Sivun näyttöjä yhteensä

20. helmikuuta 2017

Remes kaksi




Yhtäkkiä ja yllättäen on kovat kiireet, kun tuli ylimääräisiä, aikaan ja rahaan sidottuja töitä. Puhe on muun muassa kirjoista. Tietokoneet murisevat uhkaavasti. Koska olin vastaavissa töissä silloinkin, kun työkalut olivat sakset ja arabikumi, toiselta nimeltään paperiliima, ja lyijykynä, jolla numeroitiin sivuja ja luonnosteltiin sisällysluetteloja, pidän nykyaikaa parempana.

Kustannusliikkeissä oli myös vanhan koulukunnan hirmuja, jotka itse olivat saaneet oppinsa 1930-luvun alussa Isoa Tietosanakirjaa valmistettaessa, ja kuunnelleet varmaan kamalia juttuja, millaista oli tehdä 10-luvun tietosanakirjaa, Iso Mustaa, ajoittain hyvin vaikeissa valtakunnallisissa oloissa.

Olenpa kuin olenkin pudottanut myös lattialle monisataasivuisen tietokirjan käsikirjoituksen, jossa liuskoja ei ollut numeroitu. Siinä ei sitten ole vapaa-ajan ongelmia, kun sitä poimii ja järjestelee.

Ja vaikka melkein kaikki tupakoivat joka paikassa, taustalla erottui lyijyn eli painometallin lempeä tuoksu. Konelatomo oli samassa rakennuksessa.

Raskaat työt vaativat tällä viikolla raskaat huvit. Välillä on lepuutettava silmiä, välillä selkää.

Ilkka Remeksen jännitysromaanit sopivat myös viimeksi mainittuun, etenkin siksi, että juoni on vetävä eli kiskaisee sisennyksien ja ylimääräisten rivivälien maailmasta. Kirjan maailmaa ei liioin tarvitse erikoisemmin palautella mieleensä.

Levätessä voi omistaa ajatuksia kirjailijan, siis Remeksen, työskentelytavoille.

Mitä sanotte siitä, että 2010 ilmestyneessä kirjassa Keskusrikospoliisin ja Helsingin huumepoliisin virkailijat jahtaavat toisiaan ehkä enemmän kuin huumerosvoja, että merkittävät rahasummat vaihtavat omistajaa, uusia taloja ostellaan, rahaa kätketään maahan, ainakin yhdessä kohdassa siltarumpuun, ja vinkkimiehet ja -naiset aiheuttavat ongelmia? Ja äskettäin esimerkilliseksi huumepoliisiksi julkisesti julistettu henkilö alkaakin vaikuttaa todelliselta konnalta ja joutua erittäin näkyviin vaikeuksiin?

Arvaan että Remeksellä, jonka oikea nimi ei ole Remes, on omat vinkkimiehensä, koska sekä rikospoliisin että suojelupoliisin työskentelyssä vilahtelee yksityiskohtia, joita en luulisi kenenkään keksivän. Ne eivät ole dramaattisia, vaan mukana luomassa uskottavuutta.

Joitakin Remeksen kirjoja luettuani totean, ettei hänen tuttavapiiriinsä kuulu suulaita syyttäjiä eikä tuomareita. Tuo virkatoiminta jää varsin vähällä, vaikka siihen todellisuudessa sisältyy tylsien rutiinien lisäksi mielenkiintoisia ilmiöitä.

Vertauskohtana on mielessäni Jo Nesbø, joka on mielestäni selvästi Pohjoismaiden paras eli siis kansainvälisestikin huippua. Hänen kirjansa ovat tietenkin sellaisia, etten halua suositella niitä kenelle tahansa. Sadismilta maistuva väkivaltaisuus häiritsee lukijaa kauan, koska tuttu keino paloittelumurhien ja vastaavien kääntymisestä kauhusaduiksi ei ole käytettävissä. Teksti on niin hyvää, että kaikki kerrottu tuntuu todelta.

Remes sen sijaan viljelee monissa kirjoissaan kontrafaktuaalistia keinoja. Yksi hänen kirjoistaan tapahtuu 1980-luvun Suomessa, joka on ollut sosialistinen itäblokin maa maailmansodan päättymisestä asti. Eräässä toisessa kirjassa – uusimpia – tapahtuma-aika on ensi vuonna, ja jälkisanoissa kirjailija kertoo jättäneensä mainitsematta tai kertoneensa tietoisesti väärin eräitä asioita maan tietoliikenteen ja energian jakelun haavoittuvuuksista.

Rohkenisin väittä, että Remes on kuvaillut informaatio- eli kybersotaa muutamia vuosia ennen kuin ilmiö tuli yleiseen tietoon. Ainakin hän siis käyttää oikeita lähteitä. Verkossa on hiukan uskomattomasti avointa tietoa asejärjestelmistä ja uusista strategisista oivalluksista.

Tietoisesti tai tietämättään Remes sivuuttaa tietosisältöjen suojaamisen eli kryptaamisen aika viitteellisesti. Hyvä niin. Myös häiveteknologia on kuvattu vuosien takaisin tiedoin. Se taas on totta ja tuntuvaa, että Jäämerellä seikkailee kaikenlaista joukkoa etenkin uusien öljylöytöjen perässä, taivaalla, pinnalla ja syvyyksissä.

Toimintakirja nyrjähtää helposti scifin puolelle ja menettää samalla lukijoitaan. Jos teknologista tai tieteellistä tietoa on liikaa, osa lukijoista häipyy. Jos juonen kannalta ratkaiseva tiedollinen aines on perätöntä tai väärin esitettyä, voi käydä niinkin, että lukija paiskaa kirjan seinään.

Muutaman kerran näinä aikoina olen jäänyt miettimään Tuhatta ja yhtä yötä. Ranskalaiset näyttävät saaneen valmiiksi laajan uuden version. Vanha englanninkielinen Burtonin versio sisältää kyllä ”sopimattomia” juttuja, joista jotkut ovat aika hauskoja, mutta se on todella iso ja laajan. Veijo Meri toimitti aikoinaan version, jossa kaikeksi onneksi on myös lapsilta kielletty aineistoa.

Saduissa yleisesti on tämä sama ongelma, miten mennä hallitusti uskottavuuden rajan yli ja tulla sieltä takaisin. Lasten lisäksi aikuiset kuuntelevat mielellään juttuja, jotka sisältävät järjenvastaisuutta. Todiste: vitsit. Etenkin härskeihin vitseihin sisältyy monesti aivan mahdottomia käänteitä, joiden takia ne ovatkin hauskoja (esim. mies synnyttää apinan).

Juonen varassa toimivan jännärin sukupuu on komea. En sitten ole saanut aikaan ryhtyä katsomaan uuden Sherlockin uusimpia jaksoja, kun tässä todellakin on näitä kiireitä.

Jossain aikaisemmassa jaksossa oli suosikkini, Holmesille tyypillinen huomiokyvyn ja älyn välähdys. Se oli se jakso (The Great Game), jossa Holmes toteaa gallerian seinällä olevan Vermeerin taulun väärennykseksi. Siinä näkyy Van Burenin supernova, jota ei ollut taivaalla taulun ilmoitetun maalaamisen aikaan.

Ehkä Remes kirjoittaa johonkin tarinaansa henkilön, joka luulee olevansa fiksu. Niitä kohtauksia on paljon, joissa kuvattava keksii viime hetkellä pakotien tai keinon.

Tietääkseni hölmö, pinttymäksi muuttuva turhanaikaisten asioiden pohtiminen on useissa asioissa johtanut suurenmoisiin keksintöihin. Ensin pitää kuitenkin ylittää pilkan ja vähättely kuoleman laakso ja lopuksi kestää kilpailijoiden keljuilu uudesta oivalluksesta – ”se oli itsestään selvä aikojen alusta”, kun itse asiassa vielä viikko sitten sen esittää pidettiin häirikkönä ja mahdollisesti mielenvikaisena.


5 kommenttia:

  1. Antonín Dvořákin Rusalka HD Live New York Metropolitan Oopperasta lauantaina - kosk raskaat työt vaativat tällä viikolla raskaat huvit.

    VastaaPoista
  2. Juuri lopetettuani Nesbøn viimeisimmän kirjan voin yhtyä blogistin mielipiteeseen. Vertaansa vailla oleva juonenkehittelijä ja lukijan hämääjä todellakin. Viimeisimmät kannattaa lukea järjestyksessä Aave > Poliisi, koska jälkimmäisessä on niin paljon oleellisia viittauksia edelliseen. Kaikkein viimeisin, Midnight Sun, tapahtui Finmarkissa ja siinä oli hauskasti paljon suomalaisuutta.

    VastaaPoista
  3. Tuhannen ja yhden yön historia on hyvin monipolvinen, eikä tässä käy sen selvittäminen. Voi kuitenkin aivan lyhyesti todeta, että tarinakerrostumia on monia yli tuhannen vuoden ajalta ja eri seuduilta. Ja satukokoelman ensimmäinen "täydellinen" laitoshan julkaistiin nimenomaan ranskaksi 1700-luvun alussa (Galland). Arabiaksi vastaava julkaistiin vasta noin sata vuotta myöhemmin (ns. pizzailmiö).

    Tarinoissa on paljon lapsille sopimatonta, mutta Burton lisäsi tätä ainesta käännökseensä pakkomielteen omaisesti suuria määriä. Toiset toimivat tietenkin juuri päinvastoin ja siivosivat pois valtaosan kaikesta tuhmasta.

    VastaaPoista
  4. Noniin, Uus-Holmeksen neljännen kauden voi nähdä vain Netflixin kautta, ei yleisradioista kautta maailman.

    VastaaPoista
  5. Mitä vikaa sci-fi:ssa on? Olletikin että se edustaa nk. hard scifi:ia eikä mene fantasiapuolen luritteluksi. Aloin alaikäisenä ja pidän yhä kovasti (hardy-har-har) esim. Larry Nivenin Ringworld:istä. Se on kokomoinen kirjallinen työmaa, oikeammin oma alalajinsa jopa. Muutama puuttuu mutta se on kuten on Valitettavien Palojenkin laita, ei haittaa vaikka.

    VastaaPoista