Synny oikein

Ikävää omahyväisyyttä voisi hillitä tieto oman syntymävuoden ratkaisevasta merkityksestä.

Yleisinhimillinen ajattelu ei osoita mainittavaa älyä: saavutukset ovat omaa ansiotani, tappiot ilkeiden ihmisten aiheuttamia. Käsitys “kaitselmuksesta” eli taivaallisesta johdatuksesta on etenkin Euroopassa huonoissa kantimissa. Sekin tuttavani on kuollut, joka sanoi joskus kovassa krapulassa, ettei ymmärrä, miten näin mukavalla ihmisellä voi olla pää näin kauhea kipeä.

Itse kannatan termodynamiikkaa. Sei ei oikein matematisoidu, mutta tunnettujen lainalaisuuksien alla on entropia, arkikielellä sattuma. Oikeastaan sana tarkoittaa epäjärjestyksen lisääntymistä, mutta mitä tahansa kohdetta ajatellen se on yleensä oikea ratkaisu.

Onneksi sanalla on sivusävy, jonka oppi viimeistään armeijassa - hyvä palanen litkun seassa.

Isovanhempani hävisivät elämän arpajaisissa syntymällä vuonna 1896. Kirjoitin viimeksi äidistäni ja mainitsin sanan “ahdistus”, jota joku kiirehti kummastelemaan. En kirjoittanut “pelko”, koska siitä olisi voinut tulla mieleen jonkun ihmisen pelkääminen. Siis kohde oli sota: 16-vuotiaasta 6 vuotta sotaa, jossa oli lähiomaisia ja suuri määrä tuttuja; keskikoulun luokkatoverit, pojat, kaatuivat kaikki. Ja kotiin omin jaloin palanneista aika monet olivat tullessaan kauheassa kunnossa. Ja se jatkuva epävarmuus.

Jotenkin aavistin taustan, kun äitini kopioi oman äitinsä kuoltua aivoverenvuotoon 1950 sukuryijyn. Se oli satakuntalaistyylinen tosi iso ryijy ja erittäin suuritöinen, kangaspuissa ja joka silmukka käsin solmittava. (Alkuperäinen on olemassa mutta hauras ja haalistunut.)

Britti (skotti) Macaulay oli 1800-luvulla maansa kuuluisin ja luetuin historioitsija. Hän kirjoitti, että uskomaton onni oli syntyä vuonna 1850. Itse hän kuoli 1859. Hän oli Britannian suuruuden ylistäjä, mutta suuri tietäjä ja valistaja. Jo häntä ennen Gibbonin Rooman valtakunnan nousu ja tuho loi antiikin tutkimuksen perustaa, jota saksalaiset edistivät etevästi, etenkin Mommsen. Meille “topeliaanisena” tutun oman maan suurenmoisuuden saagan perusti ranskalainen J. Michelet, jonka tekstiä lukee edelleen mielellään silloinkin, kun kirjoittajan yleistykset ja väritykset huimaavat. Päähenkilö oli “kansa”, eivät suurmiehet. Ja Italiassa oli merkittävä G. Vico.

Itse kuulun siihen suureen joukkoon, joka ansiottaan veti voittoarvan syntymällä sodasta juuri päässeeseen Suomeen. Olen saanut kaiken ilmaiseksi ja voinut aika ajoin keskittyä esimerkiksi maailmantuskaan. 

Kun sain aika pienenä rajun keuhkokuumeen, terveyssisar kävi pistämässä streptomysiiniä. 

Äitini ja hänen perheensä ansiosta minulla oli käytettävissäni kirjakauppa ja elokuvateatteri. Kun tulin 19-vuotiaana kolmatta kertaa elämässäni Helsinkiin ja kysyin poliisilta, olisiko täällä sellainen Fabianinkatu, jonka varrella opetetaan korkeita asioita, olin nähnyt ainakin 1500 pitkää elokuvaa. Muistan hyvin esimerkiksi vähän oudot italialaiset elokuvat ja äidin harmittelun, kun piti ottaa neljä muuta - jotain Rossellinia ja Felliniä ja de Sicaa - että olisi saanut esitettäväksi “Katkeraa riisiä”, koska sen arvasi olevan miesten mieleen. 

Tuskin itse vieroitettuna opin, että elokuvan myyntivaltti numero yksi on näyttelijän näyttävyys. Serkullani on Rita Hayworth -kaappimainos. Marilyn Monroe pani liikettä jopa kappalaiseen. Herrat pitävät vaaleaveriköistä. Äitini oli tumma ja kaunis. Ilmasotakoululta riitti täytekynän ostajia, upseerioppilaita, kadetteja ja nuoria upseereita. Epäilen isoisäni vihjanneen, että Helsingissä olisi enemmän tulevaisuutta. Silti se muutto oli kova paikka.