Laitos

Eräs sukulaiseni kävi sodan aikana Tampereen talouskoulun. Eri puolilla maata oli emäntäkouluja, muun muassa harvinaisen komealla paikalla Säämingissä.

Pienen selvittelyn jälkeen kävi ilmi, että Tampereen palvelualan ammattiopisto oli tämän laitoksen nimi pitkään ja että se on toiminut pitkästi yli 100 vuotta Pyynikillä olevassa omassa rakennuksessaan. Arkkitehti Wivi Lönn suunnitteli kotikaupunkiinsa Tampereelle juuri koulurakennuksia.

Se voi kuulostaa vaikealta uskoa, mutta olen tavannut Wivi Lönnin, joka valmistui arkkitehdiksi 1896. Hän liikuskeli vihreässä mekossa vanhan Polin tiloissa, kun olin siellä arkkitehtikaverini siivellä luultavimmin vapunpäivänä 1965. Mielestämme Suomen ensimmäisen oman toimiston perustaneen arkkitehdin muumi-kokoisessa käsilaukussa ei ollut marjamehua, vaan Herbaa tai mahdollisesti Sorbusta. Muta pullon suusta ja Pohjanmaan kautta sitä nautittiin.

Samassa yhteydessä joku kertoi minulle, että sukupolvea nuorempi arkkitehti R. Ypyä oli suunnitellut Kauhavan Ilmasotakoulun lentokonehallit ja asuinrakennuksia. Yksi monista selityksistä teekkarien Äpy-lehden nimeen on ilmeisen ohella muunnelma Ypyän kieltämättä erikoisesta sukunimestä.

Mutta noin sata vuotta lahjakkaat naiset saivat tunnustusta lähinnä lasitaiteilijoina, kun monet teokset menivät aviomiehen tai muiden miesten nimiin. Sisään Ateneumiin en vielä ehtinyt, mutta hätkähdin rajusti Tuulikki Pietilän grafiikasta. Tove Jansonista tiedämme nyt kaikki, miten mahtava taidemaalarikin hän oli. Lisäksi tiedämme ja meillä on tilaisuus verestää tietojamme Tyko Sallisen naiskäsityksestä.

Mutta taas yhden kerran: oman alansa mestari oli valokuvaaja Signe Brander. Arvaan mitä mieltä hän olisi tämän hetken hutiloiduista kuvan tapaisista tai tekotaiteellisista tunnelmakuvista. Onneksi Panu Rajala ei ole toistaiseksi kirjoittanut hänestä elämäkertaa, toisin kuin I.K Inhasta, joka siis oli arkkitehti U. Nyströmin ja saksan kirjan kirjoittaja Solmu Nyströmin veli. Kuvassa S. Branderin kuvaama Pengerkatu. Näkee mistä katu on saanut nimensä.

Keskustelussa ilmeni, että ”kasvatuslaitos” on unohtunut sanana. Ennen vanhat, äiditkin joskus, ilmaisivat käsityksenään, että pahankurinen kakara olisi toimitettava kasvatuslaitokseen. Me lapset käsitimme, että kysymyksessä oli jonkinlainen lasten vankila, jossa myös hakattiin.

Näyttää siltä, ettei tuo käsitys ollut aivan tuulesta temmattu.

”Poikakoti” oli sitten lempeämmän sävyinen nimi, ja sanasta ”lastenkoti” ymmärrettiin, että se oli tarkoitettu lapsille, joilla ei kotia ole.

Doctorow julkaisi kerran erinomaisen romaanin, jonka nimi oli ”Waterworks” (vesilaitos), ja se oli sopivasti monimielinen. New Yorkiin rakennettiin vesilaitosta ja samalla pilattiin pohjavesiä yksityisen voitontavoittelun nimissä.

Doctorow oli yksi niistä amerikkalaisista kirjailijoista, joka olisi ihan hyvin voinut saada Nobelin. Samaa luokkaa oli John Updike. Ensin mainittu oli erinomaisen hyvä kuvaamaan yhteiskunnan omituisuuksia ja heiluttamaan stereotypioita. Updike oli mielestäni parhaimmillaan kuvatessaan perusamerikkalaista elämää. Koska suomensin joitakin hänen kirjojaan, tiedän että hän suosi koukeroisia kielellisiä rakenteita ja erikoisia sanoja.

Matkustajakoti on hyvin keksitty nimitys, vaikka en suoraan sanoen ole havainnut niissä erityisempiä kodin piirteitä. Matkustajalaitos ei kuulostaisi mukavalta. Vanhainkoti korvasi aikaisemman vaivaistalo-termin. Sitäkin vanhempi oli pahantapaisesta elämästä tavattujen tai sellaisesta epäiltyjen naisten sijoituspaikka, kehruuhuone.

Eilen tuli blogiin mainio kommentti, jossa kirjoittaja kertoi matkustaneensa hyvin ahkerasti pohjoisessa eväänään omat, vaimon tekemät voileivät voipaperiin käärittynä, ja maitoa pullossa.

Vaimovainajani myönsi kerran kauhistelleensa Uudenmaankadulla Liukon baarissa nuorta miestä, joka tilasi kaurapuuron ilman sokeria ja voisilmää ja otti asiakirjasalkusta omat voileivät särpimeksi. Hän ei ollut nähnyt mokomaa kaupungissa. Tuo nuori mies olin minä, ja olimme molemmat silloin jonkinlaisessa työsuhteessa vastapäätä olevaan Otavaan.

Ette muuten ehkä uskoisi, että 60-luvulla Pörssiklubilla syötiin suurella innolla hernekeittoa ja pannukakkua tai sitten silakkalaatikkoa. Klubin ravintola oli Adlonin yläkerrassa ja sinne pääsi vain jäsenen seurassa, paitsi jos oli pahaksi onneksi nainen, jolloin sinne ei päässyt ollenkaan.

Mutta tuo maito limonaatipullossa tai viinapullossa oli itsestään selvä lisä. On väitetty, että Suomi oli ainoa paikka maailmassa, jossa aikuiset joivat maitoa, ja vielä ruuan kanssa.

Yritin muistaa, milloin tuo tapa alkoi loppua. Niin kauan kuin tuossa lähettyvillä oli Shell ja sen yhteydessä autoilijoiden suosima ruokapaikka, väittäisin että ruokajuomana oli usein nimenomaan maito.

Kysymyksessä oli ja on laitostuote. En ole saanut selvää, mikä on oikeasta terveellistä tai terveydelle tuhoisaa. Vanhempani suosivat punaista eli täysmaitoa. Kuoritun maidon juominen oli aikoinaan merkki köyhyydestä tai tavattomasta nuukuudesta. Juomalla oli eri maakunnissa omat nimensä. Pohjanmaalla se oli kurnaalia tai kurria, jossain muualla harikkoa tai huitua.

Mutta junamatkalla piti olla omat eväät. Ravintolavaunu oli tarkoitettu vain paremmille ihmisille. Eväspaketti avattiin Helsingistä lähdettäessä viimeistään Tikkurilassa. Isäntämiehet levittivät peukalolla meijerivoita leivän päälle. Oma ihanteeni oli ruoka-annos leikkelelautanen, opiskelijalle liian kallis. Siinä oli keitetty peruna, sillin siivu, viipale lauantaimakkaraa, siivu pallojuustoa ja puoli sardiinia sekä munanpala. Ajattelin tulla rikkaaksi ja kustantaa itse itselleni tuon annoksen.

Kai tuon ihanteen kadotti se Ruotsista levinnyt voileipäpöytä, jonka nimi johtui siitä, ettei tarkoitus ollut tehdä eikä syödä voileipiä.