Ihanuus

 

Jatkan kielestä ja vähän J.L. Austinista.

Naapuriyliopistossa siis vaikutti Austinin aikaan L. Wittgenstein. Hän mietti ainakin kahden kirjan verran, mitä pohjaltaan tarkoittaa propositio “pallo on punainen” (olettaen että pallo todella on punainen).

Wittgenstein oli saanut armeijasta siirron johonkin puunauloja laskemaan, koska hänellä oli vikana raivostua ja käydä käsiksi alaisiinsa. Hän meni kansakoulun opettajaksi johonkin vuoristoseudulle, mutta sama vika jatkui. Ellei lapsi tiennyt, mitä on kaksi kertaa kolme, opettaja sai raivokohtauksen ja saattoi lyödä hänen päätään seinään.

Ja Austin siis tuli toimeen ja ui vihollisen informaatioon ja eläytyi jopa paikallisten asukkaitten tietämiseen ja tunteisiin loisteliain seurauksin. 

Sen kai olen maininnut joskus kuin ohimennen, että Sir Charles Hambro kuului Englannin MI 6:n eli sotilasvakoilun johtoon. Hän siis oli Risto Rytin hyvä ystävä jo I maailmansotaa edeltäneeltä ajalta, ja Ryti puolestaan oli siitä harvinainen suomalainen, että hän osasi englantia hyvin. Ja vaikka MI 6 munasi Menziesin johdolla monta kertaa ja raskaasti, myös menestystä kertyi. Teollisuusmiehet ja pankkiirit muuten ovat hyviä vakoilijoita.

Eilen mainitsemani “tosiasiat ovat latteita” pitää paikkansa silloinkin, kun osataan varoa antiikin kreikkalaisten riitaa esineistä ja niiden nimistä. Riita jatkui pari tuhatta vuotta. Muuten kysymys kuinka monta enkeliä mahtuu tanssimaan neulan kärjellä, on ihan järkevä. Se riippuu enkelien koosta. Neula ja sen kärki koostuvat atomeista, jotka ovat yli 99-prosenttisesti tyhjää tilaa. Ääretön määrä voisi olla vastaus, mutta ääretön on joka suhteessa vaikea käsite. 

Lisäsin tuohon ajatuksia siitä, että meillä ei ole paljon tietoa siitä, mitä “kieli” mahtaa tarkoittaa. Mainitsin eräät hyönteiset, joiden taito välittää mutkikkaitakin viestejä toisilleen tunnetaan aikojen takaa. Liitin lauseisiini viittauksen ribosomeihin. Sienirihmastot näyttäisivät nimittäin osaavan välittää tietoja ja eräässä mielessä muistavan ja “ymmärtävän” asiayhteyksiä.

Näin ajatellen ollaan jo kaukana sanojen ja tosiasioiden tuolla puolen. Eräs ystäväni kertoi, miten syvään suruun ja katkeruuteen hänen pappi-isänsä oli ajautunut luettuaan Valituista Paloista, että linnut eivät kuulemma laulullaan ylistäkään Jumalan suuruutta, vaan ilmoittavat reviiristään: tänne ei ole tulemista. 

Oxfordilaiset ehtivät pohtia myös äänteiden mahdollista merkitystä. Jo kauan sitten muistutettiin, että jokin versio sanasta “mamma” muistuttaa kummallisessa määrin imemisen ääntä. Viis siitä. Kiinnostavampaa ja blogiin sopivampaa on huomautella, miten sanoihin liittyvät tunteet muuttuvat.

Harri Tapperin kirjassa marssitaan kesällä -44 Viipurin suuntaan. Yksi veljeksistä on hyvin herkkämielinen - mutta aivan hurja konepistoolimies. Häntä melkein itkettää, kun on niin kaunis paikannimi He ovat menossa - niin luutnantti sanoi - Ihantalaan.

Ei se monen ainakaan vanhemman suomalaisen korvaan enää käy, että tuo paikannimi on ennen tavallinen eli saman suuntainen kuiin vaikka Waltarilla vuokralla ollut Sulosaari Viipurinlahdella.

Ihantala oli siellä metsässä juoksumatkan päässä Viipurista. Talon ja kiinteistön oli omistanut sijoitusmielessä myös Alfred Kordelin. Pikku lammen rannalla ollut rakennus oli ollut sekä kirkko että kasatuslaitos, jollaisiin suljettiin pahantapaisia lapsia ennen sotia. Nimen lienee keksinyt maanmittari tai taiteellinen tontinostaja.

Ja sinne siis pysähtyi suurhyökkäys heinäkuun alussa -44. Tänäkin päivänä on kahta käsitystä siitä, tuliko Stalinille vain kiire kääntää joukot Berliiniin päin vai pysäyttivätkö suomalaiset erikoissotatoimen. Jälkimmäinen kanta, joka on oma käsitykseni, merkitsisi ainoaa liittoutuneiden maiden epäonnistunutta suurhyökkäystä koko maailmansodassa. - Jutun kartassa näkyvä Portinhoikka oli paikka, johon suomalaisten ruumiita koottiin. Ja niitä oli paljon.