Kansa kaikkivaltias

 

“Kansa” on yksi niistä kymmenistä iskusanoista, josta ei kannata keskustella. Se on siinä samanlainen kuin esimerkiksi “Jumala”.

Noitten sanojen sisällön määrittelee se, jolla on isoin pää ja nyrkit.

Vaalien iskiessä on aika toistaa taas, että kansa ei tee parempia päätöksiä kuin sen edustajat, kuin asiantuntijat, kuin puolueaktiivit, kuin suutarirykmentin muistomerkkitoimikunta.

Olisin voinut oppia yhtä ja toista, ellei niitä asioita olisi minulle opetettu. Muuan tuntemani, jo edesmennyt ihminen, toisti aika usein, ettei yleinen ja yhtäläinen äänioikeus ole järkevä ajatus, kun kuka tahansa puliukko saa käyttää äänioikeutta samalla tavalla kuin hän, joka on lakitieteen lisensiaatti.

Sama henkilö muuten sanoi, ettei hän pidä kapellimestari Paavo Berglundista, koska hänestä näkee, että hän on Pitkänsillan pohjoispuolelta. Samaa huoneessa oli isäni, joka hänkin oli saman sillan pohjoispuolelta, mutta oli nopea selittämään asiat parhain päin eli että hän oli muuttanut sinne huonompien ihmisten seudulle vasta 9-vuotiaana Kannakselta.

“Kansa” on siis hyvin nuori käsite. “Natio” viittasi syntyperään ja sanaa käytettiin keskiajalla tarkoittamaan yliopiston opiskelijaryhmää. Suomalaiset kuuluivat Pariisissa Englannin “kansaan”. Osakunta on edelleen ruotsiksi “nation”.

Yleisessä kielenkäytössä “kansa” alkoi yleistyä romantiikan myötä, ja “oman kansan” käsitteen luoja oli oikeastaan yksi ainoa mies, kirjailija Walter Scott. Hän veti esiin skotlantilaiset ja sepitti heille menneisyyden ja erikoislaatuiset hyveet. Asu eli kilt ja kangas eli tartaani oli keksitty jokseenkin tyhjästä muutamia vuosikymmeniä aikaisemmin.

Se meni niin päin, että Ranskan Dumas ja Hugo ottivat oppia Scottilta, joka puolestaan oli lukenut tarkoin amerikkalaisen J. Fenimore Cooperin Viimeiset mohikaanit ja vastaavat ja omaksunut niistä opin, että hurja juonenkäänne voittaa aina historiallisen tosiasian.

Siis miksi sitten kansanvaali? Pohjalla on usko lupauksen merkitykseen. Kysymys ei ole vaalilupauksista. Myös Suomessa ennen vallinnut tapa antaa äänioikeus vain eräille, tiukat vaatimukset täyttäville, siirsi myös vastuun harvoille.

Luennoin Turun kulttuurihistoriassa myös “tunteiden historiaa” jo 80-luvulla, kun tällainen ajatus oli outo. Silloin en osannut esitellä vastakkain perinteistä marxilaisuutta ja edustuksellisuuden varaan rakennetta aa porvarillista liberalismia. En nimittäin ymmärrä, miksi kaikkien maiden työläisten olisi pitänyt liittyä yhteen. En liioin ymmärrä, miten joukko ihmisiä olisi työläisen tai proletaarin nimikkeen vuoksi lähempänä toisiaan kuin jokin toinen joukko, jota yhdistävät maantieteellinen läheisyys ja äidinkieli.

Ehkä syy oli mainonta. “Liittymällä meihin osoitat olevasi parempi ihminen.” Kansallisuusaatteessa on paljon tuota samaa, mutta mielestäni ei yhtä pahanlaatuisena. Se että Tapparan ja Ilveksen kannattajat vastustavat toisiaan ehkä rajustikin, on mielestäni luonnollista.

Ranska lakkasi olemasta “Suuri kansa” otettuaan 1800-luvulla kerran toisensa jälkeen höskiinsä, vuonna 1871 pahasti. Viimeistään vuonna 1940 ainakin jotkut ymmärsivät, ettei “kansa” toimi edes edellytystensä mukaisesti.

Pahassa jamassa on USA, jossa kaikkivaltiaaseen kansaan uskovat saavat pahaa aikaan. Trumpilainen menettely tuo koko ajan mieleen maan historian suuren epäonnistumisen, joka oli sisällissodan ja orjuuden lopettamisen ja Etelän operettimaailman sivuuttaminen vaikenemalla. Putinin kunniaksi on sanottava, että tällä hetkellä hän ei muista edes valehdella saaneensa asemansa “kansalta”. Venäjällähän myös Nikolai II käsitti olevansa vastuussa vain Jumalalle. Duuma oli muodollisestikin vain neuvoa antava.