Kuten tunnettua, nykyisyys
sisältää tulevaisuuden ja määrää menneisyyden. Toisin sanoen historia muuttuu
koko ajan. Voi olla, että pyramideja ei ole koskaan edes ollut olemassa. Ehkä
tällaistakin havaitaan.
Filosofit aloittivat kapinan
ennaltamääräämistä vastaa, ja heistä on tapana mainita Rousseau ja muita
valituksen aikakauden nimiä. Itse asiassa tuo uudenlainen asenne oli alkanut jo
keskiajalla ja liittyi fransiskaanien liikehdintään, joka kuitenkin jäi tuossa
vaiheessa ajatusten kilpailussa toiseksi. Vaikea sellaista oppia onkin myydä,
ettei paavilla eikä keisarilla ole oikeastaan mitään osuutta maallisiin eikä
taivaallisiin asioihin.
Nämä korkeat asiat on
mainittava, jotta lukija hämmentyisi. Imaginaarilukuja (sellaisia kuin
neliöjuuri – 2:sta) on joidenkin vaikea hyväksi, koska he eivät huomaa, ettei
kokonaislukujakaan (reaalilukuja, 1, 2, 3…) ole olemassa. Ne ovat käsitteitä
eli nimiä, ja juuri tästä fransiskaanit pärpättivät.
Fysiikassa aika venyy ja
paukkuu, mutta ”ajan nuoli” on vakiintunut käsite. Siitä ilmestyy myös hyviä
kirjoja. Einsteinin tensoriyhtälön mukaan ei ole kumma eikä mikään, jos uhri
saa ampumahaavan vähän ennen kuin murhamiehen ase laukeaa. Sitä vastoin
yritykset löytää jotain valoa nopeampaa ovat rauenneet. Silti on aihetta
vakuuttaa, että todellisuuden haarautuminen on todellinen ilmiö.
Se differentiaaligeometriasta
tällä kertaa. Havainnollisempi ilmiö on yritys tunkeutua menneisyyteen kävellen.
Erämaa on raamatullisessa
kielessä kivikko tai aavikko, mutta Suomessa metsien ja soiden maa.
Kielellisesti se viittaa ehkä vain erillään olevaan reittiin, jonka varrelta
voi napsia pyylintuja tai jotain ruokavampaakin, jos kohtalo suo.
Suomessa ja Pohjoismaissa
ja ehkä laajemminkin sellainen ihailua herättävä erämaa, jossa vaelletaan
varusteita kantaen, on paikka ilman koordinaatteja. Kun ollaan erämaassa, ei
olla missään.
Mielleyhtymä
suhteellisuusteorian fysiikkaan tulee tietenkin tästä – matematiikka ei ole
riippuvainen koordinaateista, eikä puhe neliulotteisesta maailmasta ole
erikoisen tosi eikä vakuuttava.
Mutta moni haaveilee
paikasta, jossa voisi olla poissa.
Hiihtäjä, joka juuri nyt
haeskelee yösijaa Saariselän tuntureiden Luirojärveltä, voi olla ihmeessä.
Siellä on autiomajoja, mutta on väkeäkin.
Tiedän kirjoissa ja jo
sitä ennen kuullusta ja lisäksi omasta kokemuksestani tunturivaellukselta
vuonna 1955, että Luirojärvi on jotain aivan erikoista. Tuohon aikaan siellä
oli poromiesten kämppä ja Raappanan kammi.
Isäni Kullervo hehkutti
järveä ”Lumikurussa”, vaikka se kaikkein juhlallisin paikka löytyi Sokostin
takaa, hiukan sattumalta, koska järkevästi kulkien itsenä Lumikurun latvoille
ei tule asiaa.
Ilmoittaudun
todistajaksi. On se ihmeellinen paikka. Lähinnä siitä tulee nyt mielen
japanilainen temppelitaide, Kamakura ja muut puutarhat, joissa jokaisen kiven
ja kasvin paikka on mitä huolellisimmin suunniteltu ja mikä tahansa näköpiste
tuottaa yllätyksiä. Oma kokemukseni japanilaisista rajoittuu Los Angelesissa
olevaan kopioon, joka tosin on erittäin hyvä. Se on Huntingtonin japanilainen
puutarha (kuva). Vein sinne vieraitani, jotka olivat aina tarpeeksi kilttejä
vähintään teeskennelläkseen kiinnostusta. Ja herra Huntington on samanlainen
rosvo kuin herra Stanford, joka puolestaan testamenttasi kesämökkinsä
yliopistoksi.
Kasviopillisesti eräiden
Lapin paikkojen kummallisuus johtuu ohuesta humuskerroksesta ja siis
aluskasvullisuuden ohuudesta. Puronvarren tunturikoivut ovat monen – myös minun
– silmissä mielikuvituksellisen hienoja veistoksia oikuttelevine runkoineen.
Mutta sen tiedon sitten
löysin, mikä Kemppistä veti juuri Luirojärvelle. Isäni alleviivasi harvoin
lukemiaan kirjoja. K.M. Walleniuksen ”Ihmismetsästäjiä ja erämiehiä” -teoksessa
on jakso ”Koskemattomia erämaita”. Siinä Wallenius, Mosku ja kolmas mies
sauvovat Luirojokea järvelle, jolla kukaan heistä ei ollut käynyt. Siinä muuten
riittää sauvomista, koska joki vastaa nimestä tulevaa mielikuvaa. Se
luikertelee koko ajan ja joka suuntaan.
Wallenius kirjoitti 1931:
”Ylen salaperäinen on Luirojärvi, jolla vai harvoin joku lappalainen eksyi
pyyntimatkoillaan; eikä sen salaperäisyyttä suinkaan vähennä se, että täällä
aikoinaan on paljonkin liikettä ollut: tässähän kulki kerran kauppatie Sodankylän
kirkolta Inariin ja Norjan Ruijaan, tosin vain talvitie, joka seuraili
jokivarsia tähän, siirtyi tästä tunturikuruun, jolla vieläkin lappalaisen
suussa Maantiekurun nimi.”
Sitä Wallenius ei tiennyt
eikä Kemppinen liioin, että nykyiset arkeologit ovat löytäneet Luiron niskalta
esihistoriallisia liesilatomuksia. Ajoitukset viittaavat siihen, että seudulla
on viihtynyt jo kivikauden mies. Mitä kansaa ja millaista kieltä puhuva, siitä
sopii riidellä, ja kyllä siitä riidelläänkin.
Mutta kaikessa
ankaruudessaan reitti Jäämerelle, joka oli siis auki ainakin suurimman osan
jääkautta, on ollut kerran eräänlainen valtatie. Vielä Walleniuksen aikaan
Lutto, joka alkaa tuolta Maantiekurun läheltä, oli kuuluisa myös merilohen
nousujokena – ja olihan siellä myös kultaa, ja raakkuja, joista saattoi löytää
helmen…
Jos Suomen herran
olisivat osanneet asiansa, Luirojärven rantaan olisi rakennettu rautatie
1920-luvulla, ja tiettävästi ”tievaltiolla” oli valmiit suunnitelmat myös
maantien reitiksi.
Nuo ajatukset tuntuvat
nyt oudoilta – mutta koko Suomi eli Liinahamariin tulevien alusten ruualla
välirauhan ajan 1940-1941, ja kuljetuksia varten perustettu osakeyhtiö sai nimekseen
Pohjolan Liikenne Oy ja tavaramerkikseen tyylitellyt poronsarven. Tiehän oli
vedetty hiukan lännempää, melkein Kaunispään laen yli, ja sen jälkeen oli se
kuuluisa ”Magneettimäki”, johon huonompi auto oli hyytyä vielä minun muistoni
aikana.
Sattuneesta kirjasta johtuen (Antti Hietalahti: Talvisodan salainen strategia) minua on alkanut kiinnostamaan Jäämeren tie ja sen vaiheet. Nikkelikaivoksesta ei sotahistorian kirjallisuudessa paljon puhuta kuin sivulauseissa, ja nikkelin tärkeydestä teräksen valmistuksessa vielä vähemmän -- jopa Tooze sivuuttaa koko asian -- mutta kirjallisuutta Jäämeren tiestä on myös kova etsiminen. Tuulomasta on kyllä juttua. Tarinat kahvilastien vajumisesta tiekuljetuksissa ja erilaiset joppauksen muodot pohjoisessa Suomessa (kerran katoaa kahvilastin lisäksi myös koko Bedford) ovat melkoisen tuuheita ja kiinnostavia. Lähimmäksi taitaa osua Bengt Pohjasen Jopparikuninkaan poika, mutta se tapahtuu Ruottin Pajalassa ja vuosia myöhemmin. Ehkä Paasilinnan veljessarjalla olisi asiasta juttua.
VastaaPoistaVai katoavat Bedfordit...? Kaikki on suhteellista, myös jäämerentienkuljetukset, ja aikaansa sidottuja. Otanmäelle kun Rautaruukki perusti junananvaunutehtaan jonka piti tehdä junanvaunuja Neuvostoliittoon, Towerit ihmettelivät (venäjäksi) että "miten työ näin pienen tehtaan teitte. meiltähän jo vuodessa katoaa saman verran vaunuja kuin mitä teidän vuosituotantonne on?"
PoistaKuten sanottu, kaikki on suhteellista. Mitä isompi maa, sen isommat probleemat.
Ps. Bedfordia, tuota lyhytnokkaista Buldoggia, oli kyllä kiva ajaa. Olin jakeluauton kuskina "Nekalan Liha- ja säilyketehtaalla". Talvella kun oli pakkasta sille piti antaa kunnolla "ryyppyä", sitten se vasta yskähti, ja hyrähti käyntiin. Mukava auto. Vaikka ei siinä ohjaustehostinta ollut; rattia sai kääntää kuin ruoria. Mutta sen verran kolhon näköinen oli että kun sen nokan työnsi Tampereella ruuhka-aikana kolmion takaa pikkuautojen eteen, niin nuo Ifat ja Kuplavolkkarit väistivät. Sovinnolla. (Mitä nyt välillä niiden kuskit heristelivät mulle nyrkkiä. Mutta siinähän heristelivät.) - Pss. Mutta Tampereen sinisten bussien kanssa ei kannattanut ruveta vittuilee! Ne oli viälä isompia nääs ja kolhompia ja niiren kuskeilla ei ollut eres ajokorttia, riitti että oli SDPn jäsenkirja. Ne, jos olisi saaneet tilaisuuden - yrittivät aina, ja aina - olisivat työntäneet mun ja mun Bedfordini kyljelleen kuin koppakuoriaisen. (Sanotaan nyt esimerkiksi vaikka Carabus cancellatuksen.)
Ainakin ennen Tampereen liikennelaitoksen uusia bussikuskeja opastettiin selväsanaisesti, että "ole röyhkeä", erään kuskin kertoman mukaan.
PoistaKiva on lukea "Nekala" koska tunnen tämän paikan pareemmin kuin puolta Tartosta. Joitakin vuosia sitten kävin kysymässä jopa töitä sieltä - bussikuskiksi. Siellähän on Tampereen kaupunginbussien pesä. Mulla nimittäin on bussin ajokortti, vaikka kokemusta ei ole kuin kuoulutusajalta. Hakulomake oli muuten viroksi :) No ei ne tarvinnut minua ilman kokemusta, ymmärrettävää. Olen vuosia kuljeskellut koiran kanssa (jonka nimeä kukaan suomalainen ei näytä pystyvän ääntämään: Pätu) kesäisin perimeetterillä jonka keskipiste on ollut Koivistonkylä. Mulla on valokuvallinen muistityyppi niin että muistan jokaisen talon sieltä. Bedfordia en muista :)
PoistaOn erämaassa koordinaatit. Ne kaikkein tärkeimmät vielä, auringosta, tähdistä ja luonnosta nähtävät ilmansuunnat. Ja korkeuskoordinaatit ovat myös olemassa, elintärkeinä.
VastaaPoistaJa maastossa liikkujan koordinaatiston paaikallisina nollapisteinä toimivat maastonmerkit, tunturit, järvet..
Kiinnostavan näköisiä maisemia Luiron seudulla. Pitäisi ehkä käydä tarkistamassa. Omien reissujeni aikana olen löytänyt Lapista muutamia paikkoja jotka ovat äärettömän kiinnostavia keitaita eikä niistä moni tiedä. Ovat vielä vaivalloisten taipaleitten takanakin ja vaikean suomaaston reunustamia. Enkä aio paljastaa, ryntäyshän sinne tulee. Takavuosina kerroin eräästä kohteesta joillekin alan ihmisille ja eikös heti seuraavana vuonna siellä tulvinut väkeä ja ja siitä eteenpäin, oli siis pakko luopua siitä. Lappi on vuosikymmenet ollut minulle "pyhä" ja sinne tekee mieleni pari kertaa vuodessa kulkemaan. Sitä eivät mitkään etelänmatkat vastaa. Aina löytää jotain uutta ja jos alkaa maistua liian tutulle, ei kun suuntaa toisaalle ja tekee ihastuttavia löytöjä. Maksaa vain liikkumisen vaivan tuoman nautinnon.
VastaaPoistaTuo on hauska harha, että ihmiset ryntäisivät heti pilaamaan hienoja paikkoja, jos ne niille kertoo. Ei ole näkynyt hallitsemattomia turistimassoja Saimaalla, vaikka sitä on vuosikymmeniä mainostettu. Ja jo puolen tunnin kävelymatka autotien varrelta karsii ylivoimaisesti suurimman osan satunnaisista kävijöistä.
PoistaSuomessa riittää hienoja luontokohteita. Eikä ne siitä sanottavasti vähene, jos vaikka joku jotain kurua, lampea, koskea tai tunturinkylkeä pitää salaisuutenaan.
Magneettimäki (magneetto-?) ja lipsauttajat ovat aika hyvä opas siitä, kuinka muutkin kuin piikkinokka Volvo pääsivät hävittäjälentokone lavallaan Liinahammarista etelään.
VastaaPoistaLumikurun ja Paratiisikurun eroa en koskaan oppinut.
Mutta kammi tarjosi sotilaallisen suojan.
Haava voi olla peräisin luodista, joka lähti aseesta, joka keksitään ensi tiistaina. Hyvä yritys myös nykyiseltä murhaajalta.
VastaaPoistaMistä saataisiin Suomen herrojen päähän sellaista järkeä, että rakentaisivat Lapin taajamiin rautatien? Niin että Helsingissä voisi astua junaan ja körötellä perille ladun varteen. Helpottaisi meikämummon elämää.
VastaaPoistaHiihtotunneli - nykyisin kun on tämä ilmastomuutos - Lauttasaaresta Luostolle olisi kans poikaa. Oppisivat ihmiset hiihtämään. Viimeistään takasintullessaan. - nimimerkki "pojanpoika"
PoistaEi niitä mummoja lappiin asti riitä junallista. Oulusta bussiin, siinä on oikeampi mitoitus.
PoistaVäärin! Jos kaksi tapahtumaa voidaan yhdistää valonnopeudella tai sitä hitaammin kulkevalla signaalilla, eli toinen voi olla toisen syy, niin niiden järjestys nimenomaan ei voi muuttua.
VastaaPoistaNyt meni väärin: Järjestys riippuu havainnoijasta ja voi muuttua, mutta kausaliteetti ei voi.
PoistaJos oikein muistan niin Nietzschelä menneisyys hiipii metsien kautta tulevaisuuteemme takaisin ja tulee meille yhä uudestaan ja uudestaan vastaan. Niin kuin suomalaiset punaarmeijalle Raatteen tiellä.
VastaaPoistaSuomalaisten ylvyyttä yhtään väheksymättä niin minä ihmettelen venäläisten sodanjohdon tyhmyyttä: tulla nyt shortsit jalassa yhtä kapeaa tietä pitkin paukkupakkasten Suomeen, perkkele...! Mekanisoituine armeijoineen. Eihän siinä voi kuin käydä huonosti.
PoistaPs. Kuka se kertoi - koska tämä on tosi juttu - että kun suomalaiset aselepoehdon mukaisesti ajoivat takaa saksalaisia sotilaita Tornionjoen laaksossa, syksyllä vuonna 1944, niin joen Ruotsin puolella oli tärkeitä mutta silti urheita ruotsalaisia puolueettomia sotilasjohtajia. Jotka kiikaroivat kapean joen yli. Ja kun perääntyvät saksalaiset joukot marssivat kuin paraatissa, nämä kehuivat että "tässä maailman toiseksi parhaat sotilaat menevät". Ja niin menivätkin. Mutta "kohta tulee maailman parhaat sotilaat"... Niinkun sitten tulivatkin. Eli kolmen ukon suomalainen eteen työnnetty tiedustelupartio. Joka ei suinkaan mitenkään marssinut. Enemmänkin löntystelivät. Univormuistakin oli joka toinen nappi auki. Ja yks niistä työnsi lastenvaunuja johon ne oli heittäneet reppunsa. Ja kivääritkin. Ja muutenkin, kun katto kiikarilla, näki että niitä vitutti.
No, jos on osa maailman parasta armeijaa, mitä sitä tarttee ruveta diivaileen..?
Shortsit tai sukkahousut - ei väliä, kiväärit ja panssarivaunut olivat rautaa
Poista"Erämaa on raamatullisessa kielessä kivikko tai aavikko..."
VastaaPoistaJos joku ei tullut katsoneeksi upeaa nykyaikaista westerniä ja erämaakuvausta Meek's Cutoff, niin asian voi korjata Areenassa vielä n. 6 pv ajan. Erämaavaellus saa ajatukset liikkeelle, myös elokuvan kautta nautittuna.
http://areena.yle.fi/1-2167344
Petsamon liikenteestä katso Joni Skiftesvik (Lipsauttajat ym.). Petsamosta Skiftesvik on koonnut erinomaisen antologian. "Näprääjä" on hänen kuunnelmansa nimi.
VastaaPoistaKiitämme, vahvistaa kirjaston tietokanta. Ei ollut osunut tutkaan.
PoistaPetsamon ja muustakin Jäämeren liikenteestä on satoja sivuja Erkki Liljan kirjoissa Jäämerenkäytävä (2013) ja Tunturien yli Jäämerelle (2016), myy hipputeos.fi.
VastaaPoistaLuirojärvelle vaellettiin vaimon kanssa eka kertaa Ampupäiden satulan kautta kesällä 1973. Luirojärvi oli satumainen kesäyön hämyssä kun kahlattiin Luirojoen niskan yli. Aamulla teltasta noustessa maisema oli taas aivan erilainen. Tunturit kuvastuivat lähteenkirkkaaseen järveen ja riekkopoikue räpisteli varvikossa. Luirojärvi on yksi Lapin helmiä tosiaan.
VastaaPoistaSokostilla käynnin jälkeen jatkettiin Maantiekurua pohjoiseen. Mitään Luton tai edes sivujoki Suomun lähdettä ei sieltä löytynyt. Olikohan blogistilla painovirhe ja kyseessä Luiron lähteet?
Noh, Maantiekurunoja laskee suulampensa kautta Suomujokeen, joten voihan sitä pitää yhtenä Luton lukemattomista latvapuroista. Suomujokihan taas ottaa ensimmäiset vesipisaransa Kiilopään etelärinteiltä.
PoistaReino castren, myöhemmin Helsingin metroimiston johtaja, tosiaan kaavaili 20-luvulla hallituksen aloitteesta rautatietä Oetsamon Liinahamariin. Mutta se oli silloisilla voimovaorilla aivan liian kallis hanke nuorelle tasavallalle.
VastaaPoistaJa Jäämeren rata taitaa edellen olla aivan liian suurisuuntianne hanke hyötyyn nähden. edullismepi yhteys olisi Kemijärven,. Sallan ja Kantalahdan kautta Murmanskiin. Sääli vain, että Venäjän hallitus on järjetsöänyt ajatukselle runsaasti negativiista mainosta.
Tervellistä pitää mielessä, että Pohjanmaan radan oikaisu Parkanon rata toteutui vasta 60-luvun lopulla. Tarkkaa aikaa en muistaja pelkään tämänpostauksen katoavan jos ryhdyn näpelöimään Wikipediaa.
MafH
Oletan, että Timtshenko sai aikanaan Suomen kansalaisuuden jonkin Murmansk-suunnitelman tähden. Muistaneeko sveitsiläinen nykyään enää edes omistavansa jääkiekkoseuroja pohjoisessa?
PoistaKirkenes on ilman muuta varmempi vaihtoehto, jos nyt jostain syystä Jäämerelle pitää päästä.
vuorela, tampere
Skiftesvikin kokoelma oli hyvä, paikoin naurattikin ja hyvää paikallishistoriaa. Valitettavasti en pidä kuivakkaasta Meri-modernismista ja kirjan loppu menikin sitten selaukseksi. Seuraavaksi pitääkin hakea Pohjoisen Suomen teollisuushistoriaa; kiinnostuksen kohde on nikkelikaivoksen omistajanvaihdos.
VastaaPoista