Tunkio

Psykiatrit ja arkeologit ovat yhtä mieltä siitä, että tunkion kaiveleminen on paljon fiksumpaa kuin julkisivujen mittaaminen tai perustusten pohtiminen.

Aivan viime päivinä eri lehdissä ja tässä blogissa on ollut paljon puhetta arjen historiasta. Etenkin vähäpätöisine pidetyt pikkuesineet ovat saaneet huomiota.

Näköpiirissä on seuraava siirtymä. Käytin Turun yliopiston kulttuurihistorian luennoillani usein termiä ”esineellinen kulttuurihistoria”, joka oli siihen aikaan tuntematon ja kaikkiaankin helposti harhaanjohtava. Kun mukana oli sana ”kulttuuri”, mieleen tulivat äkkiä tyylihuonekalut tai pöytähopeat, vaikka niitä on keräilty ja tutkittu iät ajat.

Seuraava vaihe olkoon nimeltään esineellinen alitajunta.

Vaikka yli sadan vuoden takaisten syvyyspsykologien ajatukset on suureksi osaksi sivuutettu ja heidän keinonsa, esimerkiksi klassinen psykoanalyysi, ovat saaneet väistyä lyhyempien, tehokkaampien ja halvempien muotojen tieltä, oivallus on.

Järjen ja tunteen erottaminen toisistaan voi olla paikallaan, jos pitää puhetta. Tuota perinteistä erottelua voi käyttää, jos tietää, ettei se pidä paikkaansa. Järkemme on tunteellinen ja tunteet puolestaan ovat joskus erittäin järkeviä, kuten esimerkiksi säikähtäminen.

Politiikassa on ollut sellainen tapa, että vaalikarjalle syötetään rasvattomaan maitoon sekoitettuja järjen kuoria.

Kokemuksen mukaan me elukat lypsämme paremmin, ja juuri sitä valittavaksi asettautuneet haluavat.

Viime kuukausina ehdoteltu siivoaminen ja turhan tavaran hävittäminen on tavattoman tyhmä ajatus.

Asunnoissamme tuskin on muuta niin turhaa kuin me itse. Tavaramme ovat välineitä, jotka sitovat meidät muihin ihmisiin.

Kuuntelin hyvin surullista tarinaa. Oli tiedetty, että muuan varhain terveytensä menettänyt henkilö oli taannoin saanut kaiken entisen lisäksi hyvin pahan taudin, ja nyt hän on kuollut.

Puuhaa kuulemme riittää, koska asianomaisella oli intohimoinen harrastus. Hän oli ilmailun ystävä, ja siten hänellä oli asunnossaan hyvinkin yllättäviä kirjoja ja lehtiä. Pienestä pitäen hän oli harrastanut ”koottavia”. Minun mieleeni tulevat valmistajan nimet Rewell ja Heller. Muovista prässätyistä osista liimattiin kokonainen lentokone – tai laiva. Se koristeltiin maalaamalla, ja lisäksi oli saatavissa siirtokuvia lentokoneen rungon ja siipien viimeistelemiseen.

Usein koottavien rakentaminen on poikien eräs kehitysvaihe ja usein vanhemmilla on hiukan karsas asenne näitä vaikeasti tomutettavia ja hankalasti säilytettäviä työn tuloksia kohtaan.

Enpä tiedä. Itse ihastuisin, jos näkisin jossain samanlaisen palkintokaapin, joissa onnistuneet urheilijat säilyttävät käyttöön kelpaamattomia mitalejaan ja pokaaleja. Se on sitten oma asiani, että ”trofyt” ali ammuttujen riistaeläinten päät seinälle ripustettuina, tekevät minuun ikävän vaikutuksen.

Tiedän että metsästäjät ovat hyödyllisiä ihmisiä ja tekevät tärkeää työtä. Mutta mieleeni tulee vertauskohta – ampumani kissat ja koirat joiden päälle olen ajanut, lasisilmät ja pään tynkä pystyssä.

Voin kuvitella tällaisia, koska tietääkseni en ole ampunut kissaa enkä ajanut koiran päälle.

Tädilläni oli lattialla karhuntalja, mutta tietääkseni karhu oli Laatokan Impilahdelta olleen isännän itse kaatama, joten siinä on kyllä kysymys taidon ja rohkeuden näytteestä, eikä ennen sotia niillä main ollut kahta kysymystä siitä, etteikö karhua vastaan ollut käytävä, koska se oli karjan surma.

Tosin olen muistavinani, että karhuntaljan kepittäminen mattopiiskalla oli turhan ankara työ ja että uutta keksintö pölynimuria se ei suvainnut ollenkaan.

Ja hirven- ja poronsarvissa lienee jotain taikaa, koska ihmiset himoitsevat niitä. Ennen aikaan saksalaisin kilvin pohjoisesta tulevien henkilöautojen eli siis käytännössä Folkkareiden katolla oli aina porosarvet. Monihaaraiset hirvensarvet oat pyhiä, mutta poronsarvista sai käytännöllisen hattutelineen.

Lapsuudessani kotipihaltani näki ensimmäisenä Uiton Matin tunkion, ja navetan sontaluukkukin oli meille päin. Ennen pitkää se katosi. Tontilla rakennettiin muuta. Samoissa tiloissa joissa isäntä oli hämmästyttänyt ainakin lapsia ennätysmäisen pitkillä tupakkasylkäisyillään, toimi yhteen aikaan Kantakrouvi.

Se oli sivistystä maaseudulle, ja maaseutu sivistyi.

Minun aikanani juovuttavia juovia haettiin Seinäjoen kauppalasta, ja lisäksi ainakin vanhempani kävivät harvakseltaan Ilmasotakoulun upseerikerholla. Tuo vaihe tuli ajatuksiini, kun löysin yhdestä pukupussista rouva jo tavoittamien manttelin ja kesä- ja talviformun takkien kaveriksi vääränvärisen ilmavoimien asetakin komentovöineen (rähinäremmi). Se oli sitä Gestapo-henkistä väriä ja muotia, tumman sininen, muistaakseni vahvistettu 1922, hihan suissa luutnantin kaluunat ja takkina tuttu kaikista vanhoista valokuvista.

Toisessa pukupussissa oli pohjalainen miehen kansallispuku, nykyhinnaltaan aivan käsittämätön. Tämä taisi olla 50-luvun alusta. Lapsenlapsista Tuomas sai molemmat päälleen, ja asiaan kuuluvat merkit ovat siis kaikki tallella. Laittaisin näytteille Suomen Lentomerkin, jonka isäni sai h.c. vuonna 1941 eli alaikäisenä, jos meillä kävisi enemmän ulkomaalaisia tai perussuomalaisia. Merkkiä hallitsee ilmavoimien silloin tunnus, musta vaakasuora hakaristi sinisellä pohjalla.

Tämä on hyvin pieni osa omaa alitajunnan kulttuurihistoriaani. Olen todella hyvilläni siitä, että vanhaa tavaraa on niin paljon, ja kuulkaa myös anoppi-vainajan ompelurasia ja Pauligin 50-luvun mallinen kahvipurkki jokapäiväisessä käytössä.