Sivun näyttöjä yhteensä

16. heinäkuuta 2006

Opettaja Kaarina Orrenmaa

Kansakoulunopettaja Kaarina Orrenmaa, minun opettajani, täyttää tiistaina 90 vuotta.

Tässä luokkakuvassa ollaan Kauhavan aivan uudessa Keskuskansakoulussa, jonka rakennus tuli käyttöön 1953.

Olin koulun 50-vuotisjuhlassa 27.5.2003. Kaarina oli siellä juuri niin kuin tässä kuvassa; hän hymyili taustalla koottuaan kaiken.

Myöhemmin samana päivänä meillä oli sovittu tapaaminen tätini luona. Kummitätini Vieno täytti täytti kaksi viikkoa sitten 85. Paikalla oli myös Luomalan Aura, joka muisti ulkoa jopa kivityömiesten sopimattoman puoleiset laulut vuodelta 1924, jolloin Ilmasotakoulun rakennuksiin louhittiin kiviä Kosolanmäestä, hänen kotinsa vierestä.

Puhuimme Kaarinan ja Auran kanssa kansakoulusta ja jääkäriliikkeestä ja Lapuan liikkeestä ja kaikesta muusta, kunnes viiden tunnin keskeytymättömän keskustelun jälkeen reipas tätini oli niin poikki, että oli pudota tuolilta. Opettaja Orrenmaa poistui paikalta polkupyörällä, vaikka oli taannoin harmikseen kaatunut hautausmaalta tullessaan Tornimäessä ja lyönyt vielä päänsä. Minulla on koko keskustelu nauhalla, mutta tunnelma ja innostus ei tallennu digitaalisesti.

Ennen keskustelua ja kahta enemmän sen jälkeen tiesin, että opettajan ammatti on kaikkein vaativin ja kaikkein tärkein. Harvoin olin kuitenkaan suoraan kuullut sellaista kiitollisuutta ja sellaista iloa juuri kansakoulunopettajan ammatin valinnan johdosta.

Kysyin näet lopultakin suoraan, miten pitäjän parhaan talon erinomainen tytär oli tehnyt tällaisen ratkaisun ja jäänyt sitten vielä ikäpäivikseen neidiksi.

Kaarina sanoi, että kun äiti kuoli - luullakseni lentävään keuhkotautiin - olivat myös huonot ja raskaat pulavuodet. Hänen isällään oli yhteensä kuusi maatilaa, useimmat Kauhavan Lauttamuksessa, ja kotitila Jokiniemi kirkolla. Maa saatiin säilymään pakkohuutokauppojen paukkeessa, mutta se otti koville. Kotiin jäämisen ja ehkä kotivävyn ottamisen vaihtoehto oli nopea kouluttautuminen. Hän siis pääsi hiukan alaikäisenä Hämeenlinnan seminaariin ja ehti myös valmistua ennen Talvisotaa.

Kaarina oli kaikki sotavuodet rintamalottana. Hän oli opettajana täydet vuodet. Isä Ville oli ollut jääkärivärväri ja hyvin merkittävä mies paikkakunnalla ja isoisä Gabriel eli Kaapo varsinainen lakeuksien lukko, talollisista ensimmäisenä kaikkien sivistysrientojen kärjessä ja ensimmäinen kauhavalainen, joka kävi kansakoulun - Lapualla. Kaarinan paikkakunnan ja ihmisten tuntemus on tietysti aivan hurja ja ulottuu ties miten monen elävän ja kuolleen sukupolven yli.

Kaarina muisti hyvin, miten isoisäni ilmaantui 1924 Kauhavalle, ja tunsi perheen vaiheet. Hän tunsi kaikkien perheiden vaiheet ja juuret. Puhuimme naapurista, Uiton Matista, joka oli kansakoulun aloittaessani yli 90 eli syntynyt ennen 1867 nälkävuotta ja edusti siis sitä maailmaa, joka Suomi oli ennen teollistumisen alkamista. Muisteltiin jalatonta Sillaa, joka oli ajanut rahtia Pietariin Pohjanmaalta asti ja rikastunut niin että lainasi isoisälleni rahaa kivitalon rakentamiseen, kun pankki ei uskaltanut. Muisteltiin asessori Sarparantaa, joka tuli nimismieheksi 1920-luvulla, jolloin nyrkki vielä vaikutti enemmän kuin lakikirja. Muisteltiin Kaarinan naapurissa asunutta ylikonstaapeli Aspolaa, josta minun mieleeni on jäänyt eläkevuosilta paikkakunnan ensimmäinen Tunturi-mopedi. Sain tilaisuuden täydentää tietojani myös Aspolan asiakkaista, paikkakunnan mielenkiintoisimmista juopoista.

Kysyin kokeeksi Vihtori Kosolasta, jonka suku tulee Kauhavan kautta kai Alahärmän Voltista. Kaarina sanoi, että Vihtori kyllä kunnostautui jääkärivärvärinä mutta oli paha innostumaan ja viinan vietävissä.

Kysyin kokeeksi, eikö tämä ole keskeistä Suomen historiaa, että erinäiset hankkeet olivat menneet viinalla läträämiseksi. Pitää kuulemma paikkansa. Kysyin kokeeksi Särkisyrjän - Kumurin taisteluista 1941, joissa härmäläisiä ja kauhavalaisia kaatui pahasti ja paljon. Hän teki saman kuin 50-luvulla koulussa. Sanomatta oikeastaan mitään hän sai minut ymmärtämään, että henkilökohtaisten ja osittain alhaistenkin vaikuttimien löytyminen käskyjen takaa ei ole ajattelevalle ihmiselle yllätys.

Kauhavalaiset lähtivät sotaan samalta Kosolan koululta, jossa Kaarina oli opettajani, kun aloitin koulun harvinaisen pitkänä ja kauniina syksynä 1951. Kuulin tunnelmista ja pimeydestä.

Näinä päivinä täytää 90 vuotta myös Laimi Pernaa, jota olen käynyt katsomassa aika ahkerasti. Laimi vähätteli, ettei hän ollut lottana Talvisodassa olleenkaan linjassa. "Olin Seinäjoella panemassa rumihia loorahan. Ja voi herra isä että niitä riitti."

Muistelmateoksien kirjoittajat eivät juuri koskaan onnistu ohittamaan opettajiaan, joista yleensä löytyy joku epäonnistunut ja joku vallan merkittävä. Niin tässäkin.

Olen halunnut usein ylistää paikkakuntaan kuulumista. Opettajan kautta perin itsestään selvän käsityksen, että täällä on toimittu pidempään kuin kenenkään muisti kantaa ja että keskeinen oppi on ollut yhdessä yrittäminen. Toimeen on tultava, vaikka ei niin tekisi mielikään. Ja on tultu.

Kaarina sanoi päässeensä vakinaiseen opettajanvirkaan sotien jälkeen äänestyksen jälkeen paikallisen kommunistin Rukkilan Matin äänen ratkaistessa: parhaat paperit. Sodanjälkeinen pitäjä oli aika ongelmallinen. Kauhava oli ollut Etelä-Pophjanmaan kunnaksi merkillisen punainen, luultavasti vahvan kotiteollisuusperinteen takia, ja sitten pysytellyt hiukan syrjässä oikeistoliikkeistä, vaikka kappalainen oli IKL:n kansanedustaja.

Luokkakuvassani on suuri määrä Karjalan siirtolaisia, joista monet olivat siis siellä syntyneitä - useissa tapauksissa Pyhäjärvi V.l. Kuvasta tunnen monia varuskunnan lapsia Ilmasotakoululta, kuten tana istuva Hellevi Keko, josta tuli Eileen Fordin valokuvamalli ja julkkis, suoraan sanoen ikätoverien yllätykseksi. Varuskunnan lapset tulivat ja menivät. Muutamalla lapsella oli sukunimi ja suku, jotka olivat asuneet samoja taloja 1500-luvulta, kuten Fräntilä, jonka mailla Keskuskansakoulu oli. Jonkun isä oli juoppo ja äiti sairas.

Minulla ei ole minkäänlaista mielikuvaa perhetaustojen vaikutuksesta koulunkäyntiin, vaan päin vastoin opettajalla oli mielenkiintoa ja suurta lämpöä kaikkia kohtaan, koska hänen silmissään kukaan ei ollut erityisemmin jonkun poika tai tytär, vaan ihmislapsi etsimässä mahdollisuuksiaan.

Opettajan luontainen kyvykkyys näkyi siinäkin, että kun minut pantiin miettimään, oliko Kaarinalla suosikkeja eli lellikkejä, väitin ettei ollut, kunnes kävi ilmi, että olin itse ollut opettajan lellipoika. En ollut pannut sitä merkille, eivätkä muutkaan. Kun oppikoulussa sain sen käsityksen, että pitäisi tuottaa kunniaa koululle, aloin salamannopeasti epäonnistua, enkä tuottanut kunniaa koululle.

Kallisarvoinen opetus: ei lapsen tarvitse tuottaa kunniaa kenellekään eikä edes mainittavasti menestyä. Lapsi on oma tarkoituksensa eikä kenenkään väline.

Senkin ehdin kysyä, että kun Kaarinalla olisi ollut kaikki edellytykset kouluttautua esimerkiksi lääketieteen tohtoriksi tai kohota esimerkiksi ministeriksi, niin oliko tämä tiukka pysyminen opettajan virassa ja roolissa oikea ratkaisu. Oli se. Oli se paljon tärkeämpää.

Tällaisia terveisiä pääministerin kansliaan, kauppa- ja teollisuusministeriöön ja mikä ettei opetusministeriöönkin. Suomen ilmiömäinen nousu suuresta köyhyydestä, tietämättömyydestä ja pimeydestä oli olennaisesti kansansivistysideologian tulos eli Cygnaeuksen lisäksi keskeisesti Yrjö-Koskisen ja sen työn suorittivat lukemattomat vaille sen suurempaa kiitosta jääneet opettajat, joista merkittävimpiä olivat ala-asteen opettajat.

Olen silloin tällöin tuonut esiin tämän puhuttaessa Pisan tutkimuksesta tai Teknillisten korkeakoulujen sisäänotoista tai yliopistojen tutkintojärjestelmistä: yhteisö on pyramidi, jossa pohjan pitävyys on tärkeintä. Vaihtoehto on DDR:n ja Yhdysvaltojen malli, jossa tavoitellaan taivaita vailla kunnon perustuksia.

Nähdäkseni Suomesta ei ole hävitetty tätä ajatusta.

Vanhat opettajat voivat olla rauhassa ja suhtautua 90-vuotispäivään kuin kevätjuhlaan.

Kauniisti joka paikkaa koristaa kukkanen.

4 kommenttia:

  1. Lapsettomuus saattaa olla naiselle jossain elämänvaiheessa aivan musertava kokemus.

    VastaaPoista
  2. Ojennan minäkin ruiskaunokkini kansakoulunopettajille. Yksi sympaattisimmista tuli kotipöytämme ääreen usuttamaan vanhempiani panemaan poikaa oppikouluun. Jäi menemättä, koska oppikouluja oltiin 1960-luvun puolivälissä vasta perustamassa Savon syrjäisimpiin kirkonkyliin.

    Kansakoulu kyllä opetti hyväksi kansalaiseksi, jonka piti osata lukea aseisiinkutsuntailmoitus ja luottaa että "sille jolle herra antaa viran, antaa myös järjen"; hänen piti osata myös kirjoittaa nimensä veroilmoituksen alle, mutta ei saanut julkisesti epäillä herrojen touhuja.

    Tosin hyvinvointivaltion kasvua vauhditti muutaman sadantuhannen suomalaisen lähtö Ruotsiin 1950-70 luvuilla. Useimmat menivät täysin kielitaidottomina kansakoulupohjalta.

    Toivottavasti pyramidin pohja pitää. Joskus epäilyttää.

    Satoja vuosia sitten Ruotsin kuningas antoi Elimäen mahtipitäjän ratsumestari Wreden perillisille kiitollisena saamastaan hevosesta. (vrt. Fortumin optiot)

    Olisko tästä HS:n lämmittämästä myytistä esikuvaksi kuntien hallintouudistukselle? Siitä kun ei ollut sovittu missään hallitusneuvotteluissa. Se vaan pulpahti kesken matkan esille virkamiesten pöytälaatikoista.

    VastaaPoista
  3. 70-luvun kansakoulusta ja peruskoulun kokeilukoulusta minäkin olen elämän evääni ammentanut. Monasti on ne eväät tullut liattua myöhemmin.

    Usein on Heikkilän Eeva unissani.

    ...ja ajatuksissani.

    VastaaPoista