Sivun näyttöjä yhteensä

6. tammikuuta 2012

Uskaltamisen himo I

Ei ehkä ole parempaa mittaria ajan liikkeiden punnitsemiseen kuin kauno- ja tietokirjallisuus. Lehdistön uutisissa ja artikkeleissa ei juuri koskaan ole mitään uutta, mutta kirjallisuudessa on.

Suomessa ehkä vain kaksi merkittävää kirjailijaa saavutti sanojan aseman ennen sotia ja kykeni säilyttämään tuon aseman rauhan jälkeen, Waltari ja Haanpää.

Waltarinkin voisi jättää tässä yhteydessä pois, koska hän oli tehnyt suuren työn Väinö Linnan edeltäjänä Helsinki-romaaneillaan ennen sotia, romahtanut henkisesti ja noussut tappion tulkiksi historiallisilla romaaneillaan, jotka ovat jääneet vaille jatkajaa. (Viihteellinen historia tyyppiä Utrio ja Hirvisaari saa lukijan punehtumaan häpeästä, koska Waltarin mainitsemisen jälkeen niistä tulevat mieleen syvällisyyttä ja merkitystä ajatellen abiturienttien vanhojen tanssit, uusia ihmisiä vanhoissa vaatteissa toistamassa ikivanhoja askelkuvioita.)

Myös Sillanpää katkesi henkisesti. Jo ”Elokuu” (1941) oli syntynyt kustantajan toimittajien vahvasti muokkaamana, ja rauhan aikana hän ryhtyi mielihyvin varajoulupukiksi eli Suomen historian ensimmäiseksi mediahenkilöksi. Otavassa oltiin tietävinään 1960-luvulla, että jopa parta ja patalakki oli suunniteltu markkinointimielessä, ja esiintymismatkoille järjestettiin koko kentän miesvartiointi, jottei Mestari olisi päässyt pujahtamaan virvokkeiden ääreen ajattomalla ajalla.

Kirjallisuuden suunnaton merkitys näkyy näissäkin nimissä: Havel ja Tshekkoslovakia, Milosz ja Puola, Böll ja Saksa, Pasternak ja Solzhenitsyn ja Neuvostoliitto, Kross ja Viro, Saramago ja Portugali, Pamuk ja Turkki, Rushdie ja Intia, Naipaul ja Karibia… Jo Camus’n merkitys oli suuri Ranskan takerruttua Indokiinaan ja sitten Algeriaan Ja myös Japanissa kirjallisuus (Akutagawa, ehkä myös Kawabata) käsitteli kätketysti aiheita, joita ei virallisesti ollut olemassa. Borges, Llosa, Scorza, Marquez ja Neruda hahmottivat ja jäsensivät tuntemansa ympäristön vieraitakin varten.

Eräässä mielessä luetteloon kuuluu myös John Steinbeck ja syvästi amerikkalaisten ihanteiden vastainen ”Vihan hedelmät” ja William Faulkner, joka kumosi kaiken sen tuulen viemän, minkä viihdeteollisuus oli rakentanut.

Yllättävästi sotakirjailijat Haanpää ja Linna tunkeutuvat samoihin kysymyksiin, eikä sen kysymyksen ydin ole sota.

Haanpää joutui kirjailijana ja henkilönä syrjityksi armeijakirjallaan ”Kenttä ja kasarmi” (1928) ja nousi henkipattona takaisin näkösälle vasta kirjoitettuaan ”Korpisotaa” (1940). Linnaa askarruttivat kansalaissota ja jatkosota ja hän sai molemmilla suurilla kirjoillaan aikaan kahakoinnin, joka osoittautui osaksi suomalaista kulttuurivallankumousta.

Haanpään ja Linnan uskaltamisen himon selityksen voi tiivistää hyvin lyhyeksi. Vallan käytöstä on sanouduttava irti, koska valta sekä tuhoaa kohteensa että turmelee käyttäjänsä.

Haanpää kuvasi tämän yksityiskohtaisimmin romaanissaan ”Vääpeli Sadon tapaus”, jossa korpraali kukistaa sadistin, mutta keinoin joita käytettyään hän ei ole enää vapaa. Hänestäkin on tullut osa vallankäytön koneistoa. Vapaus, jota Haanpäälle edustivat luonto ja taide, on kyky kuvitella ja ajatella ajatuksia, joita kukaan sivullinen ei asettele riviin.

Kun Linnasta pyyhkii vanhanaikaisen, Dostojevskin tyyliä mutta Tolstoin mallia noudattelevan kerronnan ja sivuhenkilöt, kuten Rokan, kaikki vallankäyttäjät tuhoutuvat ja vievät viattomia mukanaan; Lammiosta lukija tietää, ettei hänen kaltaisilleen ole virkaa rauhan ajan armeijassa, ja jos olisi, sotakorkeakouluun ei olisi noilla pohjilla päästy. Romaanin päähenkilö on Määttä, joka on johdonmukaisesti kieltäytynyt vallasta ja kunniasta.

Haanpää kirjoitti oman maailmansa umpeen ja hukkui 1955 olosuhteissa, jotka osoittivat vähintäänkin suurta välinpitämättömyyttä omasta hengestä – kaveri pelastautui rantaan, ja Haanpää oli hyvä uimari. Haanpää oli myös väärässä – ”Noitaympyän” itärajan takana odottanut vaihtoehto osoittautui harhaksi harhojen joukossa. Silti hänen tekstinsä viihtyy tässä maailmassa. […]

19 kommenttia:

  1. Siis mitä tarkoitat 1. kappaleessa: "Lehdistön uutisissa ja artikkeleissa ei juuri koskaan ole mitään uutta, mutta kirjallisuudessa on".

    Siis pitäisikö lopettaa lehtien tekeminen ja lukeminen, koska totuus ilmenee vasta vuosikymmenien päästä? Ja samalla naureskella entisille journalisteille, että olivatpahan tyhmiä...

    Nimim. Nykyjournalisti

    VastaaPoista
  2. Kyllä Ketun Kätilö kannattaisi myös huomata:"Lapin naisten tuntematon sotilas".

    VastaaPoista
  3. Puhdistuksen perusteella Sofi Oksanen on myös sanoja.

    VastaaPoista
  4. Haanpäällä oli paha sydäntauti, lääkkeet ja kaikki.

    VastaaPoista
  5. "Vallan käytöstä on sanouduttava irti, koska valta sekä tuhoaa kohteensa että turmelee käyttäjänsä."

    Tuossa se on, kiteytettynä, yhteiskunnan dilemma: miten elää yhdessä ja päättää yhteisistä asioista, sillä heti kun valtaa käytetään ollaan turmion tiellä.

    Vai olisiko tähänkin prinsiippiin löydettävissä poikkeuksia? Tai vastalääkettä? Kirjallisuus, vallan vahtikoira?

    VastaaPoista
  6. Ad Anonyymui: - totta. Haanpäällä, joka siis kuoli 49-vuotiaana oli ruumiinavaustietojen mukaan sepelvaltimot pahasti tukossa ja luultavasti muutakin rakenteellista vikaa. - Tiedot kuolemantapauksesta klytyvät Vesa Karosen kirjasta, mutta lääkärinlausunto on hiukan epäselvä. Asiallahan ei ole oikestaan väliä - sydän vai hukkuminen. Joka tapauksessa miehet olivat vuotavalla veneellä, josta ilmeisesti oli vahingossa potkaistu tappi irti, melkoisessa myrskyssä ja aika kovassa humalassa muka veerkoilla.

    VastaaPoista
  7. Ad Omnia: - journalismista - uutiset ovat uusia, mutta niiden mahdollinen merkitys ilmenee jälkeenpäin. Lehteen ei kirjoiteta "Koko Suomi riemuitsi, kun Urho Kekkonen syntyi."

    VastaaPoista
  8. Itse pidän eniten Haanpään Muistiinmerkinnöistä. Omat mietelmät pesevät muiden kirjoittamat "elämänkerrat" kuudesti. "Tuhannen tuhatta kilometriä kuusikkoista maantietä ja joka neulasen nokassa perkele."

    VastaaPoista
  9. Haanpään mieltä saattoi karhentaa se, että hänen "Yhdeksän miehen saappaisiinsa" luonnostelemansa hahmot Linna jalosti "Tuntemattomassaan" uusiin mittoihin. Ainakin näin kansanlukijan mielestä lainaus on selvästi todettavissa.
    Jälkikäteen on tietenkin mahdoton arvioida, oliko hukkuminen tahallista.

    Tietäjien päivänä Kunnaksen Ilkka

    VastaaPoista
  10. "Vallan käytöstä on sanouduttava irti, koska valta sekä tuhoaa kohteensa että turmelee käyttäjänsä." Olen juuri lukemassa Pjotr Kropotkinin Anarkistin muistelmia. Olen niistä ollut ymmärtävinäni, että juuri tämä ajatus on anarkismin pohjalla. Vallalla ei saada aikaan hyvää ihmisten elämässä. Haltijansa se pakottaa vääriin ratkaisuihin.

    VastaaPoista
  11. Siikajokilaakso-niminen paikallislehti kertoo viime numerossaan sata vuotta täyttävästä mummelista, joka on Pentti Haanpään sisko.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pentti Haanpään sisko on nykyisin jo 103-vuotias ja kuulemma kutimet kilkkaavat vielä entiseen tahtiin. http://www.siikkis.fi/etusivu/satavuotiaan_kutimet_kilkkaavat_uutisten_tahdissa_5630044.html#5630045.jpg

      Poista
  12. Pohjois-Korean lehdissä lienee toisin.:)

    VastaaPoista
  13. Mielestäni Kemppistä nyt on minun velvollisuuteni tiukasti oikaista.

    Waltari ei "romahtanut henkisesti" (tiedän, en luule) vaan hän eli täyttä elämää merellä myrskyävällä.

    Siinä elämässä hän eli, missä Haanpää hukkui.

    Jälkeenjääneet ja tutkijat, erityisesti yksi, ovat tulkinneet Waltaria erittäin rumasti ja vailla osaamista tällä romahtamis-alueella.

    Suuri osa Nobeleista on ansaittu samalla myrrys-ihmisen tavalla, jolla Waltari eli.

    Ja kuoli.

    VastaaPoista
  14. Ad Antti Liikanen et alii: - kiitän oikaisusta. Tiedän itsekin asian oikean laidan. Olisi parempi kirjoittaa: sotavuosien äärimmäiset rasitukset poistivat Waltarista viimeisetkin kirjallisen keikarin elkeet, joista häntä oli Tulenkantajien aikana ehkä aiheellisestikin irvailtu. Hänestä tuli vakava ja nöyrä mies.

    Nykymaailman mitoilla Waltarin hoitojaksojen taudinmääritys olisi luullakseni "burnout".

    VastaaPoista
  15. Haanpällä ja toisella suojuoksijalla, Mika Myllylällä, oli muutakin yhteistä kuin keskipohjalainen idenditeetti.
    Toisen lahjakkuus purkautui kirjoittamiseen, toisen hiihtämiseen. Itsevarmoja veikkoja molemmat, herravihaajia, oman tiensä kulkijoita. Haanpää selvisi hieman pitemmälle kuin MM.
    Molempia voi kiittää upeista saavutuksista ja unohtumattomista elämyksistä, RIP molemmat.

    VastaaPoista
  16. Mika Myllylästä - kotikylän poikia kun on täältä Ruotsin puolelta - tulee miettineeksi paljonko tuo tausta vaikutti. Piti olla kovempi jätkä kuin kovin jätkä ja suomalaisempi kuin toiset etteivät hurriksi haukkuisi.
    Ilkka Pasanen

    VastaaPoista
  17. En tiedä, pitääkö paikkansa, että presidenttiehdokas Paavo Väyrynen ja kirjailija Pentti Haanpää olisivat olleet sukua keskenään -
    molemmilla sukujuuria Piippolassa.

    Raimo Väyrynen ja Paavo Väyrynen kai ovat pikkuserkuksia. Mene ja tiedä, näin olen lukenut.

    VastaaPoista
  18. Yksi Haanpään Kenttä ja kasarmi - kokoelman novelleistä elää muuten ikuisesti inttihuhuna. Se kapiainen, joka polkaisi terävän kannon alokkaan vatsan läpi, on joka joukko-osastossa joku ihan nimeltä mianittu.

    VastaaPoista