Yhtäkkiä ja yllättäen on
kovat kiireet, kun tuli ylimääräisiä, aikaan ja rahaan sidottuja töitä. Puhe on
muun muassa kirjoista. Tietokoneet murisevat uhkaavasti. Koska olin vastaavissa
töissä silloinkin, kun työkalut olivat sakset ja arabikumi, toiselta nimeltään
paperiliima, ja lyijykynä, jolla numeroitiin sivuja ja luonnosteltiin
sisällysluetteloja, pidän nykyaikaa parempana.
Kustannusliikkeissä oli
myös vanhan koulukunnan hirmuja, jotka itse olivat saaneet oppinsa 1930-luvun
alussa Isoa Tietosanakirjaa valmistettaessa, ja kuunnelleet varmaan kamalia
juttuja, millaista oli tehdä 10-luvun tietosanakirjaa, Iso Mustaa, ajoittain
hyvin vaikeissa valtakunnallisissa oloissa.
Olenpa kuin olenkin pudottanut
myös lattialle monisataasivuisen tietokirjan käsikirjoituksen, jossa liuskoja
ei ollut numeroitu. Siinä ei sitten ole vapaa-ajan ongelmia, kun sitä poimii ja
järjestelee.
Ja vaikka melkein kaikki
tupakoivat joka paikassa, taustalla erottui lyijyn eli painometallin lempeä
tuoksu. Konelatomo oli samassa rakennuksessa.
Raskaat työt vaativat
tällä viikolla raskaat huvit. Välillä on lepuutettava silmiä, välillä selkää.
Ilkka Remeksen
jännitysromaanit sopivat myös viimeksi mainittuun, etenkin siksi, että juoni on
vetävä eli kiskaisee sisennyksien ja ylimääräisten rivivälien maailmasta.
Kirjan maailmaa ei liioin tarvitse erikoisemmin palautella mieleensä.
Levätessä voi omistaa
ajatuksia kirjailijan, siis Remeksen, työskentelytavoille.
Mitä sanotte siitä, että
2010 ilmestyneessä kirjassa Keskusrikospoliisin ja Helsingin huumepoliisin
virkailijat jahtaavat toisiaan ehkä enemmän kuin huumerosvoja, että merkittävät
rahasummat vaihtavat omistajaa, uusia taloja ostellaan, rahaa kätketään maahan,
ainakin yhdessä kohdassa siltarumpuun, ja vinkkimiehet ja -naiset aiheuttavat
ongelmia? Ja äskettäin esimerkilliseksi huumepoliisiksi julkisesti julistettu
henkilö alkaakin vaikuttaa todelliselta konnalta ja joutua erittäin näkyviin
vaikeuksiin?
Arvaan että Remeksellä,
jonka oikea nimi ei ole Remes, on omat vinkkimiehensä, koska sekä rikospoliisin
että suojelupoliisin työskentelyssä vilahtelee yksityiskohtia, joita en luulisi
kenenkään keksivän. Ne eivät ole dramaattisia, vaan mukana luomassa uskottavuutta.
Joitakin Remeksen kirjoja
luettuani totean, ettei hänen tuttavapiiriinsä kuulu suulaita syyttäjiä eikä
tuomareita. Tuo virkatoiminta jää varsin vähällä, vaikka siihen todellisuudessa
sisältyy tylsien rutiinien lisäksi mielenkiintoisia ilmiöitä.
Vertauskohtana on
mielessäni Jo Nesbø, joka on mielestäni selvästi
Pohjoismaiden paras eli siis kansainvälisestikin huippua. Hänen kirjansa ovat
tietenkin sellaisia, etten halua suositella niitä kenelle tahansa. Sadismilta
maistuva väkivaltaisuus häiritsee lukijaa kauan, koska tuttu keino
paloittelumurhien ja vastaavien kääntymisestä kauhusaduiksi ei ole
käytettävissä. Teksti on niin hyvää, että kaikki kerrottu tuntuu todelta.
Remes sen sijaan viljelee monissa kirjoissaan
kontrafaktuaalistia keinoja. Yksi hänen kirjoistaan tapahtuu 1980-luvun
Suomessa, joka on ollut sosialistinen itäblokin maa maailmansodan päättymisestä
asti. Eräässä toisessa kirjassa – uusimpia – tapahtuma-aika on ensi vuonna, ja
jälkisanoissa kirjailija kertoo jättäneensä mainitsematta tai kertoneensa
tietoisesti väärin eräitä asioita maan tietoliikenteen ja energian jakelun
haavoittuvuuksista.
Rohkenisin väittä, että Remes on kuvaillut informaatio-
eli kybersotaa muutamia vuosia ennen kuin ilmiö tuli yleiseen tietoon. Ainakin
hän siis käyttää oikeita lähteitä. Verkossa on hiukan uskomattomasti avointa
tietoa asejärjestelmistä ja uusista strategisista oivalluksista.
Tietoisesti tai tietämättään Remes sivuuttaa
tietosisältöjen suojaamisen eli kryptaamisen aika viitteellisesti. Hyvä niin.
Myös häiveteknologia on kuvattu vuosien takaisin tiedoin. Se taas on totta ja
tuntuvaa, että Jäämerellä seikkailee kaikenlaista joukkoa etenkin uusien
öljylöytöjen perässä, taivaalla, pinnalla ja syvyyksissä.
Toimintakirja nyrjähtää helposti scifin puolelle ja
menettää samalla lukijoitaan. Jos teknologista tai tieteellistä tietoa on
liikaa, osa lukijoista häipyy. Jos juonen kannalta ratkaiseva tiedollinen aines
on perätöntä tai väärin esitettyä, voi käydä niinkin, että lukija paiskaa
kirjan seinään.
Muutaman kerran näinä aikoina olen jäänyt miettimään
Tuhatta ja yhtä yötä. Ranskalaiset näyttävät saaneen valmiiksi laajan uuden
version. Vanha englanninkielinen Burtonin versio sisältää kyllä ”sopimattomia”
juttuja, joista jotkut ovat aika hauskoja, mutta se on todella iso ja laajan.
Veijo Meri toimitti aikoinaan version, jossa kaikeksi onneksi on myös lapsilta
kielletty aineistoa.
Saduissa yleisesti on tämä sama ongelma, miten mennä
hallitusti uskottavuuden rajan yli ja tulla sieltä takaisin. Lasten lisäksi
aikuiset kuuntelevat mielellään juttuja, jotka sisältävät järjenvastaisuutta.
Todiste: vitsit. Etenkin härskeihin vitseihin sisältyy monesti aivan mahdottomia
käänteitä, joiden takia ne ovatkin hauskoja (esim. mies synnyttää apinan).
Juonen varassa toimivan jännärin sukupuu on komea. En
sitten ole saanut aikaan ryhtyä katsomaan uuden Sherlockin uusimpia jaksoja,
kun tässä todellakin on näitä kiireitä.
Jossain aikaisemmassa jaksossa oli suosikkini, Holmesille
tyypillinen huomiokyvyn ja älyn välähdys. Se oli se jakso (The Great Game),
jossa Holmes toteaa gallerian seinällä olevan Vermeerin taulun väärennykseksi.
Siinä näkyy Van Burenin supernova, jota ei ollut taivaalla taulun ilmoitetun maalaamisen
aikaan.
Ehkä Remes kirjoittaa johonkin tarinaansa henkilön, joka
luulee olevansa fiksu. Niitä kohtauksia on paljon, joissa kuvattava keksii
viime hetkellä pakotien tai keinon.
Tietääkseni hölmö, pinttymäksi muuttuva turhanaikaisten
asioiden pohtiminen on useissa asioissa johtanut suurenmoisiin keksintöihin.
Ensin pitää kuitenkin ylittää pilkan ja vähättely kuoleman laakso ja lopuksi
kestää kilpailijoiden keljuilu uudesta oivalluksesta – ”se oli itsestään selvä
aikojen alusta”, kun itse asiassa vielä viikko sitten sen esittää pidettiin
häirikkönä ja mahdollisesti mielenvikaisena.
Antonín Dvořákin Rusalka HD Live New York Metropolitan Oopperasta lauantaina - kosk raskaat työt vaativat tällä viikolla raskaat huvit.
VastaaPoistaJuuri lopetettuani Nesbøn viimeisimmän kirjan voin yhtyä blogistin mielipiteeseen. Vertaansa vailla oleva juonenkehittelijä ja lukijan hämääjä todellakin. Viimeisimmät kannattaa lukea järjestyksessä Aave > Poliisi, koska jälkimmäisessä on niin paljon oleellisia viittauksia edelliseen. Kaikkein viimeisin, Midnight Sun, tapahtui Finmarkissa ja siinä oli hauskasti paljon suomalaisuutta.
VastaaPoistaTuhannen ja yhden yön historia on hyvin monipolvinen, eikä tässä käy sen selvittäminen. Voi kuitenkin aivan lyhyesti todeta, että tarinakerrostumia on monia yli tuhannen vuoden ajalta ja eri seuduilta. Ja satukokoelman ensimmäinen "täydellinen" laitoshan julkaistiin nimenomaan ranskaksi 1700-luvun alussa (Galland). Arabiaksi vastaava julkaistiin vasta noin sata vuotta myöhemmin (ns. pizzailmiö).
VastaaPoistaTarinoissa on paljon lapsille sopimatonta, mutta Burton lisäsi tätä ainesta käännökseensä pakkomielteen omaisesti suuria määriä. Toiset toimivat tietenkin juuri päinvastoin ja siivosivat pois valtaosan kaikesta tuhmasta.
Noniin, Uus-Holmeksen neljännen kauden voi nähdä vain Netflixin kautta, ei yleisradioista kautta maailman.
VastaaPoistaMitä vikaa sci-fi:ssa on? Olletikin että se edustaa nk. hard scifi:ia eikä mene fantasiapuolen luritteluksi. Aloin alaikäisenä ja pidän yhä kovasti (hardy-har-har) esim. Larry Nivenin Ringworld:istä. Se on kokomoinen kirjallinen työmaa, oikeammin oma alalajinsa jopa. Muutama puuttuu mutta se on kuten on Valitettavien Palojenkin laita, ei haittaa vaikka.
VastaaPoista