Sivun näyttöjä yhteensä

20. toukokuuta 2012

Saksalainen Fischer-Dieskau


Laulajasta taivaan portilla kirjoitetaan muutenkin nyt ympäri maailmaa. Hän oli syntynyt 1925 ja kuoli perjantaina.

Hetkeäkään epäröimättä nimeän hänet, jos joku kysyy todella suurta laulajaa tai vaikkapa miksi tiettyjä Bachin kantaatti- ja passiolevytyksiä (Otto Klempererin tai Karl Richterin johtamia) kannattaa kuunnella.

Hakuteosten mukaan hänellä on enemmän alkuperäislevytyksiä kuin kenelläkään toisella laulajalla, yli 400.

Ettei kuulostaisi pelkältä hymistelyltä, voi ehkä lisätä, että oopperassa Fischer-Dieskaun hienostuneisuus vaikutti hiukan samalla tavalla kuin meillä esimerkiksi Jorma Hynnisen esitysten äärimmäinen tasapainoisuus. Oopperakirjallisuus nimittäin sisältää myös baritoneille joukon roiston rooleja. Niissä molemmat mainitut herra ovat hetkittäin hiukan epäuskottavia, koska heidän äänensä kuvassa ei ole mitään roistomaista. Jos ajatus kiinnostaa, voi verrata vaikkapa Usko Viitasen Rigolettoa. En tietenkään sano Viitasta roistoksi – mutta kukaties evakkopojan erittäin kovat nuoruusvuodet vaikuttivat jollain tavalla hänen vehkeilyn, vihan ja katumuksen tulkintoihinsa.

Usein mainitaan, että Fischer-Dieskau sai ehkä viimeisen silauksen 1948 alkaneelle uralleen sen onnenpotkun johdosta, että hän joutui nuorena sotilaana amerikkalaisten sotavangiksi Italiassa. Missä tahansa sataa suuremmassa saksalaisjoukossa oli siihen aikaan miehiä, jotka osasivat ulkoa joko kaikki tai tärkeimmät Schubertin, Schumannin, Brahmsin ja Beethovenin liedien säestykset, unohtamatta myöskään Hugo Wolfia.

Niinpä nuori sotavanki, jonka jokseenkin yläluokkaiset esi-isät olivat saaneet jo J.S. Bachilta omistuksia (BWV 212 kamariherra von Dieskaulle), sai tilaisuuden harjoitella 16-vuotiaasta parhaiden opettajien johdolla opettelemiaan lauluja.

Lieneekö kukaan vaivautunut erikseen pohtimaan, miksi juutalaisten uskomattomalla tavalla hallitsemassa esittävässä musiikissa laulutaide on valkoinen läikkä.

Ei se tietenkään ole sitä kokonaan – mutta kokeilkaa itseänne: mainitkaa yksi maailmanluokan lied- tai oopperalaulaja, joka olisi juutalainen. - Ei tule mieleen.

Selitys on varmaan kovin yksinkertainen. Keski-Euroopassa ja Venäjällä juutalaisilla ei ollut pääsyä moniinkaan ammatteihin. Siten he keskittyivät niihin, joissa kiintiöt eivät olleet liian kovat. Ja siten toinen puoli maailman merkittävistä viulisteista ja pianisteista sekä fyysikoista ja matemaatikoista on juutalaisia.

Mitään oopperaa ja liediä saksalaisempaa ei taida olla olemassa. Tässä yhteydessä voimme vedota peräeurooppalaisuuteemme ja tarkoittaa saksalaisuudella kielialuetta niin että siihen kuuluu entinen Itävalta-Unkari sekä Böömi ja Määri (suomenkielisissä teksteissä yhä useammin ”Bohemia” ja ”Moravia”).

Ooppera on tietysti keksitty Italiassa samoin kuin meille tutuin kuorossa laulamisen muoto (Monteverdi). Mozart oli itävaltalaisena hetken maailman suosituin oopperasäveltäjä, mutta sitten mm. Rossini ajoi ohi, kunnes tuli Verdi.

Liedillä ei ole oikein vastinetta. Ehkä ainoa todella etevä suomalainen lied-säveltäjä Yrjö Kilpinen onkin tunnettu suuresta saksalaisharrastuksestaan, joka valitettavasti sai sodan aikana myös räikeän poliittisia sävyjä.

Uskaltaudun esittämään kysymyksen, mahtoiko kovinkin suuri osa minun kaltaisistani puolisivistyneistä uusherroista vaistomaisesta vierastaa Wagneria ja liedejä saksalaisena mahtitaiteena, jonka ympärillä ikään kuin leijui hakaristi? Niin tai näin, Fischer-Dieskaun merkitys oli keskeinen, kun ”vanha saksalaisuus” kohentui sotien jälkeen niin nopeasti, levymarkkinoilla erinomattain silloin brittiläisten yhtiöiden (EMI jo 1800-luvulla; Decca) sisällä, kunnes Deutsche Grammophon pääsi vauhtiin Siemensin ja Philipsin rahoilla.


11 kommenttia:

  1. "Keski-Euroopassa ja Venäjällä juutalaisilla ei ollut pääsyä moniinkaan ammatteihin."

    Hah; eikä Suomessa; ai niin, sehän kuului Venäjään, mut sitten itsenäistyttyäänkin vielä. Eihän juutalaiset saaneet ees asettua asumaan kaikkiin kaupunkeihin tai kyliin, siihen heidän piti anoa erillinen lupa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tarkoitan virallisia, oikeudellisia kieltoja. Syrjintä on sitten eri asia.

      Tätä aihetta sivuttaessa tekee aina mielli mainita Rotschild, aateloitu juutalainen, ja Benjamin Disraelin (1804 - 1881) Englannista, tietääkseni ensimmäinen merkittävä juutalainen pääministeri .

      Poista
    2. Virallisia minäkin tarkoitan: http://fi.wikipedia.org/wiki/Suomen_juutalaiset

      "Lieneekö kukaan vaivautunut erikseen pohtimaan, miksi juutalaisten uskomattomalla tavalla hallitsemassa esittävässä musiikissa laulutaide on valkoinen läikkä."

      http://en.wikipedia.org/wiki/Category:Jewish_opera_singers

      Ja entäs kanttorit: http://en.wikipedia.org/wiki/Hazzan

      Lisää: Nimenomaan juutalaisten laulutaide oli 1900-luvun alussakin niin tunnettua että ensimmäinen äänielokuva, The Jazz Singer, kertoi juutalaisesta kanttorin pojasta josta tuli jazzlaulaja Al Jolson.

      Lisää tietoa saa googlaamalla.

      Poista
  2. Kemppinen on oikeassa, että maailmanluokan oopperalaulajissa on vähemmän juutalaisia kuin muilla musiikin kentillä, mutta on sielläkin kuitenkin joitakin, kuten Johanna Adler-Nathan, Mario Ancona, John Braham, Alexander Kipnis, George London, Robert Merrill, Giuditta Pasta, Roberta Peters, Regina Resnik, Fredrich Schorr, Neil Shicoff, Beverly Sills, Rise Stevens, Jenny Tourel ja Richard Tucker.

    VastaaPoista
  3. Pikku oikaisu: ei Usko Viitanen (syntynyt Orimattilassa) evakkopoika ollut, vaikka opiskelikin Lahdessa toimivassa Viipurin musiikkiopistossa. Hieno laulaja joka tapauksessa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta. - Usko Viitasen muistelmateos sisältää aika järisyttäviä muistoja ja täysi nvakuuttavan selityksen elämänkokemuksen monipuoolsiidulle. Suosittelen! ("Laulujen lunnaat, WSOY 1985).

      Poista
  4. Kuulin ensimmäiset Schubertin Liederit nimenomaan Friedrich Fischer-Dieskaun esittäminä, ne syöpyivät mieleen ja tapailin niitä aina kun olin suihkussa ja tiskasin astioita. Kesällä lauloin jo niin että järvi raikui. Tämä on ollut ennen kuin menetin kuulon toisesta korvasta 12-vuotiaana. Sen jälkeen laulaminen ei enää oikein onnistunut.

    Mutta järisyttävämmän vaikutuksen minuun Schubertin Liederit ehkä tekivät kuitenkin Marian Andersonin laulamina. En muista kävikö hän Suomessa, mutta ainakin Ruotsissa hän oli laulamassa.

    Tuo sama levymerkki oli meilläkin levysoittimessa ja minusta Phillipsin ison radion ämyri toisti kaiken hienosti.

    VastaaPoista
  5. Alma Gluck, eräs oman aikansa johtavia sopraanoja, oli myös Romanian juutalainen.

    "EMI jo 1800-luvulla"? No, se syntyi 1931 fuusioitumalla kahdesta yhtiöstä, joista toinen oli perustettu 1897, että juuri ja juuri.

    VastaaPoista
  6. Ad Omnia: - Kuvassa esiintyvä levy (levysarja) F-D +Gerald Moore saattaa olla laulutaiteen ylimpiä ilmentymiä. On CD:nä. Kannattaa totisesti kokrjata talteen, jos tulee vastaan. Kuulijaa kehotetaan kärsivällisyyteen. Liedejä kannattaa kuunnella ainakin kymmenen kerralla, jotta pääsee niiden maailmaan.

    Muutoin oma suosikkini saattaa olla F-D:n Mahlerin "Lieder eines fahrenden Gesellen")

    VastaaPoista
  7. Liedit, niiden esittäminen ja Fischer-Dieskau ovat liian laajoja aiheita käsiteltäväksi viikonkaan blogissa saatika yhden postauksen viivästyneessä kommentissa. Mutta lyhyesti sieltä täältä:

    Moni, joka löytää "klassisessa musiikissa" paljon rakastamista, karttaa Liedejä kuin vanhempaa klaveerimusiikkia. Syy lienee sama: muodon koko ja kuivuus ei nappaa kiinni korvasta ja sisältö vaatii totuttelua (englanniksi mainio sanonta: for acquired taste), jopa opettelua; esimerkkiksi Paula Nurmentauksen Yle Radio 1:n mainiota Flyygelin mutkassa -sarja toi Liedille paljon uusia ihastuneita kuuntelijoita, sarjasta pitäisi saada mahdollisimman paljon Elävaan arkistoon, vaikka ilman näytteitä. (Ohjelmasarjan runsaista levytysvertailuista jäi iloisesti mieleen Ann-Sofie von Otterin älykäs muuntautumiskyky).

    Fischer-Dieskaun ongelma minulle on sama kuin Lasse Pöystin tai harmonikan: kun kerran on pienenä tietyt annoksensa saanut iskukuumennettuna tietyllä merkillä (Lied, iltasadut tai juhannksen) ei auta vaikka miten olisi niinikään loistanut Soltin Ringissä, Strindbergin näytelmissä tai vaikka Golddberg-muunnelmissa, astiaan on jäänyt sen ensimmäisen herkun maku.

    Jokainen tietysti kuulee Gerald Mooren ja F-D:n korkean kapasiteetin heidän musisoinnistaan, mutta minulle heidän älynsä terät selkenivät vasta heidän kirjallisista töistään, joita suosittelen.

    Kemppisen neuvo kuunnella Liedejä urakalla on hyvä. Hyperion-yhtiön ollessa talousvaikeuksissa, ostin pianisti Graham Johnsonin Schubertin Complete Lieds -projektin, jossa laulajina lähes Liedin Who is who F-D:stä ja Schreierista nuorempiin kykyihin, kyllä kannatti. (Kannatti silloin ostaa myös Hyperionin Purcell-setit King's Consortilta, mikä ei kuitenkaan kuulu tähän). On tärkeää kokea sama Lied useaan kertaan ja mahdollisimman monina esityksinä. Osa Liedeistä on niin selittämättömiä, että ne ikäänkuin on koettava singulariteetteina, kuultava yhtenä posauksena (Sibeliuksen Var det en dröm kai on vakioesimerkki - toinen heti mieleen tuleva on Richard Straussin Zueignung; paras koskaan kuulemani esitys siitä oli Soile Isokosken ja Marita Viitasalon nopea versio konsertissa, Rene Flemingin levytys Christian Telemanin johtaman orkesterin kanssa tulee lähellle; vertailkaapa eri tempoja ja esittäjiä Spotifyissa!). Toisissa taas juoni tai tunnelmien vuo täytyy osata sekä kuulla että tuntea synronoituna, eli kappaleen sisäistämistä lähes esityskuntoon (Brahmsin Von ewiger Liebe - jos sitä elä mukana, ei erota tulkintojen tärkeitä eroja - Fisher-Dieskaulla on eri aikoina eri pianistien kanssa erilaisia painotuksia; suosikkiesitykseni on aidon alton Nathalie Stutzmanin Inger Södergrenin kanssa tekemä levytys). Sointu- ja siis sävykuljetusten detaljeja voi seurata kuuntelemalla Dichterlieben (Schumann) neljännen laulun "Wenn icn in deine Augen seh'" toisen säkeen "Wenn ich mich lehn' an deine Brust" ympäristöä - kuinka säveltäjä keksii jarruttaa juuri tuossa ja miten se tehdään. Schubertissakin kunnostautunut hermoherkkä Ian Bostridge on hyvä myös tässä.

    Pelkkinä teksteinä Liedit eivät aina ole väkeviä, ainakaan enää meidän modernismissa paleltuneille sieluillemme. Lisztin transkriptioista kolisteltuna huomaa, etteivät edes Shubertin melodiat kestä mitä tahansa. Mutta kokonaisuutena parhaat Liedit ovat kaikkein parasta taidetta.

    VastaaPoista
  8. Loistavaa !
    kuten pikkumies sanoi
    Joulupukin yhä uutta käteen pukatessa
    eikä kiherrykseltään meinannut lahjoja saada avattua.

    F-D + G M yhtymä toimii varmaan laajasti Lied musiikin referenssinä.

    Juuri niin,
    se mikä ensin tekee vaikutuksen,
    se toimii jatkossa vertailukohtana muille.

    Itselle,
    Bach urkumusiikki: Werner Jacob
    kantaatit: Rilling
    Chopin: Michelangeli ja Sergio Fiorentino

    Hauskuus, sitten kun mielenkiintoa alkaa taas löytyä
    on vertailla eri esityksiä.
    Onneksi verkosta helposti nykyään löydettävissä.

    Laulua taiteena en voi olla ajattelematta
    juuri muuten kuin paradoksina.
    Eläytyä, tulkita, turmelematta lopputulosta.

    Eräs kotimainen sopraano hallitsee sen suvereenisti.

    Kysykää vaikka Ristolta.


    Jos joku haluaa kuulla miten hiljennetään tuhatpäinen
    yleisö, ei pianon paukkeella, vaan pianomusiikilla,
    hakekaa youtubesta:
    "michelangeli + mompou + cancion y danza 6 live 1957"

    VastaaPoista