Joskus

 

Tutkin eiliset ylioppilaskirjoitusten äidinkielen kokeet. Siellä oli kirjallisuudesta kolme kysymystä. Keskimmäinen oli saman Charlotte Brontën samasta kirjasta “Kotiopettajattaren romaani”, jonka nostin korostetusti esiin kirjassani “Tekstin kohina”. 

Tuo kirja oli osoitettu lukiolaisille ja vastaaville sekä yleisesti kirjallisuuden ystäville. Valitettavasti kustantaja menetti mielenkiintonsa ja hukkasi kai koko painoksen. Onneksi ainakin toimittajan tekijänpalkkio oli vähäpätöinen.

Lukion oppimateriaalista 86,4 prosenttia hankitaan sähköisenä. Tästä ei e-versiota taida olla olemassakaan. Sääli. Tässä asiassa, tukeutuen myös lyhyeen tekstiini, olisi ollut tarjolla hyvät bongot yo-kirjoituksista.

Olen kehitellyt ajatusta. Kouluikäiset joutuvat hyppäämään suoraan lastenkirjoista johonkin tuntemattomaan. Ennen “nuorisonkirjallisuudeksi” sanotut kirjat ovat kateissa tai kadonneet. 

Lukiossa luettu tai suositeltava “oikea” kirja on kohtuuttoman vaikea tehtävä nuorelle, jolla ei ole lukemisen taustaa ja perinnettä.

Siksi esimerkiksi kymmenen sivun pätkä voisi olla hyvä vaihtoehto “Kotiopettajattaren romaanille”, joka on normaalimitainen tai romaanille “Ylpeys ja ennakkoluulo”, joka on todella laaja.

Ennen pidin yleisen saamattomuuden merkkinä, että suuri valikoima ihmisiä ja kummallisia paikkoja vaikutti torjuvasti. En jaksanut itsekään lukea “Tohtori Zivagoa” tuosta syystä.

Mestarella on kaksi hyvää keinoa torjua tämä. Esimerkiksi Dickens ja meillä Waltari osasivat rakentaa vaellusromaanin niin että ympärille ilmaantuu aina ihmisiä, jotka ovat oikeasti kummallisia eli siis mielenkiintoisia. Kuten se täti, joka palkkasi David Copperfieldin heittelemään kivillä hanhia, jotteivat me tärvelisi tädin kukkaistutuksia. Ja Daniel oli omalla alallaan. Tai Mikael Karvajalka, joka tutustuu mielekiintoiseen noitatohtoriin joka on sivutoiinen pyövelikin, Lutheriin josta hän ei lainkaan pidä, ja Dürerin, jonka piirtämistaitoa hän pitää uskomattomana. Jos oikein muistan, jossain vilahtaa syrjitty, pitkätukkainen mies. Lahja lukijalle, jonka tehtäväksi jä tunnistaa Leonardo da Vinci.

Toinen keino on Brontën, Tšehovin ja Proustin käsittämätön kykyä raaputtaa joutavanpäiväistä tuntuvista henkilöistä esiin jotain säväyttävää. Lukija kyllä valpastuu huomattuaan teksistä, että…”tuo henkilö - olen minä”.

Tekstin pätkä voi siis houkutella kirjaan, ja etevä kirjoittaja vaikuttaa lukijan dopamiineihin ja serotoniineihin niin että Tiktokin tekijät pillahtaisivat itkuun, jos tietäisivät.

Kertovan kirjallisuuden asiaa ajan, koska se rohkaisee mhyös huonoja luonteenpiirteitämme ja ikäviä tunteitamme. Lukijaa vetää Copperfieldissä kiukku ja kostonhimo - eikö tuo kauhea kelmi Uriah Heep saa rangaistustaan. Tai päin vastoin - kai tuo ylenkatsottu ja vähän naurettavakin herra Micawberg lopulta onnistuukin jossain hankkeessaan, koska hän on oikeasti huolehtiva ja hyvä.

Lukija ei arvaa, että vaikka tiesin Orwellin esseestä Dickensin ainutlaatuisuuden luin silmät pyöreinä toisen kirjoituksen, jossa juuri Dickens nostettiin Shakespearen rinnalle eli siis Goethen ja Tolstoin yläpuolelle ihmisen ymmärtäjänä ja kuvaajana.

Niin se vielä uudempi ajatukseni on tekoäly. Näyttäisi mahdolliselta syöttää vaikkapa viisi mielikirjaansa ja viisi jännän tuntuista teosta AI-ohjelmaan, kuten Geminiin.  Silloin voisi suoraan ja etsimättä ottaa esiin vaikkapa Sinuhesta tarinan Kaptahista valekuninkaana, kun se laajahko Nefernefer-juttu on hiukan pakkopulla.

Kunnianhimoinen ajatus! Oma valikoitu kirjato! Kun minulle esimerkiksi Odysseia on melkein kokonaan hienonhieno, mutta Ilias kohdittain vastenmielinen.

• Kuvassa Brontën sisarukset.