Sangen vaikea mystikkojen
lause on ”oikean ja väärän erottaminen toisistaan on sinun mielesi sairaus”.
Kierkegaard kirjoitti
tästä usein, ja sama asia tulee jatkuvasti esiin Camus’n tuotannossa. Kierkegaard
havaitsi, ettei ihminen voi olla tekemättä vääryyttä. Camus näytti korostavan,
ettei tuo huomio saa estää tekemästä valintoja. Kun ei voi valita oikean ja
väärän välillä, on valittava väärän ja väärän välillä.
Tähän kohtaan voi
lopettaa lukemisen. Kummallisista ajatuksista ei pääse eteenpäin, joten on
viisaampaa mennä esimerkiksi ulkoiluttamaan koiraa tai antaa kissalle maitoa.
Kiihkeimmät sofistit saattavat ruveta voimistelemaan, koska lihasten venyttely
on heidän luulonsa mukaan terveellisempää kuin aivojen.
Aivoja jopa kuvailtiin
vielä hiljan eräänlaisena planeettana. Alkuperäinen ja kirjaimellisesti
ensimmäinen maapallon kuva sai lempinimen ”sininen marmorikuula”. Sen muutaman
vuoden takainen versio on yllä.
Kuvasta ei näy, että
kohteeseen vaikuttavat monet voimat painovoimasta taustasäteilyyn. Se antaa
myös täysin väärän ja harhaanjohtavan kuvan ”aivoista”, koska näkyvissä ovat
vain suuret lohkot ja säärintamat, jotka leijuvat kuin ajatukset ja
aistimukset. Se ensimmäinen kuva on otettu kameralla (Hassleblad, 70 mm),
jälkimmäinen on satelliitin kuljettaman laitteiston tulos. Väitteen mukaan ainakin
sotilastiedustelu käyttää satelliittikuvia, joista näkee, minkä merkkisen
kiväärin asemies ojentaa toiselle.
Nuokin kuvat ovat liian
ylimalkaisia. Se osa biomassaa – bakteereita, pieneliöitä – joita ei erota
paljain silmin, painaa kiloina enemmän kuin kaikki muu elollinen yhteensä.
Erittäin hyvin perustein väitetään että juuri ne, näkymättömät, pitävät elämää
yllä.
Sitäkin muuten väitetään,
että elämän resepti on raakaa kiveä ja auringonvaloa. Ei tarvita muuta kuin
aikaa, muutamia miljardeja vuosia, ja mineraalien molekyylit ovat päätyneet
rakenteisiin, jotka toisintavat itse itseään ja uusiutuvat. Elämä on hyvä keino
poistaa liikaa energiaa, tässä tapauksessa auringonvaloa eli sähkömagneettista
säteilyä.
Ja se siitä. Fysiikan ja
kemian ero katosi jo. Viimeistään kvanttikemian jälkeen tilanne on se, ettei
edes näkökulmissa ole eroa.
Ero elollisen ja
ei-elollisen välillä voi sekin osoittautua harhaksi. Ja onhan kivikunnalla ja
kasvikunnalla ja ihmisillä siinä sivussa yhteinen isoäiti, hiili.
Kuuluisan John Brockmanin
uusimmassa kirjassa on lyhyitä tekstejä tieteen kiinnostavimmista ajatuksista
tällä hetkellä. Erikoisen viehättävä on tieteen hierarkian huipulta eli
amerikkalaisen tutkimusylipiston huippututkijan ajatus mielen ekologiasta.
Ajatuksen avain on
mielen, oikeastaan tunteiden diversiteetti, ymmärrettynä samalla tavoin kuin
termissä biodiversiteetti, siis tunteiden monimuotoisuus.
Tätä olen epäillytkin.
Synti on hyödyllistä, toisin kuin Kierkegaard ajatteli. Sokrates, jonka omista
ajatuksista emme tiedä juuri muuta kuin Platonin (ja Xenofonin) versiot,
saattoi sittenkin olla oikeammassa. Hyve on ajattelua.
En olekaan koskaan
kuvitellut, että Sokrates ja Platon olisivat pinkoneet kilpaa yhden stadionin
matkaa, sileällä, ilman aitoja. He kyllä varmaan miettivät asioita yhdessä ja
olivat kovia vänkäämään.
Muutenkin näyttää siltä,
että tieteen aristotelinen vaihe on antamassa periksi taas kerran
platonilaiselle perinteelle.
Onhan vähintään
huvittavaa, että esimerkiksi kvanttilomittumisessa (entanglement) ei eräissä
tilanteissa ole olemassa aikaa eikä välimatkaa. Jo Einestein oli kauhistunut tuosta
ajatuksesta, joka on nyt muutamia vuosia sitten toteutettu kokeellisesti eli näyttää
pitävän paikkansa ja osoittavan välillisesti, että olemme näennäisen
todellisuutemme vankeja.
Puolen maapallon päässä
toisistaan olevat kaksi ”jotakin”, esimerkiksi kvarkkia, voi ”vaikuttaa”
toisiinsa samanaikaisesti, mikä on mahdotonta sekä klassisen teorian että suhteellisuusteorian
mukaan.
Rahvaanomaisena versiona:
valon nopeus ei olekaan raja, eivätkä erillisen ”hiukkaset” olekaan erillisiä.
Kokonaisuus ei ole osiensa summa. Roll over, Aristotle. Aristoteles piti kiinni
kolmannen pois suljetun laista, joka alkeiskurssilla esitetään muodossa ”joko A
tai miinus-A”. Joko asia on niin tai näin, esimerkiksi oikein tai väärin. Ne
jotka vetoavat Wittgensteiniin, eivät ehkä huomaa, että tuo kolmannen pois
suljetun laki oli myös loogisen empirismin ajatus. Ellei ilmiö selvästikään ole
noin tai näin, se on siirrettävä syrjään, koska siitä ”ei voi puhua”.
Psyyken monimuotoisuus
tarkoittaisi, että tarvitsemme välttämättä myös kielteisiä tunteita.
Funktionaalisessa kuvantamisessa noille tunteille on omat, näkyvät kytkentänsä.
Onnen tavoittelu on siis
hyvä päämäärä Amerikan perustuslakipakettiin, mutta käytännössä paha erehdys.
On tavoiteltava myös onnettomuutta. Nykykulttuuri antaa siihen vaarattoman
mahdollisuuden, murha- ja väkivaltaviihteen valtavan tarjonnan, joka johtunee
valtavasta suosiosta, joka tarkoittanee, että ihmiset haluavat kokea mm. palkoa
ja jopa paniikkia.
Luonnon monimuotoisuus
selitetään hiukan laimeasti. Ekosysteemissä kaikilla osilla on tehtävänsä ja
esimerkiksi veden, maaperän tai ilman saastuminen voi johtaa pahaan
ketjureaktioon. Ehkä sen voisi sanoa niin, että vähäpätöisiltä vaikuttavien
eliöiden, kuten esimerkiksi hevospaarmojen tai raatokuoriaisten tai elollisen
rajamailla leijuvien virusten merkitys on vaikea osoittaa ilman asiayhteyttä. Ainakaan
yksikään puu ei kasvaisi ilman bakteereja, leviä ja sieniä, ja siinä menisi
sitten ilmakehä.
Loppuun lukeneille
herkkupala kuin sillinviipale – Brockmanin kirjassa mainitaan LENR, kylmäfuusio
– ydinreaktori joka kotiin, polttoaineena vety (vesi).
Näköjään sittemmin kehitettiin jotain siitä mistä Wittgenstein ei voinut puhua, nimittäin moniarvologiikka. Esimerkiksi jopa jatkuva-arvoinen sumea logiikka. Se näyttääkin monessa tilanteessa kuvaavan todellisuutta hyvin. Tänään ei sää välttämättä ole pilvinen tai selkeä, vaan ehkä niinkuin eteläpohjalaiset sanoisivat "pualiselekiä".
VastaaPoistaNo, blogisti tuntee tämänkin puolen varmasti paremmin kuin minä, mutta tulipa vain mieleen.
Toivottavasti Kemppisen huushollissa ei ole kissaa.
VastaaPoistaKissalle ei saa antaa maitoa: harva kissa kestää sitä. Kissat ovat nimittäin laktoosi-intolerantteja. Ennen vanhaan navetta- ja pihakissojen laktoosivaivoja ei huomattu.
Kuvittelisin, että olemme mielikuvituksemme kehän sisässä. Maailma näyttää meistä perustuvan rajapintoihin ja niissä tapahtuvaan erotteluun niistä ja noista; vaikkapa puusta jonka runko ja lehdet vaativat juuret ja hiusjuuret sekä multaa. Ruohikko on rajapinta. Näin hahmotamme maailmaa, ikuiset dualistit; mitä muuta tapahtuu ympärillä siirretään osastolle "muut ilmiöt".
VastaaPoistaAsiahan on alkua vauvaiästä. On rajapinta jossa lapsi väleen ymmärtää että "hän" ei olekaan tuo tissi, silmät ja suu vaan jotakin, joka voi joutua eroon niistä. Syntyy tietoisuus "itsestä". Ja alku kaiken tajuamiselle, esimerkiksi kielen jossa haetaan esineille rajapintoja: pöytä ja pöydän varjo eivät ole sama asia.
Kielemme ja kulttuurimme ovat ajattelumme rajat. Ymmärtääkseni Stanislaw Lem puuttuu asiaan kertomuksessaan Solariksesta, valtamerestä jolla on vaikeuksia (vai onko) ymmärtää toiseutta kuten ihmistä.
Mutta tässä siis mielestäni syy miksi meidän on vaikea ymmärtää holistisia asioita kuten kirjoituksen kvanttilomittumista. Oma arvaukseni on että semmoisten tajuaminen taitaisi selittää myös ajan olemusta, vaikkapa profetioita.
Juu, hyvä muistuttaa klassisesta ajattelusta. Vastakohdat edellyttävät toisiaan. Jos poistamme mustan, lakkaa valkoinenkin olemasta. Tai, jos kaikki olisi sinistä, ei sinistä olisi olemassa.
VastaaPoista”Se on tuhoisa väärinkäsitys, että ihminen olisi yksilöllinen, tässä ja nyt.”
VastaaPoistaKuka kirjoitti tämän ja kenelle? Mantere-Sarva Googlelle, vai Focus Wikipedialle?
'Tunne itsesi' jne. jne. jatkuisi melkein loputtomiin, mutta Bertrand-setä huomautti, että 'minä', 'tämä' ja 'nyt' ovat loogisia erisnimiä. On mahdotonta ajatella loogista yhteisöllistä kieltä ilman näitä propreja.
Tähän ei sisälly mitään romanttista tai eksistentialistista ahdistusta. Vain pitkää, tuskin mitään tärkeää epätieteellistä sinuuden päättävää taustakohinaa.
Russellin vinoilut Arsitoteleen vaimon hampaiden lukumäärästä on kohdallaan, mutta se ei heilauta mitenkään käsitteitämme maailman yleisistä selitysmalleista. Ne pohjautuvat oudosti aina valoon ja sen ilmenemiseen. Ilmeneminen edellyttää meille aina laitetta, eli kohdallamme materiaalista silmää. Sellaista ei ole platonilaisessa täydellisyydessä. Jumalalla on kuullemma kaiken näkevä objektiivinen silmä.
Mikään mielen teoria ei ylitä kielellistä maailmaamme. Kvanttiteoriamme ei ole kvanttimaailmaa. Feynmanin usein toistetuin sanoin: "Jos uskot ymmärtäväsi kvanttiteoriaa, et ymmärrä kvanttiteoriaa."
Muistaakseni Yhdysvaltain perustuslaissa (jota en ole lukenut) ei puhuta onnesta, mutta Itsenäisyysjulistuksessa oikeus onnen tavoitteluun (pursuit of happiness) lasketaan yhdeksi ihmisen luovuttamattomista oikeuksista. Tämä oli valistusaikaa ja uutta.
VastaaPoistaMafH
13.2.2017
VastaaPoistaKvanttiteoriaa ja Aristotelestä kategorisesti kunnioittaen on todettava, että sellainen kuin minä ei voi epäillä yksilöllistä olemassaoloaan. Vain minulla on tämä oma ainutlaatuinen atooppinen ihottumani: parviälyihmisten seura.
Viehätyin aikaisemmasta Brockmanin toimittamasta kokoelmasta This Idea Must Die. Lainaan siitä vain otsikon ja sanon, että Einsteinin gravitaatioteoria on klassinen siinä kuin Newtoninkin, ja aikansa elänyt.
VastaaPoistaKunhan parempi kvanttigravitaation teoria julkaistaan, huomannemme, että pimeää energiaa tai pimeää ainetta ei tarvita minkään selittämiseen sen kummemmin kuin eetteriä.
vuorela, tampere
Näin voi hyvinkin olla. Suhteellisuusteoria voi olla vajavainen, mutta se kuitenkin lisäsi ymmärrystämme maailmasta aivan uudella tavalla. Ongelma kiteytyy siinä, etteivät se ja kvanttiteoria ole oikeastaan samalla kartalla. Suurta Kaiken Teoriaa odotellessa on tultava toimeen kvanttiteorialla, joka ei kai oikein edes ole teoria, vaikka tuntuukin kuvaavan maailmaa oikein.
PoistaNobelisti Gell-Mann antaa (Kvarkki ja Jaguaari-kirjassaan) elollisen ja elottoman rajapinnasta esimerkkinä tinaruton, joka voi levitä tinaesineestä (urkupilli tai sotilas) toiseen kosketuksesta.
VastaaPoistaMinut taas pääsi yllättämään ruokasuola. Olin laittanut kahvikupin pohjalle vähän suolavettä ja sen suljettuun astiahyllyyn jotta se haihtuisi ja kasvattaisi suuria kiteitä pohjalle. Unohdin vaan sinne. Kuukausien päästä katsoin niin se suola oli pienikiteisenä kasvanut, kiivennyt, kupin toista seinää pitkin ylös (päihittäen maanvetovoiman) kuin jokin home ja melkein levinnyt kohti viereistä teräskattilaa, kenties ruosteiseksi syömään. Vähän säikähdin.
M
M
Uusin Tiede-lehti on tehnyt hyvän teon kirjoittaessaan seitsemässä osassa samasta asiasta kuin Paratiisikuun perillinen yllä.
VastaaPoistaVielä mielenkiintoisemmin asian kertoo amerikkalainen elokuvateollisuus tarinassaan "Moonlight", jossa musiikki ja (miehen?) kohtalo kietoutuvat hyvin paljon katsojalta (nauttijalta) vaativalla tavalla.
Veikkaan, että elimistön ulkopuolelta - siis suolen sisällöstä - löytyy monta kvarkki- ja bosonipitoista ratkaisua Kemppisen tänään luettelemiin pulmiin.
Ehkä sieltä löytyy tulevan kakin lisäksi myös Higgs´n hiukkanen.
Ontologiasta vielä sen verran, että vaikka emme voikaan ilmoittaa minään hetkenä Iso-Britannian rantaviivan tarkkaa pituutta, se on epäilemättä olemassa. Peräti älytöntä olisi väittää, että rantaviivan pituuden tarkan mittaamisen mahdottomuuden johdosta ei koko saarta voi olla olemassa.
VastaaPoistaMuistaakseni jo Eino Kaila pohti itsensä ja maailman välisen rajan pulmallisuutta. Ainakin hän ounasteli sellaisen olevan olemassa. Jos jo geeni osaa olla itsekäs ja 'tiedeyhteisö' erottuu muusta papistosta ja joukkoälystä jollain mystisellä konstilla, miksen minäkin luuraisi kuin jallu jossain ryhmäkuvassa ihan itsenäni.
Rantaviivan pituus riippuu rantaviivan määritelmästä ja ilmoitettu on siis aina "tarkka". Tietysti sitten jossain vaiheessa kun resoluutiota aina vain lisätään koko käsite menettää mielekkyytensä. Olisiko se "tosi arvo" sitten se tarkin mielekäs? Rantaviiva ei siis ole siinä mielessä puhtaan fraktaalinen kuin ne puhtaan matemaattiset konstruktiot.
PoistaAW
Mikä ero on aivoilla ja lihaksella, jos asiaa tarkastellaan molekyyli- tai kvanttitasolla? Käytännössä aivot ja (muut) lihakset toimivat samoin: mitä enemmän niillä harjoitellaan sopivassa levon ja rasituksen suhteessa, sitä paremmin ne toimivat.
VastaaPoista”oikean ja väärän erottaminen toisistaan on sinun mielesi sairaus”
VastaaPoistaOsuvasti ajateltu. Ihmisten ja uskontojen suuri virhe on kaiken jakaminen hyvään ja pahaan.
Buddhalaisuudessa tosin ei tähän sorruta, teoriassa ainakaan, koska siinä teot jaetaan vain taitaviin ja taitamattomiin.