määrin Halonen ja Lipponenkin olivat Sorsan epäsuosikkeja. Nyt voisi järjestää lukiolaisille tietokilpailun ja kysyä Kalevi Sorsaa. Epäilen ettei moni tietäisi, kenestä on kysymys.
Niin muuttuu maailma. Kivi kirjoitti ”mailma”.


13 kommenttia:

  1. Aikamoista sekoilua, ja oikolukukin hutaistu ilmeisen kiihtyneessä mielentilassa.
    Isäni oli kekkosvastainen, Kemppisen faijan tavoin, jos ymmärrän. Kasvoin tuossa kyynisyydessä, mutta mä vapauduin ko. todellisuusvääristymästä päälle parikymppisenä - muun ohessa, kun (järjen)valo lankesi päälleni.
    Sorsan tapaus on oikeasti hieman surullinen; hän on nimi Tiitisen listalla.
    Virkaa ei alkujaan vienyt Ahtisaari vaan Koivisto, silloin kun olisi ollut Kalen sauma. Alkoi sairastelu.
    Ahtisaari-tapauksen muistan hyvin. Sorsa oli jo hovinsa kanssa hienoisessa epäsuosiossa puoluetoimistossa, joka järjesti tipsejä antavan jäsen- ja kansanäänestyksen presidenttiehdokkaasta. Esivaaliin saivat ensimmäisen ja toistaiseksi myös viimeisen kerran osallistua muutkin kuin puolueen jäsenet. Juoneen kuului kokoomuksen hakasauttaminen samaan kansaa kosiskelevaan esivaalihumppaan, yhtä yllättävin seurauksin, ettei kähmy olisi ollut niin läpinäkyvää.
    Oli myös vielä rumempia temppuja jotka samoin kuin kassakaappilistat saa selvittää tuleva historiantutkimus.
    Maralla oli nostetta, tai tilaus, jos halutaan voimakkaampaa ilmaisua. Olin ovensuussa kyselemässä, ja kaamea totuus, Kalen osa kilvassa, paljastui sinä kauniinlämpimänä sunnuntaipäivänä.

    VastaaPoista
  2. Sorsa hävisi Ahtisaarelle SDP "esivaaleissa" 1993, jotka olivat siitä erikoiset, että kuka tahansa sai käydä äänestämässä ja niin monta kertaa kuin halusi. Vihreätkin hätistelivät julkisesti ihmisiä äänestämään Ahtisaarta. Oli viihdearvo äänestää "ryvettymätöntä" haastajaa. Entisen sihteerinsä Halosen ehdokkuuttta Sorsa myöhemmin kannatti.
    Tuomiojalla on armolahja ärsyttää muita johtavia henkilöitä. Aikoinaan esitellessään morsiamensa Sorsalle, oli Sorsa onnitellut Tuomiojaa, mutta morsiamelle sanonut: "En onnittele sinua,en näe siihen mitään syytä".

    VastaaPoista
  3. Mitä yhteistä on Kalevi Sorsalla ja Jukka Kemppisellä?

    Vastaus: Molemmat löytyvät Paavo Lipposen "Kauhukabinetista"

    (hymiö)

    VastaaPoista
  4. Tämän kerran kuvan ja tekstin yhteyttä täytyi vähän miettiä: no, sehän sijoittuu siihen saranakohtaan, jolloin SDP siirtyi vanhan verivihollisensa Kekkosen leiriin. Taipumattoman Tannerin jälkeen asiaa jahkaili Paasio, kunnes Sorsa sukelsi sulavasti valtakunnan huipulle.

    Jos Sorsan loppuvaihe on epämääräinen (ei se minusta sellainen ole), niin alku puolestaan on yllättävä: lähes täydestä tuntemattomudesta valtakunnan huipulle.

    Tiedän näistä ajoista jotakin. Isäni kuului SDP:n menettelytapavaliokuntaan, joka vuoden 1969 puoluekokouksen öisessä istunnossa valitsi puoluesihteeriksi täydellisen mustan hevosen – tai siis punertavan Sorsan.

    Sorsan presidenttitien katkaisi tietenkin ensin Koivisto, sitten lopullisesti Ahtisaari.

    VastaaPoista
  5. Ja kirjoitti myös "Eskoni" eikä "Eskoseni".

    VastaaPoista
  6. Maaherrat ovat loistokas elementti virasta, joka on liian tärkeä. Aiemmin, kun kulku- ja tietoliikenneygteydet olivat kehnoja, maaherra oli todellinen ja tarpeellinen mahtimies. Aina 1990-luvulle saakka hänellä oli mm. oikeus käskeä sotaväki poliisin avuksi. Sitkeä huhu väittää, että kylmän sodan aikaan olisi ollut epävirallinen ohje, että maaherra ja sotilasläänin pällikkö olisivat yhdessä saaneet käskeä paikallisen liikekannallepanon. Käytännössäkin maaherralla oli valtaa todella paljon, sillä lääninhallituksen päällikkönä hän saattoi ratkaista melkein minkä tahansa hallintoasian, olipa kyse sitten lupa-, poliisi-, tai pelastushallinnosta. Sosiaali-, lääkintö-, ja koulutoimessakin valtaa oli paljon. Periaatteessa maaherra ratkaisi mm. peruskoulun arvosanoista tehdyt valitukset, jollei delegoinut niitä alaisilleen.

    Juuri tämä vallantäyteys oli viran ongelma. Valtaa oli valtavasti, mutta se oli rutiiniluonteista, ja käytännössä maaherra ratkaisi asiat esittelijän neuvon mukaan. Eihän poliittisin perustein nimetyllä maaherralla ollut erityistä osaamista eikä syytä puuttua hallinnonalojen tehtäviin. Samaan aikaan "uudet" valtionhallinnon alat kuten tie-, asutus-, maatila- ja työsuojeluhallinto rakensivat omat rinnakkaiset piirijärjestelmänsä, jotta ne eivät joutuisi lääninhallinnon piiriin ja voisivat toimia omien toimintaperiaatteittensa mukaan.

    Maaherran virka oli siis niin tärkeä, että siihen piti nimetä poliitikko, mutta sen verran helppo, ettei osaamisella ollut yleensä väliä. Lopputuloksena oli läniuudistus, jonka voisi tulkita hallinnonalojen kapinaksi. Ne kaikki saivat omat erilliset virastonsa. Mitä menetettiin? Menetettiin kyky koordinoida ja johtaa alueellisia poikkeustilanteita kaikkien viranomaisten voimavaroin. Nyt kaikki ongelmat, jotka eivät ratkea maakunnan pelastustoimen johtokeskuksen tai poliisilaitoksen voimin, menevät valtioneuvoston tilannekeskuksen hoidettaviksi. Onneksi on kunnon tietoliikenneyhteydet, joilla tilanteen johtaminen Helsingistäkin onnistuu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suurin osa valtion piirihallintoviranomaisista on jo aikaa sitten lopetettu. Kohta maakuntahallinto tappaa rippeetkin.

      Suomessa muuten on EU-maista vähiten valtion virkamiehiä. Vuonna 1989 valtion palkollisia oli 215 000, 2015 vain alle 75 000. Mukana lienee myös työsopimusuhteisia. Silti yleisönosastojen hartaimmat kirjoittajat yhä puhuvat "jatkuvasti paisuvasta virkamieskunnasta" ilman, että kukaan, ainakaan toimitukset, sellaista korjaisivat.

      Valtion palkollisista leijonanosa muuten toimii turvallisuussektorilla. Siksikään en koskaan jaksa ymmärtää keskivertokansalaisten hahmotuskykyä tai -kyvyttömyyttä. "Virkamieheen" ei kyselyjen mukaan ollenkaan luoteta, mutta "poliisiin" kyllä. Eivätkä tajua, että samasta paljolti puhutaan.

      Kaikkea tätä tietysti taitava populisti ja muu lobbari käyttää mennen tullen hyväkseen. Mikään lobby tai ajatuspaja ei ainakaan väärinkäsityksiä oikaise, mitä nyt sitten VM:n sivustolla on oikeaakin tietoa.

      Poista
    2. Anteeksi. Olin epätarkka. Kun puhuin "hallinnonalojen kapinasta", tarkoitin poliisia ja pelastustointa. Lääniuudistus irrotti nämä organisaatiot omiksi aluehallintoelimikseen.

      Yhtään en halua vähätellä virkamiehiä. Heidän ammattitaitonsa ja rehellisyytensä on yhteiskuntamme kivijalka. Mainitsemastasi väärien mielikuvien luonnosta esimerkki on myös se, että puhutaan virkamiesten keskipalkasta vertaamalla sitä yleiseen palkkatason keskiarvoon. Nykyään suurin osa virkamiehistä on suorittanut ylemmän korkeakoulututkinnon, joten on selvää, että keskimääräinen palkkataso on korkea, jos sitä verrataan kansan keskiarvoon. Verrattaessa samantasoisiin yksityispuolen töihin palkkataso on heikohko.

      Poista
    3. Olen jo tuuminut aivan uuden valtion viraston toimintamallin valmiiksi. On perustettava valtion ylivarkausvirasto. Viisaita vastavarkaita tässä tarvitaan, eikä poliiseja tai turvapuolen pyöveleitä, vaikka kehittämissuunnitelmiin voitaisiin sisällyttää valtion ihmissyöjän virka luontoisetuineen, syö minkä saat.

      Poista
  7. Sorsan katkeruus presidenttiehdokkuuden saamatta jäämisestä naurattaisi nykypolvea, jos miehen muistaisivat.

    Kyseessä oli kuitenkin kaveri, joka toimi kymmenen vuotta Suomen pääministerinä ja lisäksi neljännesvuosisadan aikana Suomen suurimman puolueen puoluesihteerinä ja puheenjohtajana, Suomen ulkoministerinä, Suomen Eduskunnan puhemiehenä ja Suomen Pankin johtajana.

    Kun paljon saa, mikään ei riitä. Täysin varmaa on, että Kekkosen houkutteleminen vuoden 1978 vaaleihin jo vuonna 1975 oli osa Sorsan kampanjaa Koiviston valtaantulon estämiseksi.

    vuorela, tampere

    VastaaPoista
  8. Ahtisaaren valinta SDP:n presidenttiehdokkaaksi johtui puolueen tarpeesta uudistua. Sorsa oli toivottoman "brezhneviläinen", siis vanhanaikainen. Tuomioja kirjoittaa koko prosessista päiväkirjoissaan, joista on koottu: Siinä syntyy vielä rumihia - Poliittiset päiväkirjat 1991-1994

    VastaaPoista
  9. Minäkin "Paikallisjunalla Eurooppaan"-Sorsasta tietäisin, mutta sitä en tiedä, miten piispanistuin Pohjanmaalla istutettiin Lapualle, vaikka Seinäjoelle Alvar Aallon piirtämä Risti pystytettiin.
    Mahtaa Kemppinen sen tietää?

    VastaaPoista
  10. Sorsa oli jossain vaiheessa haapamäkeläinen niin kuin isäni. Isänsä oli tietääkseni VR:n rak.mest., isäni isä taas konnari. Isäni ei muistanut miestä nuoruuden ajoiltaan, mutta oli läsnä Otaniemessä luonnonsuojeluaiheisessa konferenssissa 70-l. Kalen siellä opetusministerinä esitelmöidessä. Meillä ei oltu demareita niin kuin Kale, vaan vähän enemmän oikealla. Kalen veli oli parhaan koulukaverini työkaveri. Yhteensattumia kerrakseen.

    VastaaPoista