Indeksi

Hyvin kauan sitten jouduin useaan kertaan keskusteluun selvästi lahjakkaan nuoren miehen kanssa, joka kirjoitti runoja. Voi olla että hän oli saamaisillaan ne läpi kustantajalle, mutta ei sitten saanutkaan. Hänestä tuli jotain muuta. Utta hänellä oli kielipeli. Olisiko mahdollista, että hän olisi lukenut jo silloin Wittgensteinia?

Runoja hän kirjoitti niin että leikkasi saksilla liuskan rivi riviltä suikaleiksi ja alkoi sitten järjestää näitä suikaleita alekkain. Seurasin toimitusta ja ajattelin, että ehkäpä tämä henkilö on päästään vialla.

Viisikymmentä vuota myöhemmin luin jostain, että aikanaan hyvin suosittu ja edelleen tunnettu kirjailija Jean Paul opetti tämän menetelmänsä filosofi Hegelille.

Sitten mieleeni tuli filosofi Heidegger, jonka lukeminen edellytti ainakin minulta jonkinlaisen kortiston laatimista. Hän varusti esimerkiksi tavalla tai toisella olemassaoloon liittyvät sanat liiteryhmillä ja penäsi, että nuo termit tarkoittavat aivan kriittisellä tavalla eri asioita. Suomennettuna ne olivat sellaisia kuin ”olemassaolo maailman-heitettynä-olemisena”.

Nyt mieleeni tuli, että jos Hegelillä kukaties oli jonkinlainen kirjastokorttien laatikko, ehkä hänen kuuluisa vaikeaselkoisuutensa johtuukin siitä, että jotain kirjoitettuaan hän pani silmät kiinni ja sieppasi toisen kirjastokortin ja jatkoi siitä.

Niissä korteissa oli ajatuksia, päähänpistoja, perusteita, perusteluja ja ennen kaikkea lainauksia toisista teoksista.

Lähdeteokseni kertoo, että eräiden kirjailijoiden ja filosofien tapa oli sellainen, että kun aivoja alkoi krampata, he kävelivät kirjahyllylleen ja ottivat summan mutikassa jonkin kirjan ja avasivat mielivaltaisen kohdan ja jatkoivat romaaniaan tai traktaattiaan näin löytyneellä lauseella.

Filologit sanovat, että teksti tietää enemmän kuin kirjoittaja. Jotkut kirjallisuustieteilijät ovat kovasti kiukutelleet, ettei kirjoittajan tarkoitusperiä pidä edes tutkia, koska mitäpä antavaa kirjoittajalla voisi olla sanottavaa kirjoituksistaan. Kuvaan tulee myös niin sanottu intentioharha. Kirjoittaja on halunnut sanoa jotakin mutta onkin vahingossa sanonut jotain muuta.

Eino Leinon ”Nocturne” ja Uuno Kailaan ”Suomalainen rukous” ovat esimerkkejä kuuluisista runoista, joista on poistettu säkeistö. Ensin mainittu on siis se ”Ruislinnun laulu korvissani…” Itse asiassa se oli hyvin tunnettu jo ennen Loiria, joka on päässyt Suomen kansan sydämeen muun muassa parkumalla silloin kun kuiskaaminen kuuluisi paremmin.

Editointi on aika vahvaa, mutta runo parani siitä merkittävästi. Kailaan teksti on tapana esittää laulettuna tai virtenä kahtena säkeistönä. Silloin välisäkeistön ”kukkivat roudan maat” jää pois. Sanavalinta on hyvin kaunis. Täysin aiheesta Säisä otti sen kirjan nimeksi.

Kunpa Leino olisi pitänyt kiinni tuosta ”hiljaisuuden laulusta”.

Opinnäytetöistä on joskus tapana sanoa, että tutkimuksen aloittava ”kysymyksenasettelu”, se sama, joka tutkimuksella elegantista ratkaistaan, on syytä kirjoittaa vasta lopuksi. Vasta silloin kirjoittaja ja lukija tietävät, mitä on tullut ratkaistuksi, ja miksi.

Jos mieleen ei tule mitään sopivaa, voi käyttää indeksikorttien ideaa ja laittaa siihen mitä tahansa syvähenkistä, mielellään kuitenkin suunnilleen samalta alalta.

En koskaan saanut selville, mitä filosofi Eino Kailan ”syvähenkinen elämä” tarkoittaa, sillä se on jo kirjan nimenä niin jännittävä ja vangitsevan hieno. Alaotsikko ei selvennä sitä, keskusteluja viimeisistä kysymyksistä.

Parikin ystävääni on kertonut, miten eri tiedekunnista juostiin Eino Kailan luennoilta Rolf Nevanlinnan luennolle suhteellisuusteoriasta, syvän haltioitumisen vallassa, aivan siitä huolimatta, että kuulijoille – näin minulle on siis kerrottu – oli oikeastaan samantekevää, kumpi oli äänessä, koska he eivät ymmärtäneet kummastakaan sanaakaan.

Nämä ajatukset indeksistä – johon kuuluu tietysti kirjastoluokitus tai samanlainen desimaalijärjestelmä kuin Wittgensteinin ”Tractatuksessa” peittämään ajatuksen hyppelyä – perustuvat taiteelliseen taikauskoon, jota ei olisi viisasta mainita.

Kirjoittaja, säveltäjä, maalari on oikeastaan kuka-tahansa, eli siis sama henkilö kuin Odysseus, joka sanoi nimekseen ei-kukaan, tosin kyklooppia hämätäkseen.

Siinä mielessä tuo huoleton ja huolimaton sitaattien varastaminen ja käyttäminen ja sekoittaminen omiin ajatuksiin ei ole niin vastuutonta ja hullua kuin luulisi. Taide ja tiede ovat samaa vaihtovirtaa, joka sekä valaisee että tappaa, jännitteestä riippuen.

Onko kenenkään mahdollista ajatella yhtään omaperäistä ajatusta, siitä en ole selvillä. Sen sijaan esimerkiksi Leinon Nocturnon suuri viehätys on kenen-tahansa tunne.

Kesäyö kuuluu kaikille.