Luvallinen henkilötieto

Tämä blogi on riittävän julkinen paikka ilmoitukseen. Sovin Heikki Haavikon kanssa, että jatkossa häntä avustaa etenkin isävainajaansa Paavoon liittyvissä asioissa asianajaja, jonka hän itse valitsee. Jos vallan käytävissä ja kaupungin kaikissa kanslioissa liikehtisi M. Fredman, en ihmettelisi. Mutta ratkaisu ei ole minun.

Juristilla ja lääkärillä on sama ongelma ja sama käytäntö: ei pidä ajaa omaa asiaansa / hoitaa itseään tai omaistaan.

Minulla ei mielestäni ollut omaa asiaa Mauno Saaren käsikirjoitusta koskevissa kysymyksissä, kunnes luin ennen kirjan ilmestymistä tehneeni vääryyttä noin vuonna 1995.

Eräs professori kaiketi ilmoittautuikin jo vastapuolen avustajaksi siitä huolimatta, ettei oikeusjuttua ole ja tuon yli 10 vuoden takaisin jutun aikana välini P. Haavikkoon olivat samat kuin esimerkiksi J. Virolaiseen – tunsin, olin puheväleissä, mikä etten arvostanutkin, kun oli aihetta, tiedossani ei ollut vastenmielisyyden syytä mutta en toisaalta tuntenut tarvetta lähempään kanssakäymiseen. Kireys tuli kuvaan myöhemmin, 1995. Mutta noudatetaan nyt juuri tuohon aikaan hitaasti käyttöön tullutta esteellisyysperustetta eli ei pidä antaa aihetta edes perättömään luuloon puolueellisuudesta.

Asia on kuitenkin vanha, yli 10 vuotta, ja taas ilmenneen mediakohinan yhteydessä on esitetty jo niin paljon kummallisia väitteitä, etten lisää niiden määrää.

Minussa on sellainenkin vika, että kierrän mielelläni riidanhaluiset henkilöt. Syy on osittain raukkamaisuus, osittain mukavuudenhalu.

Ei ole vasta- eikä myötäpuolta. Vasta- ja myötämäkiä riittää, toivon.

Kemppinen kääntyy haudassaan.

Näin kuuluu kirjoittaneen talouslehti jonkin retkeilyyn ja luontoon liittyvän asian yhteydessä.

Hetken luulin, viikon virityksessä, että puhe on minusta mutta että nyt minulta on itseltäni jäänyt jotain tärkeää huomaamatta.

Kävi ilmi, että kysymys oli isästäni Kullervosta. Otsikko nauratti häntä kovasti. Ei hän kääntynyt muuta kuin vuoteessa, kylläkin vaivalloisesti.

Tämä oli viikon vitsi. Isä oli soittanut lehteen ja huomauttanut tiedon ennenaikaisuudesta. Olivat pyytäneet kauniisti anteeksi.

Hänelle edellisen viikon vitsi oli havainto, että hän, isäni siis, on nyt elänyt selvästi vanhemmaksi kuin Mannerheim ja Paasikivi, ja päätellen siitä, että taas käytiin läpi tiliotteita ja pohdittiin palohälyttimiä viimeaikaisten tapahtumien johdosta, myös Kekkosella oli reippaasti nuorempana tiettyjä vaikeuksia. KK, kuten juristipiireissä lyhennetään, on vasta 88 vuotta ja vaikka hänestäkin on turha mennä arvailemaan, ei kuulemma ole hädän päivää.

Onneksi en muistanut sanoa, että Antero Jyränki kertoi saaneensa pahanlaatuisen tartunnan KK:n lapinkirjoista. Ottaen huomioon, miten sen nyt sanoisi, perustavaa laatua olevat poliittiset käsityskantojen erot, tästä tulee sitten ensi viikon vitsi.

Yksi basillinkantajista on muuten oman tunnustuksensa mukaan Heikki Haavikko, tässä kirjoituksessa aikaisemmin mainittu henkilö, jonka muita harrastuksia kuuluvat olevan avomerisoutu ja umpihankihiihto.

Todellinen naurupommi tuli televisiosta, tätä kirjoittaessani, ykkösdokumenttina tullut Jaak Kilmin ”Disko ja ydinsota”.

Katselin huolimattomasti, koska luulin tietäväni asian, mutta ei sinne päinkään. ”Kuumemittarikuume” oli mainio. Paikallinen keksijä oli asialla, kun KGB yritti 70-luvulla tiputella antenneja Tallinnan katoilta. Katkaistu kuumemittari ja elohopeaan työnnetty hyvin ohut kuparilanka toimi mainiosti adapterina, ja taas näkyi.

Asiassa oli tosin varjopuoli. Kuva katosi muilta 30 kilometrin säteellä, myös paikalliselta ohjusasemalta. Niinpä apulaitetta käyttäessä oli hyvä pitää ikkunasta silmällä armeijan jeeppejä.

Ja Tallinnassa riehui influenssaepidemia, kun kaikki jonottivat apteekista kuumemittaria.

Juhannuksena – oliko se nyt 1984 – Etelä-Viro tyhjeni ja Tallinnasta ei ollut löytää parkkipaikkaa. Illansuussa kaupungilla ei ollut liikkeellä kuin kaksi kyyhkystä. Kaikki muuta seurasivat Suomen television lähettämää ”Emmanuellea”.

Tekijä oli huolellisesti hankkinut dokumenttiin parikin venäjää äidinkielenään puhuvaa tutkijaa todistelemaan, että lihakaupan Väiski oli CIA:n leivissä. Tekijä itse kertoo ydinsotaharjoituksista koulussa. Pojat keksivät heti, miten kaasunaamari päässä voi tehdä hienoja ”Tähtien sota” –ääniä.

Parhaat kirjat

Lopulta aika luotettavan oloinen lista, jonka takana näyttäisi olevan myös Unesco, luettelee maailman myydyimmät kirjailijat:
Shakespeare, William
Christie, Agatha
Cartland, Barbara
Robbins, Harold
Simenon, Georges
Blyton, Enid
Steel, Danielle
Seuss, Dr.
Patten, Gilbert
Tolstoy, Leo
Rowling, J. K.
Collins, Jackie
Alger, Jr., Horatio
Stine, R. L.
Tellado, Corin
Pushkin, Aleksandr Sergeyevich
King, Stephen
L'Amour, Louis
Koontz, Dean
Gardner, Erle Stanley.

Christien ja Cartlandin ja kirjoja olisi myyty yli miljardi, Robbinsin ja Simenonin ainakin 700 miljoonaa.

Cartland on kioskiviihteen ruhtinas; on esiintynyt Suomessa. Patten on yli puoli vuosisataa sitten kuollut, kai aiheesta maineeton massatekstien (dime novels) kirjoittaja ja Jackie Collins edelleen jatkava kirjailija, jonka erikoisala on Hollywood. On suomennettu. Horatio Alger (kuoli 1899) oli se henkilö, joka keksi amerikkalaisen menestystarinan, ryysyistä rikkauteen, eikä väsynyt julkaisemasta kirjasia, eikä yleisö väsynyt ostamasta.

Algeria kannattaisi tutkia. Luultavasti amerikkalaiset ovat omaksuneet joitakin käsityksiä amerikkalaisuudesta juuri häneltä. ”Amerikkalainen unelma” assosioituu fiksumpien amerikkalaisten mielessä häneen.

Stinestä sanotaan, että hän on lasten Stephen King. Luonnehdinta ei tunnu imartelevalta. – Jotkut teistä, lukijat, jaksavat vielä nalkuttaa Wikipedian artikkeleista. Heille, harvoille, neuvo – noissa artikkeleissa on lähdeviitteitä ja linkkejä. Lähteiden takan on joko mielenkiintoisia tai välttämättömiä tietoja. Stinen tapauksessa lista 1996-1997 50 parhaiten ansainneesta viihdyttäjästä ansaitsee lainauksen, vaikka taitaa olla nyt aivan toisenlainen:

1. Steven Spielberg, 2. George Lucas, 3. Oprah Winfrey, 4. Michael Crichton, 5. The Beatles, 6. Jerry Seinfeld, 7. David Copperfield, 8. Stephen King, 9. Tom Cruise, 10. Arnold Schwarzenegger, 11. Harrison Ford, 12. The Rolling Stones, 13. Tim Allen, 14. John Grisham, 15. Celine Dion, 16. David Bowie, 17. John Travolta, 18. Mel Gibson, 19. Siegfried and Roy, 20. Sting.

Tellado on espanjaksi kirjoittava kioskikirjailija.

Muut kai tunnette. Louis L’Amour on yhtä kuin ”Morgan Kane”.

Mieltäni lämmittää itsestään selvästi Simenon, joka on siis myydympi kuin Tolkien ja Rowling yhteensä. Eräs kustantaja lupasi kirjoittaa oikeudenomistajalle, joka tätä nykyä on maailman ahnein ja vihaisin holding-yhtiö, ja ostaa Maigretien Suomen oikeudet outright, etenkin e-kirjaoikeudet. Lupasin suomentaa niitä noin niteen viikossa, kohtuullista korvausta vastaan.

Jään miettimään, miten Tolstoi on noin korkealla. Seuraava rajun luokan kirjailija listalla on Dickens, 37. Hänen edellään on Hitlerin lempikirjailija, Karl May (Hopeajärven aarre, Winnetou ym. – on luettu).

Norjan akatemian toimeenpaneman kyselyn tulos parhaista kirjoista on aivan yhtä uskottava ja epäuskottava kuin muutkin. Se on kuitenkin ei-englanninkielisestä maasta. Mitä sanotte?

Chinua Achebe, Things Fall Apart. Hans Christian Andersen, Eventyr – sadut. Jane Austen, Pride and Prejudice - Ylpeys ja ennakkoluulo. Honoré de Balzac, Père Goriot - Ukko Goriot. Samuel Beckett, Trilogy: Molloy, Malone Dies, The Unnamable - suom. Giovanni Boccaccio, Decamerone – suom. Jorge Luis Borges, Ficciones - suom. Emily Bronte, Wuthering Heights - Humiseva harju. Albert Camus, L'étranger – Sivullinen. Paul Celan, Poems - Niin kuin kivelle puhutaan. Louis-Ferdinand Celine, Voyage au bout de la nuit - Pitkän päivän matka yöhön. Miguel de Cervantes, Don Quixote - suom. Geoffrey Chaucer, Canterbury Tales - suom. Anton Tshehov,(Valitut novellit).Tuihat j yksi yötä. Joseph Conrad, Nostromo. Dante Alighieri, Commedia divina - suom. Charles Dickens, Great Expectations - Suuria odotuksia. Denis Diderot, Jacques the Fatalist and His Master - Jaakko fatalisti. Alfred Döblin, Berlin Alexanderplatz - suom. Fjodor Dostojevski, (Rikos ja rangaistus, Karamazovin veljekset). George Eliot, Middlemarch – suom. Ralph Ellison, Invisible Man - Näkymätön mies. Euripides, Medeia - suom. William Faulkner, Absalom, Absalom; The Sound and the Fury - suom.

Rasvamaksa

Nyt luin uudelleen niitä Veikko Huovisen juttuja, jotka ovat jääneet mieleeni epämiellyttävinä tai arveluttavina. Taustalla on kysymys satiirista. Se on joko kaiken kaikkiaan vaikeampi kuin olen käsittänyt tai sitten ilmapiiri on muuttunut.

Huovinen kirjoitti kätketympää satiiria kuin esimerkiksi Erno Paasilinna. Hurjimmilleen Huovinen äityi kirjoissaan Hitleristä, Stalinista ja Pietari Suuresta.

Nähtävästi olen muuttanut itse mieltäni. Huovinen siis kirjoitti suomalaisesta kehitysapulaisesta Kristian Pörhösestä, jonka piti opettaa tietotekniikkaa Tansaniassa, mutta joutuikin sissipäällikön syömäksi. Rasvoittunut maksa osoittautui herkuksi: ”….olihan, peijakas, maukas iltapala.”

Pystyyn marinoitu nainen on vaalea suomalainen, jonka Antti Eskolalle Tampereella pro gradua tekevä ugandalainen ylioppilas marinoi pystyyn muun muassa runsaalla punaviinillä, ja syö. Edesmenneen tyttöystävän neuloma pohjalaispaita on kotona Ugandassa mainio aarre, jota ugandalainen esitteli mieluisan muistelemisen kiilto ”suurissa pallisilmissään”.

En ehkä pitänyt tästä siksi, että jutuissa pilkattiin värillisen kansan pyrkimyksiä. En ehkä vieläkään pidä, mutta nyt kysyn, miksi pilkattiin. Ei sen takia, että he ovat toista rotua, vaan siksi, että he tekevät kauheuksia, joita tässä esittää ihmissyönti, ja siksi, että heidän tekemisensä hyväksytään täällä vaieten.

Huovinen ei koskaan kirjoittanut kirjaa ”Muhammed, veitikka”. Olisi muuten saattanut kirjoittaakin. Kustantaja olisi kyllä nikotellut.

Satiiri epäonnistuu aina osittain. Aina ammutaan jossain kohdin yli. Aina osa yleisöstä ottaa pilkkaamistarkoituksessa kehutun totena eli siis kiitoksena.

Arvo Salon ”Lapualaisooppera” on sekä satiiri että parodia. Pilkan kohteena on 30-luvun äärioikeisto ja pilkan keinona on sekoittaa heidän aitoihin lausumiinsa hullutuksia. Poliittinen kabaree jatkoi tätä samaa 1970-luvulla, ja esimerkki oli Saksan 1920-luvulta, johon se oli tullut Ranskasta 1800-luvulla. Satyyrinäytelmä – jopa romaani, kuten Petroniuksen Satyricon – on tunnettu kirjallisuuden alusta ja ilmiön voi epäillä peräytyvän aikojen alusta.

Ongelma on tietenkin, miten pilkkakirves selviää paikalta ehjin nahoin. Hitler ja Stalin eivät olleet satiirin ymmärtäjiä. Silti molempien valtakaudelta on jopa tallella rikas valikoima hyvin purevia kaskuja.

Ehkä vastaus on tässä: kasku eli vitsi. Tekijällä on mahdollisuus valita keinonsa, ilmaisutapansa. Vitsin viisaus voi olla sama kuin aforismin ja teho suurempi. ”Johtajan esikunta tiedottaa: sitkeiden taistelujen jälkeen joukkomme ovat tänään vallanneet Stalingradissa kylpyhuoneen ja keittiön.”

Jos kuulija vielä tietää, että Führer oli jo ehtinyt julistaa kaupungin vallatuksi ja että siellä oli ties kuinka monta sataa tuhatta saksalaista asialla, ja lisäksi romanialaisia ja italialaisia, joista ei ollut mihinkään, vitsi ilmaisee erittäin sekavan asian erittäin tiiviissä muodossa.

Veikko Huovinen olisi osannut kirjoittaa vakavan tutkielman. Kyllä se olisi häneltä syntynyt. Hänestä olisi voinut tulla toinen Pentti Linkola. Nyt hänen tuotantonsa, koko Puukansan tarina laajasti ymmärrettynä, elää pidempään kuin todistelevat toimintavaatimukset ja tuomiopäivän kuvat.

Huovisen outo ja kammottava ”Talvituristi” oli vuonna 1965 kuva siitä, mitä oli jo tapahtunut (sota, arvojen perinpohjainen muuttuminen) ja mitä oli kohta tapahtuva (massamuutto Ruotsiin, maaseudun ja sen elinkeinojen murtuminen).

Tämän lukemistavan perustelu on nimettömien henkilöiden tuleminen autolla, bensiinihirviöllä. He jättävät autot käyntiin ja lähtevät jalan vaeltamaan kohti pohjoista, kohti kylmyyttä ja tuhoa. Huovisen tuotannossa autolla Kainuuseen saapuva on usein höpöherra etelästä, henkilö joka ei ymmärrä ympäristön ehtoja.

Ihmissyödyt kehitysapulainen ja ugandalaisopiskelijan heila ovat hupakkoja, jotka eivät ymmärrä ympäristön ehtoja.

Sama ajatus, hyvin erilaiset tavat esittää se.

Kriteeri, jota oppilaani kysyvät? Sama kuin tekijänoikeudessa ja yksityisoikeudessa laajasti: vallitsevat tavat, ns. kulttuuri.

Hyvän satiirin tehtävä? Sama kuin taiteen. Mennä vähän liian pitkälle.

Kuten tunnettu kirjailija Armas J. Pulla aikoinaan ilmaisi asian (satiirisesti): runoilijan saa hirttää ilman muuta.

Mauno Saari, arvostelu

Mauno Saari ihmettelee kirjassaan ”Haavikko-niminen mies”, miksi kieltäydyin auttamasta häntä tämän kirjan tekemisessä, vaikka olemme olleet yhteistoiminnassa aikaisemmin.

Vastaus ihmettelyyn on kysymyksessä. Arvioin ettei Saarella ole henkilökohtaisia edellytyksiä suoriutua tehtävästään. Ostettuani torstaina kirjan ja tutkittuani sitä arvioin olleeni oikeassa.

En tarkoita asiavirheitä, joita laskin tänään päässäni toista sataa. En tarkoita oikeudellisesti vääriä arviointeja, joita Heikki Haavikko ainoana perillisenä tiettävästi punnitsee nyt.

Tarkoitan sitä, että Saari on antanut Haavikon vetää itseään huulesta. Hänellä oli tuollaisia draamallisia monologeja ja äkillisiä päähänpistoja, joita Saari on kirjannut todisteina ja totuuksina omien välähdystensä lisäksi.

En olisi varmaan ottanut kirjaan kantaa lainkaan ilman kohta selostamaani tuomariasiaa. Vaimovainajastani kirjassa puhutaan, mutta kaikki olennainen on jo julkaistu Haavikon toimesta yli kymmenen vuotta sitten. Minulle itselleni annettua roolia harmittelen. Olisi ollut hyvä, jos kirjoittaja olisi pysynyt aiheessaan, joka on Haavikko. Mutta hän ei ymmärrä Haavikon tuotantoa, eikä ole ottanut selvää siitäkään, mikä olisi ollut luettavissa toisista kirjoista – myös Haavikon omista.

Kirjassa ja sitä ennen lehdessä on tarina hovioikeudessa käsitellystä jutusta, jossa olisin tiemmä yrittänyt kostaa jotain Haavikolle. Tätä en osannut odottaa.

Oikeusjuttu on selostettu tyypillisesti väärin, ja myös lukijalle välitetty kuva, että ratkaisun muuttuminen korkeimmassa oikeudessa olisi erikoista – ”tyly” – on asiantuntematon. Hovioikeuden ratkaisut muuttuvat usein korkeimmassa oikeudessa. Tässä oikeusjutussa oli kysymys tekijöiden vaatimuksista kirjan alennusmyynnin jälkeen tapahtuneen jäännöskappaleiden hävittämisen (remaindering) yhteydessä. Asiasta on esitetty oikeuskirjallisuudessa toisistaan poikkeavia tulkintoja G. Nyberghin 1930-luvun kirjoituksista ja Saxénin kustannussopimusta koskevasta väitöskirjasta alkaen, eikä se ole edes kovin tärkeä ongelma.

Hovioikeudessa päätöksen tekee kolme tuomaria, ei yksi. Asia koskee siis muitakin kuin minua.

Haavikko todella teki 90-luvulla Eduskunnan oikeusasiamiehelle kantelun asian johdosta. Kantelussa oli kysymys esteellisyydestä, jota oli tietenkin mietitty jaostolla ja presidentin kanssa ennen jutun käsittelyä ja päädytty siihen, etten ollut jäävi.

Oikeusasiamiehen ratkaisun mukaan Haavikon kantelu oli aiheeton. Asianajaja Matti Norri, joka lienee laatinut sen, pahoitteli asiaa minulle jälkeenpäin ja sanoin rehellisesti, etten ollut tuota episodia muistanutkaan. Nyt kertomaani ei ole kirjassa. Oikeusasiamiehelle olin todennut, että väitetyn vihamiehyyden aiheuttanut ”Prospero” oli ilmestynyt myöhemmin kuin kantelun kohteena ollut oikeusjuttu oli ratkaistu eli että se ei voinut olla ”kostamisen” syy.

Kirjassa lukee, että Haavikon asiassa kysymys oli henkilökohtaisesti kostosta. Jos tuomari tekee väärän tuomion vihamielisyydestä, laki sanoo, se on tuomarin viraltapanon peruste. Syytös on siis erittäin vakava.

Kun kantelu on aikanaan jo todettu perusteettomaksi, täytyisi kai lähettää Saaren kirja oikeuskanslerille sellaisia toimenpiteitä varten, joihin asia antaa kenties aihetta.

Muuta kertaa en ollut Haavikon kanssa tekemisissä välillisesti enkä välittömästi vuoden 1987 jälkeen. Tai itse asiassa soitin hänelle 1994 vaimoni pyynnöstä, koska vaimoni halusi tavata Haavikon ennen kuolemaansa. Haavikko lupasi tulla, mutta ei tullut.

Saaren selostus vihan kierteestä Haavikon ja minun kesken on sekoittaa kirjan entuudestaan sekavaa juonta. Totena en sitä pidä.

Meille oli syntynyt lapsi vuonna 1984. Haavikko kävi kerran katsomassa Ahvensalmella eli kirjassa usein mainitussa kylässä olevaa mökkiäni ja lasta 80-luvulla. Tapaaminen oli sävyisä. Syötiin uusia perunoita ja lohta.

”Prospero”, jonka syntyhistoriasta nyt kerrottuun en luota, oli mielestäni paha kirja. Suutuin siitä. Toisaalta vaimostani Marjasta ei ole uutta kerrottavaa tuon kirjan jälkeen. Siitä mitä Marja kertoi Paavosta, ystävistään Otavassa ja taloon liittyvästä, minä en puhu. Ne ovat yksityisiä asioita.

Sitten on tapahtunut kovin paljon, isoja asioita. En usko edes ajatelleeni ihminen Haavikkoa 2000-luvulla ennen kuin hänen veljensä soitti minulle ja sanoi, että Paavo haluaisi tavata ja puhua ”menneisyydessä tapahtuneista vääryyksistä”.

Kuolevan miehen viesti oli hieno ele, ja lupasin tulla heti. Tapaaminen ei koskaan toteutunut, koska Haavikko oli sanonut haluavansa varata sen hetkeen, jolloin hän olisi kohtuullisissa voimissa.

Niemöller

Amartya Senin ”The Idea of Justice” on ajankohtainen mutta ei uusi muistutus John Rawlsin filosofian riittämättömyydestä.

Edes ihmisoikeuksien julistus ei riitä, ellei oikeutetuilla ole valinnan varaa. Oikeudenmukaisen järjestelmän pohtiminen jättää auki kysymyksen, mitä tehdään odotettaessa vastauksen löytymistä.

Senin uusi, suomennettu kirja ”Identiteetti ja väkivalta”, hylkää sen ajatuksen, että ihmiset voisi luokitella riittävän selvästi uskonnon tai kulttuurin perusteella. Luokitteluyritykset luovat edellytykset mielettömälle väkivallalle.

Tuo luokittelupyrkimys on keskeinen asia. Opiskelijoille ja muille nuorille on jatkuvasti jankutettava, että luokittelu ovat mielivaltaisia. Ennen sopiva esimerkki oli Linnén suurtyö, kasvien luokittelu. Nyt sitä ei enää opeteta kouluissa. Linné keksi hienon keinon erottaa kasveja toisistaan mm. heteitten ja emien perusteella, mutta systeemiä nimitetään teennäisjärjestelmäksi, koska putkilokasveissakaan se ei kerro mitään luokiteltujen ominaisuuksista. Eläimissä sukulaisuus voi olla hiukan helpompi asia – kyky saada yhteisiä jälkeläisiä.

Kehittäessään ”rodun” käsitettä Linné sijoitti ”ihmisen rotuun” muun muassa Patagonian jättiläiset, susilapset, alppikääpiöt ja yksikiveksiset hottentotit.

Postimerkkejä voi luokitella koon, värin tai esimerkiksi arvon mukaan.

Maailman luokittelu saavutti tietenkin ennennäkemättömän huipun Saksassa 1930-luvulla ja sodan aikana. Tällä hetkellä pidäkkeinä ovat eräät lait, joiden on määrä suojata yksityisyyttä ja henkilökohtaisia tietoja ja siten jarruttaa luokittelua eli rekisteröimistä.

Luultavasti olemme saavuttamassa silti uudelleen vuoden 1943 tason. Yksi tekijä on valtiovalta, jonka hyvyydellä ei ole mitään rajoja. Edistäessään yksinomaan hyviä asioita se on valmis kaventamaan ihmisen valinnan mahdollisuuksia aste asteelta. Sekä liikennekäyttäytymisemme että sukupuolielämämme on paalutettu ja punnittu, puhumattakaan ravinnosta ja asumisesta.

Vuoroon samaan suuntaan, vuoroon vastakkaiseen, vetää media, jossa ihmissyönti on yhä tavallisempaa. Se näyttää toisin sanoen olevan tuottavaa. Luotettuun Propagandaministeriön tapaan uhrit luokitellaan ensin arvottomiksi tai kukaties kansanvihollisiksi. Sitten heidät syödään.

Pastori Martin Niemöller oli erikoinen henkilö. Hän oli sukellusveneen kapteeni ensimmäisessä maailmansodassa, yksi menestyneimpiä upotettua tonnistoa ajatellen, ja ansioistaan paljon palkittu. Hän luki papiksi. Hän oli Hitlerin kannattaja ja puolueen jäsen vielä 1933. Jo ennen sotaa hän kuitenkin hankki itsensä vankilaan, ja vietti suuren osan sota-ajasta Dachaussa, jossa papeilla oli erikoinen osasto – ei välttämättä parempi kuin muilla. Ehkä Niemöller oli myös liian kuuluisa häivytettäväksi.

Tuossa ympäristössä hän kuitenkin muutti uskonnollisia vakaumuksiaan ja katsoi, ettei kirkon tehtävä ole palvella kansaa vaan ylittää rajoja.

Sodan jälkeen hän arvosteli m6yös amerikkalaisia ja väitti muun muassa, että Nürnbergin oikeudenkäynti supisti vastuun valheellisesti. Hän eli vanhaksi ja tuli kuuluisaksi.

Niemöllerin rukous on hyvin ajankohtainen.

Ensin haettiin kommunistit. Vaikenin, sillä en ole kommunisti.
Sitten haettiin sosialistit. Vaikenin, sillä en ole sosialisti.
Sitten haettiin luottamusmiehet. Vaikenin sillä en kuulu ammattiyhdistykseen.
Sitten haettiin juutalaiset. Vaikenin sillä en ole juutalainen.
Sitten haettiin minut, eikä ollut enää ketään puhumaan puolestani.

Sanoisin vertauskuvallisesti, että Niemöller oli sukellusveneen kapteeni myös keskitysleirissä ja rauhan raivotessa Euroopassa.

Asiayhteys Amartya Seniin on ilmeinen, mutta toistan sen: on oltava oikeudenmukainen oikeaan aikaan ja luotava ihmisille mahdollisuuksia oikeudenmukaisuuteen. Muu ei auta.

Liian usein oikeudenmukaisuus herää väärään aikaan tai väärässä paikassa. Kun joku on jo luetteloitu rikolliseksi tai toisuskoiseksi tai väärän väriseksi, silloin on myöhäistä.

Eikä oikeuden aatelislinnojen rakentaminen ilmaan auta niitä, joiden jalat ovat jo polvia myöten maassa.

Prejudikaatti

Olin kuuntelemassa, kun opiskelijoille kerrottiin prejudikaateista ja argumentaatiosta.

Tuli mieleen hakea oikeustieteelliseen. Ilmeisesti en kuitenkaan selviytyisi sisäänpääsykokeesta.

Olimme samaa mieltä siitä, että jotain menetettiin, kun ”Kivimäki-Ylöstalosta” lakattiin ottamasta uusia painoksia. Puhe on siviilioikeuden yleisistä opeista.

Mediassa en ole nähnyt ensimmäistäkään mainintaa kelpoisuudesta tai toimivallasta vaalirahoitusta ja säätiöitä koskevassa jupakassa. Vaikka jokin menettely – rahojen jakaminen – ei olisi rangaistava teko, se voi olla lainvastainen ja johtaa vahingonkorvaukseen siksikin, että säätiön hallitus on ylittänyt toimivaltansa, vaikka on pysynyt kelpoisuutensa rajoissa.

Kelpoisuus (kompetenssi) on ollut hiljan esillä mm. holhoojan (edunvalvojan) ja päämiehen suhteessa. Erimielisyystapauksessa edunvalvojalla on useissa tapauksissa oikeus ratkaista asia päämiehen tahdon vastaisesti. (KKO 2005:2).

Kirjoitan näin mutkikkaasta asiasta, koska kokemukseni mukaan edes jatko-opiskelijat eivät välttämättä osaa tätä.

Prejudikaatti on suomeksi ennakkopäätös, joka on huono sana. Parempi olisi ennakkotapaus, jota myös käytetään. Vielä parempi olisi esimerkkiratkaisu, jota ei käytetä. Ja englanniksi prejudikaatti on ”precedent”.

Tämän kirjoituksen asia: Olavi Heinonen sanoi esityksessään, että tuomioistuimen vastuu on ennen kaikkea perusteluvastuuta.

Kirjoitin sen heti muistiin. En muista, että kukaan olisi puristanut asiaa näin tiiviiksi.

Korkein oikeus on ollut jo kauan prejudikaattituomioistuin, joka ei siis rupea muuttamaan hovioikeuden päätöstä pelkästään siksi, että se on väärä. Se antaa valitusluvan vain, jos ratkaisulla arvioidaan olevan merkitystä muissa samankaltaisissa tapauksissa.

Älkää tehkö hätäisiä johtopäätöksiä. Säännöstä on eräitä poikkeuksia, mutta esimerkiksi viime vuonna KKO antoi 119 julkaistua ratkaisua. Määrä ei ole suuri.

Tuomioistuin ei joudu vastuuseen virheellisestä ratkaisusta. Virheeseen käytetään muutoksenhakua. Tuomari ei saa eikä ole koskaan saanut virkasyytettä asiallisesti virheelliseksi osoittautuvasta ratkaisusta.

Voi kuulostaa kovalta, mutta on osa tuomarien riippumattomuutta. Väärin tuominneita tuomareita pantiin viralta viimeksi Saksassa sotien välisenä aikana. En puhu nyt Neuvostoliitosta / Venäjästä enkä monista muistakaan maista.

Tuomareita on pantu viralta, jos he hortoilevat humalassa tai muuta vastaavaa. Vaikka se on erittäin moitittavaa, sopimaton käyttäytyminen – esimerkiksi asianosaisen pilkkaaminen – ei ole tietääkseni johtanut syyte- tai kurinpitotoimiin.

Tuomioistuimen vastuu on perusteluvastuuta. Lause tarkoittaa, että perustelun on oltava riittävä ja vakuuttava. Siitä, kenet se vakuuttaa, kirjoitetaan jatkuvasti laajasti. Jutun hävinnyt asianosainen esimerkiksi on hyvin usein sitä mieltä, että lopputulos oli väärä ja perustelu aivan kelvoton.

Joskus on sanottu, että jos sanomalehtiä (internetiä) lukeva kiinnostunut yleisö ei ilman alan koulutusta ymmärrä perustelua, se ei ole riittävä.

”A oli maantiellä ajanut suurella nopeudella takaa Y:n ohjaamaa autoa 18 kilometrin matkan, yrittänyt ohittaa sitä ja useaan kertaan tahallaan törmännyt siihen. Viimeisestä törmäyksestä Y:n ohjaama auto oli suistunut tieltä metsään. Tieltä suistumisen seurauksena autossa ollut X oli saanut surmansa. Korkeimman oikeuden tuomiossa lausutuilla perusteilla A:n katsottiin tahallaan surmanneen X:n. (Ään.)” (KKO 2004:120). En sano että perustelu on oikea tai erinomainen. Sanon että se on ymmärrettävä. Katsokaa Finlexistä. Hakusanat ”tahallisuus”, ”tappo”.

Näin hankin itselleni tilaisuuden tähdentää erästä asiaa. Mielestäni Jyrki Virolaisen blogi on mainio teko asiantuntemuksen takia. Olen tätä mieltä, vaikka en itse kuuna päivänä kirjoittaisi samaan sävyyn enkä edes samoista asioista. Se ei minua häiritse, ettei hän ehkä tiedä tai välitä siitä, että olen väitellyt tohtoriksi historiasta ja oikeasti tenttinyt kymmeniä niteitä yleistä, talous- ja sosiaalihistoriaa ja tietysti kulttuurihistoriaa ja sitten opettanut niitä dosenttina. Se ei tee minusta todellista historioitsijaa, mutta en ole maallikkokaan.

Itse kirjoitan, kuten tänään, aivan alkeista, koska luulen, ettei se ole pahitteeksi. En ole Jumalan ruoska enkä oikeustaistelija enkä yleensä tiedä, miten asiat ovat. Kirjoitan selvittääkseni, mitä mieltä itse olen jostain ilmiöstä ja lukeakseni, miten toiset suhtautuvat siihen.

Lisää rotuoppia

Joskus käyn mielessäni keskusteluja Alfred Rosenbergin kanssa, mutta se ei johda mihinkään, koska hän rupeaa aina huutamaan, tosin toisella äänellä kuin teloitettaessa 1946.

Nürnbergin oikeudenkäynnissä hän sai tuomion mm. rikoksista ihmisyyttä vastaan. Hän oli natsien johtava rotuideologi. Tosin edes Hitler ja Goebbels eivät jaksaneet lukea hänen kirjaansa.

Hän ja kanafarmarina aloittanut H. Himmler tarjosivat todisteita saksalaisen tai germaanisen tai arjalaisen rodun ylemmyydestä. Valitettavasti ne todisteet perustuvat oppimattomuuteen, väärinkäsityksiin tai suoriin valheisiin.

Olen yrittänyt sanoa Rosenbergille, että nyt yli puoli vuosisataa natsismin kaatumisen jälkeen, meillä alkaa olla kemiallisia (biologisia) todisteita, että polveudumme kaikki neekereistä. Alfred ei tätä usko, koska hän näkee vain ihon värin eikä ole kuullutkaan geeneistä, tuskin soluistakaan.

Hän puhuu etevästä kulttuurista ja ylpeistä arjalaisista, jotka olivat saksalaisia, vaikka asuivat Intiassa. Sanon hänelle, että myöhemmät eurooppalaiset korkeakulttuurit näyttävät selkeästi olleen tekemisissä Lähi-idässä ennen ajanlaskumme alkua syntyneiden korkeakulttuurien kanssa, etenkin juutalaisuuden, sellaisena kuin se ilmenee Vanhassa Testamentissa, ja arabien, joiden kieli ja kulttuuri alkavat näkyä tuon seudun yleiskielenä aikansa olleesta arameasta.

Osa nykyisestä islamista on läheistä sukua juutalaisuudelle. Ehkä juuri siksi he vihaavat toisiaan niin kovasti.

Ei tarvitse tähdentää, että islamin suuruuden kausi meidän keskiajaksi nimittämässämme vaiheessa oli olennaisesti persiankielistä.

Helsingin Sanomien televisio-ohjelmien esittelijä sivuutti ylimielisesti eilen alkaneen ja tänään uusittavan dokumenttisarjan, joka teki minuun valtavan vaikutuksen. Se oli valtavan hyvin tehty varhaisen ihmisen historia ”Kuinka maapallo asutettiin” (BBC The Incredible Human Journey). Arvioija sanoi ohjelmaa osittain lapselliseksi. Ehkä siksi minäkin ymmärsin ja pääsin yllättymään siitä, että arkeologinen ja ilmaston historiaan liittyvä tieto oli niin uutta ja pätevää, vuoden 2008 tasoa. Tämä tutkimus on Cambrdgessa korkeatasoista. Sitä ei BBC:n ole tarvinnut hakea kaukaa.

Erikoisen harmillista kuolleiden natsien mielestä on bushmannien suvereeni taito elää ajasta aikaan, myös Kalaharin epäystävällisissä oloissa. Heidän kalliomaalauksensa ovat herättäneet nyt hämmästystä; sellaisia ei pitänyt löytyä päiväntasaajan eteläpuolelta.

Itse sain ensimmäisen aavistuksen seudusta ja sen tavoista Ensio Rislakin eli Valentinin matkakirjasta ”Tuolla puolen Limpopon” 1950-luvun alussa.

Bushmannien nykyinen nimitys on San-kansa ja heidän kielensä näyttää hauskalta, koska mm. nimissä on sanan sisällä huutomerkkiä. Noista naksahdusäänteistä esitettiin dokumentissa hyvät näytteet ja ajatus, että nämä kansalaiset siirtyvät edelleen metsästäessään käyttämään vokaalitonta kielimuotoa. Eläimet luulevat kuulemaansa luonnon ääniksi.

Toinen hyvin kiinnostava kertomus, oli san-miesten hyvin vanha metästystapa. Antilooppi pyydystetään juoksemalla – juoksemalla se läkähdyksiin. Antiloopin on pysähdyttävä puuskuttamaan tasatakseen ruumiinlämpöään. Ihminen sen kuin hikoilee. Dokumentissa esitetty pitkänmatkan juoksu vaikutti urheilutieteen kannalta esimerkilliseltä – laahaavaa, hidasta, hirvittävän tehokasta.

Näitä perimämme vanhimpia markkereita kantavia ihmisiä oli luultavasti alkujaan erittäin vähän, vain satoja.

Oma villiintyvä mielikuvitukseni kytkee tähän kaksi virheellisesti korkeakulttuureihin liitettyä piirrettä, kielen ja kirjoituksen sekä uskon tuonpuoleiseen elämään. Vanhin aseteltu eli matkalle varustettu hauta on luultavasti Afrikasta vaeltaneiden Karmel-vuorelle nykyiseen Israeliin kaivama.

Joukko, joka tappaa ja syö toisiaan, ei luultavasti menesty. Joukko, joka eläytyy tulevaisuuteen eli niin kuin me sanoisimme, osaa suunnitella, osaa jonkinlaista kieltä ja kykenee yhteistoimintaan, menestyy ja kauan elää maan päällä.

Kuvitelman perus-demokratiasta ovat pötyä. Niitä on soviteltu myös San-kansaan. Elämäntapa eli siis ravinto ja ilmasto määräävät ryhmän rakenteen, josta tulee usein hierarkkinen.

Meidän vanhojen vaatimuksemme olla mukana perustuu ajatukseen, että osaisimme välittää hengissä pysymisen kannalta tärkeää tietoa, ja lisäksi meillä on suhteita toiseen, kolmanteen ja neljänteen maailmaan. Kuten tiedetään, ajatus toisesta, rinnakkaisesta maailmankaikkeudesta on herättänyt kiinnostusta, mutta ainakin matemaattisesti maailmankaikkeuksia ja siis todellisuuksia voi olla äärettömän monta. Ja äärettömän joukon osajoukko voi olla yhtä suuri kuin kokonaisuus… |N| = |Z+|

Molliseksti

Helsingin Sanomien kuukausiliitteen juttu poliitikkojen englannin kielestä oli juuri sitä, mitä lääkäri on määrännytkin.

Todellisuudessa asialla ei ole paljon merkitystä. Kunhan sen verran osaavat solkata, että toiset saavat selvää. Tietenkin Vanhasen ja Pekkarisen englanti on silti hämmentävät huonoa.

Olen kirjoittanut tästä asiasta usein: suomalainen aksentti eli kummallinen vieraiden kielten ääntäminen ei johdu sanapainosta eli säännöstä, että pääpaino on ensimmäisellä tavulla ja sivupaino kolmannella. Syy on puhetavan yksitoikkoisuus, joka on säveltason muuttumattomuutta.

Puheen säveltaso on epäselvä ja vaikeasti todennettava asia, myönnän sen. Mutta tieteellinen auktoriteettini on elokuva ”My Fair Lady”, jossa Rex Harrison on opettvinaan Audrey Hepburnille hienompaa englantia soittamalla lauseen sävelkulun ksylofonilla. Audrey eli kukkaistyttö Eliza yrittää sitten löytää sävelen sanoessaan, että ihan kiva kun sai teetä.

”The Rain in Spain” muuttuukin lauluksi, ja sanojen ”the” ja ”rain” välinen korkea nouseva intervalli liioitellaan, jotta tyhmempikin ymmärtäisi.

Oli kyllä erikoista kuulla asiantuntevien arvioijien sanovan, etteivät edes Olli Rehn, Heidi Hautala ja Satu Hassi kelpaa – Stubb silti. Tuomiojaa ei voi laskea, koska hän asunut ja käynyt koulua Englannissa skidinä. Tunnetusti piuhat juotetaan päässä kiinni murrosiän alkaessa. Ennen sitä oppii mitä vain, sen jälkeen ei juuri mitään.

Minä en osaa ääntää kaupunginnimeä Chicago, ja olen hyvilläni, etteivät saaneet niitä olympialaisia. Riu de janeiru on helpompi. (Aina kun olen mennyt sanomaan radiossa ”Chicago”, tulee vastalauseita. Tiedän että se on ”sikaago”, ei shigago eikä tsikaako, mutta ei auta.)

Edelleen on vallalla sama meininki kuin muinoin. Myös englantia puhuttaessa Hitchcockin ynnä muiden elokuva on ”psyko”. Amerikkalainen ei ymmärrä. Puheena on ”saikou”, joka tarkoitta psykopaattia ja on lyhennetty siitä.

Opin Amerikassa muutamassa kuukaudessa, että tekijänoikeus ei ole ”copyright”, kuten luulin, vaan KHAA’pirait. Ei kulunut puoltakaan vuotta, kun aloin saada tilaamaani kahvia – es’PRESsou. Nyt saan sitä joskus suomessakin, ES’presso. Ranskaksi se muuten on ”café”, tarvittaessa musta kahvi, café noir.

Jos luulette, että tämä on hiusten halkomista, muistakaa, että kun äännätte mielestänne oikein ”important” (IMpotnt), britti ja amerikkalainen kuulevat ”impotent”. Ja sen te tiedätte, että sana ”focus” on äännettävä huolellisesti, sattuneesta syystä. Tunsin fyysikon, joka oli hikoillut seminaarissa kuunnellessaan maanmiestään ja kollegaansa, joka äänsi oon aaksi.

Kuuntelin tarkasti Stephen Fryn podcasteja. Kuunnelkaa tekin. Ne ovat ilmaisia. Hän on nyt varmaan paras brittienglannin puhuja ja ääneen lukija. Hän käyttää puheessaan hurjia intervalleja. Suunnilleen molliseksti alaspäin. Molliseksti on se intervalli, jolla (ylöspäin) alkaa esimerkiksi kaunis kansanlaulu ”On maista kaikista sittenkin tää synnyinmaa kaikkein rakkahin…”

Jatkuvasti, periodista toiseen, äänen korkeus vaihtelee ainakin kvartin alueella, ja lisäksi olen kuulevinani joissakin lauseen lopuissa miltei laulettuja tai joka tapauksessa puhtailta kuulostavia säveliä. Verkossa on paikka, josta voi verrata intervallia –

http://www.musicalintervalstutor.com/

Hyödyllistä. Joskus herään ja haluan katsoa, oliko äsken unessa kuulemani sointu oikeasti As-duuri vai Es. Joku saattaa toivoa työn tai levon takia, etten mene kokeilemaan pianosta. On se niin kaunis sävel tuo As, että ostaisin As-duuri-ääniraudan, kuten Ylioppilaskunnan soittajat kuuluu ostaneen Polyteknikkojen orkesterille näiden vuosipäivänä. Tarkoitus ei ollut ystävällinen.

”How wonderful” on duuriseksti. Tämä muuten sitten ei ole pelkkää englantia. En ole koskaan uskonut kansanrunouden ja musiikkitieteen juttuihin kalevalamitasta. Kielemme on edelleen täynnä melodisia hyppyjä: vai NIIN – JAA-ha. Ensin mainittu ääntämys kertoo, että kuulija ei usko. Viimeksi mainittu on vaimon ääntämys miehen tullessa taas kerran kännissä kotiin.

Leino ja Kivi kirjoittivat runonsa hyvin laajalla sävelasteikolla liikkuviksi. Vahinko että lausujat eivät usko. Kai Sibelius kuuli tämän niin tarkalla korvalla siksi että oli ruotsinkielinen.

= = =

(Lisää kuvia Possulasta, sisältä)

Moniajokulttuuri

Olin kaikessa rauhassa tutkimassa maastoja Googlea Earthilla, kun hämmästyin kuuntelemaan aamutelevision juttua. Sellainen Umayya Abu Hanna, johon kieltämättä en ollut kiinnittänyt sanottavaa huomiota, sanoi jotain.

Hän sanoi että monikulttuurisuus muuttaa vielä maailmaa enemmän kuin demokratia on jo muuttanut.

Ei siinä mitään, mutta hän perusteli ajatuksensa.

Kieltämättä demokratia tarkoitti sitäkin, että hampuusitkin saavat äänestää. Yleinen ja yhtäläinen äänioikeus kyllä ymmärrettiin sata vuotta sitten väärinkin: ”Valtiopäivill’ on päätetty, että jätkätkin saavat laulaa.”

Nyt mietin, millainen todellakin olisi johdatus oikeusjärjestelmään tai Suomen kulttuurihistoria 1970-luvulta nykypäivään, kahden kirjoittajan yhteistyönä. Toinen kirjoittaja olisi hyvä suomalainen ammattilainen, toinen esimerkiksi italialainen, espanjalainen tai vaikka ranskalainen kollega.

Tulos voisi olla mielenkiintoinen.

Palestiinalainen saattaisi kieltäytyä kunniasta.

Tämä Suomessa 30 vuotta asunut palestiinalaissyntyinen nainen vastasi kysymykseen, mitä ajatella pääministeristä ja korruptiosta, että suomalaisista on tulossa ihmisiä. Ihmisillä näet on tapana käyttäytyä hyvin, pahoin tai kammottavasti.

Varovaisilla suomalaisilla on hänestä meneillään myytinmurtaminen. Perusmyytti on, että suomalainen ei ole ihminen, vaan mm. rehellinen ja korruptoitumaton.

Todellisuudessa tiedämme kaikki, ettei tuollainen ole totta eikä ole koskaan ollut totta. Mutta meille on ollut välttämätöntä pitää kiinni tästä uskonkappaleesta.

Korruptio… Älkää nyt rakkaat lukijat epäilkö minua maalaisliittolaisen ymmärtämisestä. Mitä tahansa muuta! Mutta olen ennenkin sanonut että noin 50 % lapsena, nuorena ja nuorena aikuisena tarkkaan seuraamistani yrittäjistä ja liikemiehistä ja –naisista keräsi peruspääomaa kieltolakiaikana viinanmyynnillä, kartutti sitä sota-aikana mustan pörssin kaupoilla, ja sen jälkeen kehitti toimintaansa rikkomalla systemaattisesti veroja ja julkisia maksuja koskevia säännöksiä ja tekemällä muutaman ”onnistuneen” konkurssin. Se nimenomaan on korruptiota, vaikkei sitä kukaan sellaiseksi käsittänyt. Kansakoulunopettajat ja vastaavat olivat rehellisiä. Heillä ei ollut ainakaan raha-asioissa todellisia vaihtoehtojakaan.

En puhu tässä isoisästäni. Hänellä oli kummallisia tapoja ja hyvät välit viranomaisiin – mutta suhteessa esimerkiksi tukkukauppoihin ja Helsingin herroihin hänestäkin oli normaalia ”pitää puolensa”. Kuten kaikista toisistakin.

Abu Hanna jatkoi, että jos suomalainen turisti näkee, miten pahasti kehitysmaassa kohdellaan eläimiä, hänen on vaikea unohtaa näkemäänsä ja suhtautua paikallisiin ihmisiin. Sitten hän jatkoi, että hänen itsensä on vaikea suhtautua suomalaisiin, jotka elävät paljon mieluummin eläimen kuin vanhuksen kanssa, koska hänet on kasvatettu häpeämään vanhusten häpäisemistä.

Eniten minua jäi mietityttämään puhujan maininta ruuasta. Heiltä kun on puut hakattu aikakausia sitten, ruokaan liittyy hartauden, kukaties pyhyyden tuntoja. Suomalainen voi julmistua luonnon raiskaamisesta – metsäojista, puupelloista, saastuttamisesta, mielettömistä moottoreista vesillä ja – tämä on oma lisäykseni – linnunlaulun upottamista lahdella musiikkimökään.

Mutta sitä en ollut tullut ajatelleeksi, että kevytmielinen ja epäkunnioittava suhtautuminen ruokaan ja syömiseen voisi olla toisista lähtökohdista tuota samaa syvyyttä.

Luullakseni arabikulttuureissa ruokailu ei tarkoita körttiläistä juhlavuutta, vaan yhteistä ja iloista kokoontumista arvokkaan eli ihmisiä maahan ja aikaan sitovan aterian ympärille.

Sellaista ei taida olla pikaruokailu. Luulen ettei sellaista ole myöskään oma näkkileivän puremiseni iltamyöhään, yksin, lehti tai kirja nenän alla, lasillinen sopivan kirpeää mehua käden ulottuvilla, jälkiruokana mustikoita.

Pointti saattoi olla, ettei kumpikaan ole toista parempi, vaan että nekin kulttuurin piirteet, joita emme osaa edes ajatella, voivat olla erilaisia. Ja tehtävämme on oppia sietämään sellaista, kukaties jopa oppia oudoista asioista.

Ellei täällä pitkään asunut arabi jaksaisi ymmärtää – tämäkin on keksitty esimerkki – mitä kehumista on suossa, kuokassa ja Jussissa, joka kaiken kukkuraksi haaskaa ojittamalla kallisarvoista vettä, kaiketi me emme vuorostamme käsitä aivan vähällä tarinaa, jonka keskushenkilöt ovat Ali, kameli ja taatelipalmu.

Luotu liikkumattomaksi

Kuka lienee ollut, kusipää, joka väitti, että mies on luotu liikkuvaksi.

Erään kalifornialaisen kaverin esi-isä oli lähtenyt nälkää pakoon Keski-Pohjanmaalta kävelemällä Jäämeren rantaan Ruijaan. Hän oli hankkiutunut eri veneisiin ja laivoihin ruokapalkalla, Ameriikan rantaan ja sitten muistaakseni Minnesotaan, missä oli kuitenkin alkanut tuntua siltä, että kyllä Kaliforniassa olisi kivempi.

Norman Davies mainitsee ”Europe” –kirjassaan puolalaisen aatelismiehen, joka oli hänkin kova kävelemään. Puolan 1863 kapinan yhteydessä hänet lyötiin rautoihin ja marssitettiin Siperiaan, jossa ei riittänyt edes Tobolsk, vaan oli kuljettava Lena-joelle asti. Hän lähti saman tien livohkaan ja käveli takaisin kotiin Krakovaan ja eli siellä onnellisena elämänsä loppuun asti.

Cornelius Rost pakeni Siperiasta toisen maailmansodan saksalaisena sotavankina jalkapatikassa 14 000 kilometriä ja päätyi Persiaan 1952 ja sieltä edelleen kotiin. Josef Martin Bauer kirjoitti tarinasta kirjan ”Pako Siperiasta” (WSOY, 1962). Rost itse kuoli pysyvästi sairaalloisen levottomana ja mielikuvituksensa nostattamia KGB:n agentteja hätistellen vasta 1983.

Tarinasta on olemassa kaksi elokuvaa.

Amerikan mantereen arkeologia viittaa siihen, että Beringin salmelta tai sen maakannaksela käytiin Patagoniassa ja kenties tultiin takaisin. Sitä ei toki voi tietää, teki tuon matkan joku yksittäin ihminen, mutta tiettävästi mantereen kärjestä löytyy ihmisen jälkiä merkillisen pian sen jälkeen kun niitä ilmenee Alaskassa.

Älkää solmiko minua sanoistani. Tunnen Amerikan mantereen arkeologiaa kovin huonosti ja siellä on sitä paitsi isoja, keskeneräisiä asioita, joista ammattilaiset riitelevät, kuten Amerikan viimeinen jääkausi ja ihmisen ja muiden nisäkkäiden kohtalot sen aikana.

Mutta onneksi on ihmisiä, jotka eivät vähästä hievahda.

Eilinen Possula-kirjoitukseni suorastaan pakottaa näyttämään kuvalla, että on siellä räystäätkin, ja vakuuttamaan, että tuppeen sahattu lauta osoittautui viimevuotisen maalauksen yhteydessä hyväkuntoiseksi 25 vuoden käytön jälkeen.

Olen kertonut ennenkin, että tontilleni on haudattu esi-isä. Siinä on rautakautinen muinaishauta. Esi-isä on oma kuvitelmani, koska on täysin mahdollista, että haudan asukas on myöhemmän Äyräpään talonpoikia, koska sikäläisillä oli eränautintoja (kantasana on nautinta) aika ylhäällä Saimaalla, ja kun sukunimeni esiintyy Vatjan viidenneksen verokirjassa keskiajalla, niin mikäpä ettei tämä kastamaton pakana olisi ollut samaa porukkaa.

Sitten tulivat savolaiset tai karjalaisista tuli savolaisia. Kylällä oli 1623 hopeaveroluetteloon liittyvän kartan mukaan, vanhan Karjalan talvitien varressa, ainakin kaksi savua, Kinnunen ja Korhonen, ja niin on tänäkin päivänä.

Mihin sitä ihminen kotoaan lähtisi?

Poistuin kodistani tutkimaan, josko Helsingistä löytyisi mustetta laatikosta löytyneisiin täytekyniin, ja löytyi. Ilahtuneena panin verkkosivulle lisää tekstiä ja kirjan ”Elämän varjo”.

Sitten piti kokeilla, millaisia runoja täytekynillä tulisi. Olin ennen kynistä tarkka. Mustalla täytekynällä (japanilainen Namiki) tuntui tulevan tällaista:

Ei niemen nimeä
se tiedä,
jonka mielen pimeä
on viedä.

Ei maksa vaivaa,
jos Saimaa happanee.
Ei maksa vaivaa –
kuka kaimaa tappanee.

Kun barokissa
muuntelen,
kuin arokissa
kuuntelen.

Sahattua, ei höylättyä

Otsikko viittaa James Bondiin, jolla oli tapana esittää tämä toivomus. Kuvassa on maan- ja maailmankuulu Possulan kerhohuoneisto metsän puolelta vuonna 2002 valokuvattuna. Kesäasunto valmistui vuonna 1984, ja vuorauksena on käytetty, kuten kuva osoittaa yksiselitteisesti, tuppeen sahattua lautaa, limilautaa, osittain viistoon naulattuna.

Valitettavasti minulle ei ole esittää Rantasalmi Oy:n kuittia puutavarasta, jota ostimme Seppäsen kanssa urakkaan. Toisaalta en kuulu poliittisiin puolueisiin.

Talon takana on Saimaa. Pudotusta on 14 metriä niin että suoraan järveen – 20 metrin päähän yrittäessään todennäköisesti tappaa itsensä. Jäkälän takia emme ole aikoihin edes kiivenneet ylös siitä. Rantaan ja saunalle on Seppänen nikkaroinut portaat. Sahattua, ei höylättyä.

Sama henkilö rakensi aikoinaan talon velimiehensä kanssa. Heillä oli hyvä pokeri. Kun he näkivät Hessun pääpiirustukset, aataminomenat liikahtelivat ja hiljaisuus vallitsi. Työn valmistuttua jompikumpi veljeksistä taisi sanoa, että tuljhan siitä erjkoenen. Niin tuli.

Käytössä paikka osoittautui verrattomaksi ja suunnittelu oivalliseksi. Tehollinen lomakäyttö jäi hiukan lyhyeksi erään kuolemantapauksen vuoksi. Viisi kesää, yksi armovuosi lisäksi. Joidenkin välivuosien jälkeen seuraava sukupolvi on kotiutunut taloon siitä huolimatta, ettei se ole Helsingin seudulta eikä länsirannikolta käsin järjellinen viikonloppukäyttöön. Liioin se ei ole talvilämmin – ei ollut ajatustakaan.

Sivumennen sanoen ilkeä ajatus, että tulimme tuolle kylälle 1970-luvun lopulla P. Haavikon huonemiehiksi, hänellä kun oli siellä todella iso talo tyhjillään ja juuri samasta syystä. Se oli hankittu pitkiä lomia varten mutta käyttö jäi vähiin erään kuolemantapauksen vuoksi. Tuo onnettomuus muuten ei tapahtunut julkisuudessa kuvatulla tavalla; kirjailija ei useinkaan ole kovin uskottava todistaja, eikä kirjailijan kaveri varsinkaan, mutta kuolintodistuksen mukaan kuolinsyy oli aivoverenvuoto. Hän kai ei oikein kärsinyt paikkaa sen jälkeen; minä kotiuduin kylän toiselle laidalle. En tiedä. Emme juuri pitäneet yhteyttä 80-luvun puolivälin jälkeen.

Tuo paikka Savossa on, rinnastaakseni itseni tämän ainoan kerran merkittävään runoilijaan, kukaties Suomen runouden topografisesti kuvatuin paikka. Siellä ovat puut ja kaikki heidän vihreytensä, aitan katot, hybridihaavat ja niin poispäin.

Itse huomaan suorastaan keskittyneeni siirtämään noita maisemia runoihin, johtotähtenä ehkä Wallace Stevensin ”Runo, joka otti vuoren paikan”. Kiertävä kivi näkyy keittiön ikkunasta. Nousin yleensä aamulla kello neljä ja olin ensin kaksi tuntia hiljaa. Sitten aloin varovasti rapistella kynää paperilla.

Oli tärkeää nousta ennen lintuja. Niillä on toinen laulu.

Olisi otettava yhteyttä Wallace Stevensin kustantajaan, mutta pelkään että he ovat ilkeitä ihmisiä ja joka tapauksessa amerikkalaisia. Olisi lysti laittaa tuo suomennosvalikoima verkkoon, mutta eivät tekijänoikeuden haltijat varmaan siihen suostuisi vähällä.

Sitaattina ennenkin tässä blogissa ollut, minulle hyvin tärkeä Stevensin Possula-runo. (Stevens, joka oli turski lakimies, ei taatusti ollut kuullut Possulasta, Savosta eikä Suomesta, vaan vietti kesiään mm. Guatemalassa.)

Runo joka otti vuoren paikan

Siinä se oli, sana sanalta, runo joka otti vuoren paikan.

Hän hengitti sen happea
jo kirja käännettynä pölyiselle pöydälle.

Se toi mieleen miten hän oli tarvinnut paikan, johon mennä omaan suuntaansa;

miten hän oli järjestänyt männyt, siirtänyt kallioita, hakenut tien pilvistä,
jotta näkymä olisi se oikea ja hän tuntemattoman täysi:

määrätty kallio ja hänen epämääräisyytensä löytäisi lopulta maiseman, johon he olivat tulleet,
jossa hän lepäisi ja meren nähden, tuntisi ainoan ja yksinäisen kotinsa.


Musiikiksi tähänkin sopii Einojuhani Rautavaaran Cantus Arcticus, josta on myös uusia levytyksiä.

Rieskaa

Tekstin nimittäminen ”sananrieskaksi” on yhtä tyylitöntä kuin lasten pahoinpitelemisen naamioiminen ”koivunrieskaksi”.

Minusta on outoa, että joku jaksaa lukea osankin näistä kirjoituksistani. Siten on vähintäänkin hälyttävää, että lisää löytyy nyt jokunen rivi verkko-osoitteesta

http://sites.google.com/site/jktekstejkuvia/

Siellä on tänään viisi kirjaa omia runoja, yksi proosakirja, väitöskirja, yksi kirja Helsingin Sanomien kolumneja (”Taistelu oikeudesta”) ja jokin määrä samaisia kolumneja.

Lueskelin puukko-kirjaa ja skannasin värikuvat. Teksti on mielestäni niin keskinkertainen ja mustavalkoiset kuvat niin heikkoa painojälkeä, etten ole ainakaan näillä näkymin sitä skannaamassa.

Katselin myös Sarjakuvat-kirjaa, jonka toinen, laajennettu painos ilmestyi 1982. Kansainvälistä sarjakuvaa koskeva, kirjoittamani osa vaikutti lähes järkevältä, mutta sivut ovat niin isoja, että skannaaminen voi osoittautua vaikeaksi. Tekstiksi lukeminen (ORC) voi myös olla vähän huonoa, koska teksti on kahtena palstana.

Runokokoelmat skannasin käsin ja tarkastin tekstin sana sanalta.

Kokemus oli epämiellyttävä. Luultavasti en ollut lukenut runojani sen jälkeen kun ne ilmestyivät kirjoina eli noin kahteenkymmeneen vuoteen.

Muistan ja äitini tallettamista lehtileikkeistä ilmenee, että kirjat saivat suorastaan hyvän vastaanoton eli niitä kehuttiin lehdissä, joitakin enemmän, toisia vähemmän.

Tämä on osoitus kritiikin tasosta. Keskimäärin runot ovat aika heikkoja.

Vahinko etten voi tärkeillä väittämällä, että lopetin runojen julkaisemisen ymmärrettyäni, ettei minusta oikeastaan ole sisätöihin, ainakaan tuollaisiin. Se ei ole totta.

Viimeinen kokoelma ”Äkkisyvä” ilmestyi Tammelta 1993. Vaimoni Marja sairastui 1989. Melanooman leikkaus ja hoito näytti onnistuneen, mutta 1992 syöpä uusi. Hän kuoli syksyllä 1994.

Sen jälkeen elämä on ollut toisenlaisempaa.

En halua kirjoittaa toisten asioista, varsinkaan terveydentilaa ja eräitä muita hyvin yksityisiä olosuhteita koskevia. Mutta omaan julkiseen toimintaani, johon kuuluu myös työ, ovat sairaudet vaikuttaneet ratkaisevasti myös myöhemmin.

Kirjallisuutta ei pidä kirjoittaa, ellei ole pakko. Eräs tuttu muusikko, sangen tunnettu kapellimestari, sanoi hyvin lahjakkaiden lasten musiikkiopetuksesta, että jotkut nyt ovat jo kakarana sellaisia, että tarvitaan isä, äiti ja talonmies kiskomaan natiaiselta viulu kädestä sen verran että saa nassun pestyksi.

Luulen että hän puhui itsestään. En pitänyt tarpeellisena kysyä.

Lukemista en ole vähentänyt mutta taiteesta on jäljellä lisäksi olennainen eli kuvitteleminen, johon sekaantuu joskus ajattelemista.

Pahat kielet ovat muka kuulevinaan myös kuorsausta.

Tunsin kerran lääkärin – hänkin on jo kuollut – joka pyysi anteeksi erinomaisia oivalluksiaan, ne kun eivät perustuneet mihinkään tunnettuun lähteeseen.

”Minä olen niin tyhmä mies, että on ollut välillä pakko ajatella ihan itse”, hän sanoi.

Sitten hän kuoli.

= = =

Etevä kommentoija tunnisti kärpässienestä Ihmeellisen tähden (Tintti). Se kasvaa täällä porraspäässä ja olen kovin mielissäni.

Tuntuu ansiottomalta arvonnousulta, että itse luonto merkitsee taloni myrkyn merkillä.

Selvää säästöä

Nuoret ihmiset tekevät hyvin mielenkiintoisia löytöjä mm. toistensa housuista ja hiukan varttuneemmat ns. maailmasta.

Elämäni taitaa tulla halvaksi, koska löydän yhä useammin mielenkiintoisia tavaroita laatikoistani tai taskusta.

Kävin kysymässä iPhonea, vaikka en ole siitä henkilökohtaisesti innostunut. Onneksi myyjällä oli tarve ottaa luulot pois ja osoittaa, kuka asiat osaa. Kävi ilmi, että Soneran kytkykauppaan sisältyy osamaksun tyrkyttäminen. Kun iPhone S:n jonotusaika kuuluu olevan kymmenen viikkoa, nyt on tilaisuus ostaa kuukausierin puhelin, joka jää sitten vanhaksi, kun tiettävästi kaikin puolin pontevampi ässä on joskus saatavissa.

Eikä Sim-korttia voi vaihtaa, ja tuntematon numero aiheuttaa kaikki Egyptin vitsaukset. Vodafone sai muuten tänään iPhonen Englannin oikeudet…

Ja osamaksuerien kätkeminen ennalta maksettujen puheluminuuttien hintaan ei ole oikein reilua peliä. Tuhat minuuttia ja sen jälkeen n markkaa minuutti plus aloitusmaksu…

Apple on mainettaan nuljumpi. iPodin kanssa tulee mielenkiintoisia vaikeuksia. Ainakaan minä en osaa siirtää kojeesta sävelmiä tietokoneelle ja jopa ostettujen ja maksettujen sävelmien siirtäminen toiseen iTunesiin on sallittua vain niin ja niin monta kertaa.

Ajattelin että pitäisi olla halpa ja ruma Nokia, joka olisi sopivan röpelöinen niin ettei se putoa taskusta. Ei ollut. Onneksi muistin, että kotona on. Hankin sen hätätilanteita varten, kun eräs omainen oli henkiheittona. Ja nyt se on kohta ladattu.

Tarinan tausta on tietenkin tavoitettavuus tositilanteessa. En voi pitää peruspuhelinta päällä, kun istun korjaamassa tenttikysymyksiä tai muuta vastaavaa. Tenttivastausten arvostelu on syytä tehdä kerralla, vaikka niitä olisi sata. Muuten arvosanat eivät välttämättä jakaudu oikeudenmukaisesti.

En ole ihan vielä valmis linkolaksi. Sitä paitsi sinänsä kiinnostava vaihtoehto olisi väärin vesilintua kohtaan.

Lappeenrantaan ajaessani eksyin matkalla, vaikka pidin navigaattoria päällä, kun en muista, paljonko Porvoon kautta ajaen matka on nopeampi kuin Lahden kautta. Siellä on näet ylimaalliset tietyöt niin ettei tuttua tienristeystä näkynyt missään, vaan kiersin yliopistolle keskustan kautta.

Niinpä tuli mieleen kiukutella navigaattoreista. Keskustelukumppanini, mitä lahjakkain nuori henkilö, sanoi etteivät edes ilmasta päivittyvät navigaattorit Tunne Turun motaria saati Hakamäentien tunnelia.

Vanha, alennusmyynnistä ostettu Tomtom taipui ihmeparantajan käsissä, sillä olen hiukan nureksinut osoitteen syöttämistä kosketusnäytölle. Yleensä se pitää tehdä vähintään viisi kertaa ennen kuin onnistuu.

Vastaus oli vasemmassa taskussa. Kynä, jonka päässä on kumi. Aina osuu, vaikka pitäisi kirjoittaa ”Hämeentie”.

Illan ratto on toisen, niin ikään erinomaisen henkilön ansiota. Agricola-historiasivusto sisältää ansiokkaan ajankohtaisesti linkin Google Booksin uusiin avauksiin. Siellä on nyt Life-lehti vuodesta 1960 tälle vuosisadalle suurennmoisen hyvin skannattuna ja samoin toinen suosikkini, Popular Mechanics.

Rakastan vanhoja aikakauslehtiä, mutta myönnän apeana, ettei niitä säilytä pirukaan eikä selaileminenkaan ole varsinainen ilo. Mutta että digitoituna!

Osta sinäkin ensi vuonna hengenvaaralliseksi todettu henkilöauto! Näyttää kalliimmalta kuin on mutta on halvempi kuin luulet, julistaa mainos.

Kolmas, sinänsä erillinen ja irrallinen asia. Digitaalivalokuvauksessa järjestelmäkamera vaihdettavin objektiivein tai iso kompakti on lakannut olemasta järkevä kysymys. Olen käyttänyt pari kuukautta Panasonic Lumix G 1:tä, enkä tarvitse uudemman mallin video-ominaisuuksia. Objektiivit ovat aivan riittävän hyviä; se todella hyvä on liian kallis.

Mutta tilanne jatkuu. Nyt tulee Panasonic Lumix DMC-GFI, hinnoiteltu 900 euroon 20 mm:n f 1.7 kiinteällä objektiivilla. Esittelyistä päätellen kennon ja objektiivin keskinäinen suhde on ihanteellinen. (Puhe on harrastelijan kameroista.)

Järjestelin digikuviani, joita on koko joukko, syksystä 2000 tähän päivään. Vaikka minulle mahdollisessa hintaluokassa taso ei ole vielä läheskään sama kuin filmille kuvatessa (dynamiikka!) niin kylläpä se on paljon parantunut.

Ehdotan lukijoille yksinkertaista menetelmää – paljonko rahaa kameraan. Ei yhtään – järkevää. Matkapuhelin, järkevää. 100-200 euroa – saa mainioita kompakteja, 100-200 tykö – sillä rahalla saa uskomattoman monipuolisia. Varottava kelloja ja kulkusia eli turhia tykötarpeita. Muistettava että harrastajalle kameran tärkein ominaisuus on se, että se on mukana.

Liian vaikea kysymys

 

Liian vaikea kysymys, yksityinen videointi

Saako elokuvan ottaa teatterissa näytännössä videolle yksityistä käyttöään varten?

Asiasta näkyy olleen suukopua, joka on tiettävästi ohi.

Otan asian esiin, koska olen vihainen ja häpeän. En nimittäin ole varma, mikä on oikea vastaus. Palkkakuitista päätellen minun pitäisi osata näin helppo asia. Kohtuuton vaatimus, että olisi tehtävä rehellistä työtä palkkansa eteen eli ajateltava.

Joku lukija tai oppilas saattaa hyvinkin tietää asian. Juttukaverini, minua parempi tekijänoikeuden tuntija, kaikilla mausteilla, ei kyllä liioin heti tiennyt.

Tekijänoikeuslaki on sellainen, että vastaus voi löytyä suoraan sieltäkin. Minä en ole löytänyt.

Asia ratkaistaan nähdäkseni pääsäännön mukaan, joka koskee kappaleen valmistamista yksityiseen käyttöön. 12 § 1 - ”Julkistetusta teoksesta saa jokainen valmistaa muutaman kappaleen yksityistä käyttöään varten. Siten valmistettua kappaletta ei ole lupa käyttää muuhun tarkoitukseen.”

Tuo lainkohta näyttäisi tarkoittavan, että sen kuin antaa kameran käydä, ellei teatterin omistaja käy niskavilloihin. Kotirauhan – oikeastaan julkisrauhan – perusteella sisätilojen haltijalla on eräitä oikeuksia, nähdäkseni selvästi myös oikeus kieltää koirien, kameroiden ja kaljakorien tuominen teatteriin. Ellei usko, ei myydä lippuakaan.

Minulla on vain se kiusallinen tunne, että tuo vastaus on tietyllä tavalla järjenvastainen. Sitä tekijänoikeuslakiin perustuvat ratkaisut kieltämättä välillä ovat. Mutta tämä tuntuu lainkin mukaan mahdottomalta.

Lainkohta luetaan siten, että yksityiseen käyttöön saa valmistaa kappaleen vain konsumoituneesta eli luvallisesti yleisön saataviin saatetusta eli julkistetusta teoskappaleesta. Tämä on selvää. Yksityistä kappaletta ei saa tehdä kaverin kopiosta, mutta sen sijaan kaverin tai kirjaston levystä, kaupasta ostetusta. Näin mm. Kivimäki, Uudet tekijänoikeus- ja valokuvalait. Samoin mutta ei aivan selkeästi Haarmann, Tekijänoikeus ja lähioikeudet.

Kaverin kopio ei nimittäin ole julkistettu. Tekijällä on yksin oikeus julkistamiseen eli esimerkiksi kirjoissa, levyissä tai elokuvissa uusien painosten / laitosten / erien valmistamiseen.

Lain tekstin mukaan sallittu kopiointi on siis kappaleen valmistamista, joka on tekijän yksinoikeus, ellei laki säädä poikkeusta, ja yksityiseen käyttöön kopiointi on poikkeus. Kappaleen valmistusoikeus ei konsumoidu.

Se elokuvanäytäntö? Elokuvan näyttäminen on sen esittämistä, ei kappaleen valmistamista. Yksityinen kopiointi ei koske esittämistä. Videointi teatterissa ei ole kappaleen valmistamista julkistetusta teoksesta.

Siis elokuvaa ei saa taltioida videolle eikä konserttia tai teatteri-esitystä videolle tai nauhuriin myöskään yksityiseen tarkoitukseen.

Live ei – tallenne kyllä.

Pragmaattinen testi. – Aina on mietittävä, onko ratkaisu myös järkeenkäypä ja löytyykö sille ymmärrettäviä yleisiä perusteita.

Kappaleen valmistusoikeus on tekijän elinkeino. Hän myy tuon oikeuden määräajaksi ja määräalueelle esimerkiksi kustantajalle. Levitysoikeuden konsumoituminen puolestaan on välttämätöntä, jotta teoskappaleilla voitaisiin käydä kauppaa. Ilman sitä kirjakauppias eli vähittäismyyjä joutuisi varmistelemaan oikeuksiaan. Nyt tietenkin riittää, että hän maksaa ostamansa, tukkukaupan tai kustantajan luovuttamat kappaleet, eikä tekijällä ole saumaa tulla riitelemään siitä.

Yksityinen kopiointi jätettiin jo vuoden 1927 laissa poikkeukseksi, koska se ei todella vaarantanut tekijän oikeuksia. Nykyisen lain esitöissä (1953) toistettiin että yksityisen käytön rajaaminen olisi mahdoton valvoa ja loukkaisi sietämättömästi kodin piiriä eli yksityiselämää eli sitä aluetta, jolla ei kauppaa käydä.

Niinpä elokuvateatteri, teatteri ja konserttisali ovat huvilaitoksia, joiden perustelu on sama kuin shanghailaisten bordellien: no pay, no lay.

Huvilaitoksessa kuvaa tai ääntä tallentava ei toimi yksityisyytensä piirissä. Lisäksi on vaikea ymmärtää, mihin hän sitä videota tarvitsee, kun kerran istuu katselemassa ja kuuntelemassa. Alkujaan yksityiseen käyttöön kopioinnin yhteydessä ajateltiin köyhää neitoa, joka jäljentää kirjastossa rapisevalla kynällä kirjoista runoja vahakantiseen vihkoon. Se on ymmärrettävää toimintaa. Olen tehnyt sitä itse, vaikka en ole neiti.

Ymmärrän ettei monikaan ymmärrä tätä, jos viitsii lukeakaan. Toisaalta on luentoasioita, joista ei viitsi laatia artikkelia. Helppo sanoa opiskelijoille, että katsokaa blogistani. Ja helppo sanoa entisille oppilaille, että olen tätä mieltä ja perustelut tulevat postissa.

Roinan myynti

 

Roinan myynti

Roinan myynti hyviin tarkoituksiin tuntuu mahdollisimman viattomalta. Muistan kauppakorkeakoulun hyväksi myydyn pienen tiilen, erilaisia rumia pikku patsaita – todellinen maan tapa.

Lapsena puolipakollinen arpojen tai joulukorttien myynti ei ottanut millään onnistuakseen. Ei muuten onnistuisi vieläkään.

Poliitikkojen kirjojen ja taulujen myyminen tuntui siis viattomalta tavalta kerätä avustuksia, kun rojusta maksettu ylihinta on itsestään selvä asia.

Pengoin kuitenkin tekijänoikeusjärjestöjen historiaa ja löysin varmistuksen tiedolle, että Saksan Teostoa vastaava GEMA on nimenomaan tohtori Joseph Goebbelsin luomus siinä muodossa, joka järjestöllä on edelleen. Tekijänoikeusjärjestö vie kaikessa hyödyllisyydessään yksityiseltä tekijältä mahdollisuuden määrätä teoksesta esimerkiksi antamalla alennusta säälittävässä tapauksessa, ja juuri siksi ajatus sopi natseille hyvin ja järjestön johtoon tuli itse Richard Strauss.

Penkominen kostautui. Samat lähteet kertoivat sensaatiomaisesti, että juuri mainittu Goebbels oli ilmoittanut verotettavaksi tulokseen vuonna 1932 eli vuotta ennen natsien valtaan nousua DM 619, mutta pari vuotta myöhemmin DM 300 000 kirjoituspalkkioina eli siis tekijänoikeustuloina puolueen eli silloin jo valtion sanomalehteen kirjoittamistaan teksteistä ja siinä julkaistuista puheista.

Kävi ilmi, että muutkin natsijohtajat nostivat mainioita rojalteja julkisista esiintymisistään.

Tätä en ollut koskaan huomannut ajatella. Paljonkohan Hitler ansaitsi WSOY:n julkaisemasta ”Taisteluni” –teoksesta. Kun kirja oli Saksassa käytännössä pakollinen, tekijänoikeustulot olivat tavattomat.

Saksan talviapu, Winterhilfe, ei ollut kovin suosittu, vaikka sitä kerättiin ahdinkoon joutuneille taatusti arjalaisille kansalaisille. Kerääjät olivat nimittäin SSA-miehiä, Pitkien puukkojen yön jälkeen SS-miehiä, ja empiville kansalaisille ilmoitettiin kiertelemättä, että nyt tulee turpaan ja seuraavaksi menolippu keskitysleirille.

Saksa lakkautti käytännössä sosiaalihuollon ja ohjasi sen näin uudelleen ”ansaitseville”, joihin eivät kuuluneet väärän rotuiset, työtä vieroksuvat tai ikävistä poliittisista aatteista epäillyt. Sen sijaan pienetkin pomot joutuivat ompelemaan housuihinsa entistä syvemmät taskut, koska he olivat ilman muuta ”ansaitsevia”, vaikkeivät olleet edes köyhiä.

Toisin sanoen – näin hypähtää ajatukseni – roinan myyminen voi olla pahempaa painostamista kuin pelkkä rahan pyytäminen. Joskus voi olla sellainen tilanne, että oikeaoppinen taulu seinällä tai kirja hyllyssä voi olla välttämätön signaali esimerkiksi poliittisista sympatioista.

Siten ostoksensa kellariin kätkeneet yhteisöt ovat oikeastaan toimineet aika fiksusti.

Jos sinulla on X-puolueen kaupittelema taulu konttorin seinällä tai tuon puolueen poliitikon pitkäpiimäiseksi ja sisällyksettömäksi tiedetty kirja hyllyssä, olet meidän miehiä tai naisia.

Pääministeri Vanhanen, tuo viisas mies, kieltäytyi tänään ottamasta niskoilleen vastuuta vuosikymmeniä noudatetuista tavoista.

Muistan kyllä oikein hyvin sen vuosikymmeniä noudatetun tavan, että myös juristilta edellytettiin esimerkiksi lääninverovirastoon alempaan virkaan sinisen tai punaisen valtapuolueen jäsenkirjaa.

Luulen kuulleeni, että esimerkiksi Itävallassa on edelleen kaksinkertainen hallinto, koska virkoihin on nimitettävä molempien suurpuolueitten edustajat niin ettei heille riitä tavallinen ”Proportz” eli valtion virkoja samassa suhteessa kuin paikkoja parlamentissa.

En nyt ole ihan varma, onko tätä näkökohtaa tuotu esiin keskustelussa. Siis viimeksi mainitsemani simonian eli virkojen ostamisen ja myymisen lisäksi poliittinen rahoitus voi pahimmillaan muodostua sellaiseksi, mitä hyvin poliittiseen ammattijärjestön kuuluminen oli aikoinaan.

Vahinko ettei ystäväni Matti A. kirjoita muistelmiaan, vaikka sellaiset olisivat nyt muodissa. Monessa mukana ollut juristi aloitti työelämässä opintojaan rahoittaakseen rakennustyömailla ns. työmaaterrorin aikana 40-luvulla, jolloin rakennustelineiltä putoili kuulemma vallan sakeanaan pattingin pätkiä, rakennusmestareita ja väärään liittoon harhautuneita.

Turussakin kuulemma haettiin isokokoisia sosdem-mielisiä pikakiväärimiehiä satamaan jakamaan päivittäisiä työtehtäviä. Kuului löytyneenkin.

Kakkoskoti

Suosittelen hotellia. Kun ei liikaa joudu reissaamaan, rauhallinen ilta hotellissa on nautinto. Voi käydä niinkin, että tulee mieleen kaikkea, minkä onnistuu kotosalla siivilöimään mielestään.

Hotelli Lappeen aamiaispöydässä on juuri uunista otettua ruislimppua. On vähän vaikea keksiä ylimaallisempaa herkkua. Ajattelen nyt pitää kiinni siitä ajatuksesta, että en vie läppäriä yöksi hotelliin enkä pidä puhelinta ollenkaan päällä. Aamiaisella en lue lehteä. Ei niitä riittäisikään.

On ilo ettei tarvitse olla lähdössä lentokentälle, vaan hyvin hitaalla bussilla yliopistolle, eikä kotiinkaan turvatarkastuksien kautta, vaan junalla.

Ei ole tarvetta sekaantua toisten asioihin, mutta erään iän saavutettuani en osaa enää eläytyä niihin, jotka kurvailevat eri puolilla maata pelaamassa jotain tai sitten menevät niin sanotulle kakkosasunnolleen tekemään jotain, mistä minulla ei ole aavistustakaan.

Muun muassa Savonlinnaan rakennetaan keskustaan khaletteja (châlet), joka tiettävästi tarkoittaa samaa kuin rangaistusten täytäntöönpanosta annetussa asetuksessa lähemmin selvitetty valoisa yksinäishuone. Uudessa vankeuslaissa seuraamus on nimeltään ”sijoittaminen yksinäisyyteen”.

Minäkin sijoitan yksinäisyyteen, mutta kysymyksessä on investointi. Jos minut sijoitettaisiin yksinäisyyteen tai edes putkaan, laulaisin kaikki salaisuuteni muutamassa tunnissa kuin kanarialintu, aivan kuten muutkin Helsingin herrat. Tosin niitä salaisuuksia, omia, ei juuri ole, tai toisin sanoen niitä ei kukaan jaksaisi kuunnella. Naisia ei saisi juoksemalla kiinni, jos yrittäisi, ja viina, jos menisi alas, tulisi ylös, kuten tunnettu fysiikan laki lausuukin.

Erinäisten kantamusten ja muutamien muiden syiden takia olin sittenkin autollakin Lappeenrannassa, vaikka monen tunnin luentojen jälkeen väsähtää niin pahasti, että ajaminen ei ole miellyttävää eikä aivan turvallista.

Automatkaradiossa kehuttiin hiilijalanjäljistä. En ole perehtynyt asiaan alkuunkaan. Vesi minua kiinnostaa ja siitä tiedän jotain, mutta radio setä väitti, ja täti säesti, että turhanaikainen ajeleminen kakkosasunnolle kaksinkertaistaa asianomaisen ihmisen kontolle jäävät hiilipäästöt. En ole varma, kuulinko oikein, mutta vireystila muuttui ja matka sujui. Olin siis työmatkalla eli paljon parempi ihminen kuin kaikki ne syntiset, joiden autoletka alkoi olla katkeamaton jo Porvoota lähestyessä, ja kotiin menin kokemuksista viisastuneena kehä kolmosta, Hangon tiellä kun ruuhka matelee perjantaina iltapäivällä.

Kuvittelen että jokin osa noista henkilöautoista on menossa kesämökeille ja kakkosasunnoille. Jos ihmisillä on kova tarve olla jossain muualla, se on heidän asiansa. Mutta en ollut tullut ennen ajatelleeksi, että kakkosasunto on syntiä.

Tarkemmin ajatellen asiassa saattaa olla hyvinkin paljon perää. Ilkeimmät ottavat varmaan huomioon mökin tai asunnon lämmittämisen, vedet ja vihdat, ylimääräiset eväät ja oksennusten siivoamiset.

Katkaisen lorotuksen tähän, koska ajatus on keskeneräinen. Sanon vain luulevani, ettei ”mökillä” olla enää useinkaan luonnon helmassa. Tilastojen ja myynti-ilmoitusten mukaan rannat ovat Mäntyharjulta Bromarviin täynnä erinomaisen täydellisesti varustettuja taloja, joissa ei ole paljonkaan yhteistä entisten mökkien kanssa.

Kesällä olimme rouvan suvun mökillä, joka on aito, oikea ja hiljainen, sitä perua kun perhe asui metsäpitäjässä, kun isä oli ammatiltaan mehtänostaja. Tätä nykyä siinä on kymmenen kilometrin säteellä muutama kesäasunto ja muutama talviasunto ja yksi Pakarinen kalastaa selällä.

Savon mökillä en ole käynyt kahteen vuoteen. Tänä vuonna oli se silmä. Ja pojat viihtyvät siellä, ja tässä teen suuren varauksen, joka on puhtaasti ideologinen. Jos kaupungissa asuvilla lapsilla on siihen harrastusta, kyllä heidän pitää päästä maalle kesällä, oikein kunnolla. Uivat, oppivat soutamaan, vähän käyttämään kirvestä, sahaa ja vesuria, ennen pitkää tekemään tulet ja sulkemaan pellit sitten kun aika on, kantamaan talousvedet järvestä ja olemaan tuskastumatta pikku vastoinkäymisiin.

Kun mietin tuota hiilijalanjälkeä, sanoisin että menisi kyllä perheen eli siis lasten kanssa oleminen vaikeaksi ilman sähköä ja jääkaappia. Itsehän sitä on tullut nukutuksi puun alla korva tyynynä ja vyö peittona, vaikka ei tietenkään enää. Kerran kokeiltiin, pystyykö nuori mies nukkumaan ilman tulia lumikiepissä makuupussissa, kun pakkasta on lähemmäs kolmeakymmentä. Vaati pyyheliinan kasvoille, mutta muuten ei ollut hädän paikkaa.

Meillä oli kakkosasunto varmaan ennen kuin juuri kellään muulla – juhannuksesta 1948. Itse rakennettu, mustan pörssin tarvikkeista, luulen. Mentiin kuorma-autolla, lavalla, erilaisia enoja ja tätejä ja naapureita, hyvinkin parikymmentä, nukuttiin siskonpetiä kapokkipatjoilla ja paleltiin.

Vieläkin muistuva herkku oli öljytynnyristä kyhätyssä pöntössä savustettu lahna tai ahven, joita vainottiin joukolla. Muistan miltä järvi tuoksui aamulla kello viisi, kun lähdettiin kokemaan siimaa.

Kuvassa oleva soutaja olen minä ja perää pitää Uki-setä. Veneen nimi oli Ranta-Manu. Meneillään on 1940-luku tai kukaties vuosi 1950.

Pitkästyneen luottamus

Eräs laulaja, kuulin, piti ”Tannhäuseria” niin pitkästyttävänä, että nukahti laulaessaan sitä lavalla.

Toinen, pappi, näki unta, että hän oli pitämässä sunnuntain saarnaa. Hätkähtäessään hereille hän huomasi kauhukseen, ettei se ollutkaan unta. Hän oli pitämässä saarnaa.

Olen luennoinut koko viikon Lappeenrannassa cumun kurssia (sillä on jokin muu nimi, jota minun on vaikea muistaa). Kuvittelen että eräällä havainnolla on jokin, vähäinen merkitys. Kauppatieteilijät ja teekkarit selviävät hyvin vaivoikseen ottamistaan informaatio-oikeuden tenteistä, vaikka ne ovat selvää juridiikkaa.

He ovat eteviä ja hyviä omaksumaan tietoja kirjoista.

Tenttivastauksista näkee, että perusasioissa on ongelmia. Jokseenkin samoja ongelmia on kyllä oikeustieteellisessäkin.

Mikä on sopimus? Se ei ole sitä, että yksi sanoo toiselle: mennään illalla kaljalle. Tenttivastaus: sopimus on tarjouksella ja sen hyväksymisellä syntyvä kaksipuolinen oikeustoimi. Sopimukseen sisältyy yleensä velvoite ja vastike. Kun ne puuttuvat kaljalla käymisestä, se ei ole lähelläkään oikeudellista sopimus-käsitettä.

Eli olen itse pitkästynyt näiden asioiden selittämiseen, mutta vastikään kotiin palanneena en saa vielä katkeamaan.

Siksi kuulen iltauutiset oman opetukseni läpi ja minua häiritsee, että sanaa ”luottamus” käytetään ainakin kolmessa eri merkityksessä yhdessä ainoassa uutisessa.

Luottamus on henkinen tila, josta voi kertoa. Joku luottaa Kimi Räikköseen. En tiedä miksi, mutta ilmaisu on täysin rationaalinen ja käsitettävä ja viittaa arvaukseen henkilön menestymisestä jossain viihdetapahtumassa, jonka kaltaisia on ruvettu nimittämään lappajärveläisittäin ”kilvanajoiksi”. Ennen irvailimme naapurikunnan todellakin savolaislähtöistä murretta toistelemalla esimerkiksi elokuvista tullessamme, että oli ”het ihana eloviliminauha, vaikka selikka sai niin paljon kärsijä”.

Luottamus tarkoittaa siviilioikeudessa muun muassa oikeustoimilaista ilmenevää luottamuksen suojaa. Se on aika keskeinen käsite. Uuden auton ostajan ei tarvitse tutkia, onko autossa myös jarrut, vaan hän saa luottaa luuloonsa. Sama koskee muuten käytetyn auton ostajaa, mutta silloin on sopivampaa puhua myyjän tiedonantovelvollisuudesta eli myyjän on omasta aloitteestaan kerrottava tietynlaisesta kaupan kohteen viasta, jota ostaja ei osaa ottaa huomioon. Siitä, missä raja kulkee, kertovat juristit.

Pääministeri Vanhanen ei ole ymmärtävinään, että väitetty luottamuksen menettäminen ei tarkoita nyt luottamuksen menettämistä.

Sanan kolmas tavallinen käyttö liittyy valtiosääntöön. Hallitus nauttii tai ei nauti eduskunnan luottamusta. Tämä ei tarkoita luottamusta, vaan äänestystulosta. Kun maassa on enemmistöhallitus, eduskunnan enemmistön luottamus on jokseenkin varma.

Kansalaisten luottamuksen menetys tarkoittaa kuitenkin taas arkikielen mukaista merkitystä. Ihmiset eivät enää usko, että pääministeri pystyy hoitamaan hommansa.

Tarkoitus on sanoa suunnilleen samaa, mitä ajattelee asiakas saatuaan jostain myymälästä toistuvasti pahaksi mennyttä jauhelihaa. ”En luota enää tähän kauppaan. En käy täällä enää.” Vaimo sanoo miehelleen, joka tulee vastoin lupauksiaan taas kännissä kotiin: olen menettänyt luottamukseni.

Mitä Vanhanen tekee? Kuka sen tietää. Minun arvaukseni on: ei mitään. Kaikki jatkuu suunnilleen entisellään, vaikka esimerkiksi minä hätäännyin tosissani, kun kuulin, että sekä oikeusministeriö, oikeuskansleri että valtionsyyttäjä ovat aidosti huolissaan ja aikovat kukaties tehdä jotain. Mitä, sitä he eivät tiedä. Ainakaan mieleen tuleva oikeudellinen keino, syyte valtakunnanoikeudessa, ei tule kysymykseen, koska vaalirahasäätöjä ei kai tehty ministerinä, ministerin ominaisuudessa.

Valtakunnanoikeus tutkii ministerin virkatoimen lainmukaisuutta. Siten menettely säätiön hallituksen puheenjohtajana ei ole ministerivastuuasia.

Puhumattakaan siitä, että syytteen nostaminen edellyttää perustuslakivaliokunnan lausuntoa ja eduskunnan päätöstä. Myöskään pelkkä laiton virkatoimi ei riitä; sen olisi oltava tahallinen tai törkeän tuottamuksellinen, olennainen ja selvästi lainvastainen. ”Olennainen” ja ”selvästi” ovat epätavallisen kovia vaatimuksia.

Niin. Olisipa hienoa, jos joku lukijoistani viittaisi kirjoittamaani sanomalla saaneensa tietoa ”luotettavana pidetyltä taholta”, tai ellei se onnistu ”asioista tavallisesta perillä olevasta lähteestä”.

Kauniita ilmaisuja! Taitavat kyllä jäädä haaveiksi.

Herlin

Toistaiseksi olen oppinut elämässäni yhden asian. Joka vihaa isäänsä tai äitiään, järjestää itselleen hyvässäkin tapauksessa hyvin apean vanhuuden ja tulee myös turmelleeksi lapsensa.

Tosi kunnoitusta on se, että uskaltaa nähdä myös vanhempansa rehellisesti, hyvinä ja pahoina, sillä ihmiset ovat yleensä hyviä ja pahoja.

Pekka Herlinin elämäkerta, jonka kirjoitti John Simon, sai heti ansaitsemansa huomion ja lisäksi maalailevia otsikkoja.

Luin käsikirjoituksen kesällä ja puhuin siitä usean sukulaisen kanssa. Kiitin ja onnittelin erikoisesti Kirsti Herliniä ja Anttia rohkeudesta ja merkittävästä teosta.

En muista, että tällaista olisi ennen julkaistu. Ikävät ja karut tarinat merkittävistä henkilöistä ovat yleensä ”paljastuksia” tai suoria yrityksiä loukata ja häpäistä. Nyt luettavissa on järjestelmällisesti asiakirjoihin ja haastatteluihin perustuva tyypillinen tarina henkilöstä, joka oli hyvin epätyypillinen. Pekka Herlin oli kaikkea sitä mitä moni muukin tuohon aikaan ja tässä maassa, mutta kaikki ikään kuin toiseen tai kolmanteen potenssiin korotettuna.

Hän oli todelline Marlboro-mies, ja paljon muuta. Jos muistan oikein, hän tosin poltti Norttia.

Erityisen aiheen omaan kommenttiin sain Helsingin Sanomien hyvin laaditusta arvostelusta, jossa oli yksi sormella osoitettava lipsaus. Siinä mainittiin, että jostain noin kymmenen vuoden takaisesta asiasta ei puhuttu mitään.

Ei kirjassa puhuta mitään monesta muustakaan asiasta – esimerkiksi ei nykyisen kustantajan Reenpäiden ja Herlinin otteluista takavuosina.

Luin käsikirjoituksen samalla tavalla kuin monta muutakin – katsoakseni juristin silmällä, ettei viattomia sivullisia kolhita, eikä mielellään viallisiakaan.

Lasten sallima kirja isästään on heidän ratkaisunsa ja avaa niinkin uskomattoman näköalan kuin demokratia elinkeinoelämässä. Nähdäkseni julkisuus eli salailemattomuus on demokratian kulmakiviä.

Se asia ymmärretään jatkuvasti ja johdonmukaisesti väärin. ”Sananvapauden puolustajat” ovat ahneita avaamaan toisten salaisuuksia. Todellinen avoimuus on sitä, että puhuu suunsa puhtaaksi omista asioistaan ja oman nahkansa hinnalla.

Tuo vanhempien vihaaminen eli neljäs käsky on esillä Dieter Bonhoefferin Etiikassa, ja hänen kuolemansa teki joihinkin läsnä olleisiin vaikutuksen. Hän kieltäytyi vihaamasta, kun hänet hirtettiin pianolankaan Hitlerin ja hän kaltaistensa vastustajan, ja kuoli siunaus huulilla.

Tuo ajatus on kuitenkin myös arkijärjen mukainen. Mistä muualta lapset oppisivat, miten vanhempiin suhtaudutaan, kuin vanhemmiltaan? Ja tietenkin he toimivat vuorollaan saamansa opin mukaan. Välttämättä näin ei käy, mutta vastavoimien on oltava vahvoja. Rakastaminen on niin vaikeaa, että yleensä tuota sanaa käytetään tarkoittamaan ohimenevää eroottista puuskaa tai naamioitua itserakkautta.

Viha on periytyvä ja ehtymätön luonnonvara, jonka varaan on perustettu suuria valtakuntia. Se on samanlainen vahva voima kuin kiima ja kateus.

Lähiaikoina ilmestyy sitten myös Paavo Haavikon elämäkerta, siis tämän akateemikon, jonka sama kustantaja vaihtoi toimittaja Mauno Saareen niin että jäin ihmettelemään vaihtokaupan mielekkyyttä.

Jää nähtäväksi.

Asiasta toiseen ja kolmanteen eli edelliseen liittymättä. Muistelen maininneeni, miten eräskin elämäkerran kirjoittaja oli villiintynyt. Avustin juristina silloinkin kirjailija-vainajan poikaa. Keskustelussa oli paikalla myös kirjailijan eronnut vaimo, tuon silloin jo väitöskirjaa valmistaneen pojan äiti.

Kirjailija kokosi vähäisen rohkeutensa ja sanoi: ”Sirkka-Liisa… Minä olen aina ollut rehellinen mies.”

Puhuteltu vastasi: ”Matti! Sinun rehellisyydestäsi kuulen nyt mainittavan ensimmäisen kerran elämässäni. Etkä sinä myöskään ole mies, Matti. Sinä olet täi Olavi Paavolaisen frakissa.”

Ongelman ratkaisi samassa tilaisuudessa taitava kustantaja, Jarl Helleman (Tammi).