Sataa

 

 

”Aku, aja sataa”, me pyysimme. Aku ajoi, vaikka kerran jäi Paalasen risteyksessä ratti käteen. Lauttamukseen päästiin ohjaamalla jakoavaimella ohjaustangon päästä. 

 

Jutun kuvan esittämä henkilö ei ollut tuohon aikaan vielä esittelijäneuvos. Tässä yhteydessä ja jutussa kuvan sanoma on poliittinen.

 

Kysyin vuona 1964, mikä selittää Hellaakosken runouden odottamattoman nousun sodan jälkeen. Minulle vastattiin: fyysinen pelkuruus. Sodan aikana ei oikein tiedetty, että se on ominaisuus, hermosto toimintatapa. Asianomainen ei lainkaan kestänyt sitä, että vaikka hän oli vasta 40 täyttänyt, hänelle ei järjestynyt muuta kuin toisarvoisia väestönsuojelutehtäviä Töölössä. Ei toisaalta Mikakaan, jatkoi kertojani, kestänyt tiedotuskomppaniaa, jonka majapaikkaan kuuluivat sodan äänet, joten hän teki hyvän diilin ja palasi kaupunkiin kirjoittamaan ”ruumisarkunnaulojaan” eli kirjakapalla sotapropagandaa. Kun taas Jylhä, kertoi isäni, oli polttanut Talvisodassa kaiken mahdollisen pelon karrelle ja uskalsi aivan liikaa.

 

Sain lukeakseni itsestäni julkaistua; kirjoittaja oli kovin myönteinen, vaikka on asiansa osaava. Puhe oli oikeuskulttuurista eli siis alan kirjoittelustani, joka yltyi tuo jutun valokuvan ottamisen aikoihin ihan mahdottomaksi. Tuossa yhteydessä mainittiin, että luonnehtiessani politiikan huipulle nousseita lakimiehiä olin jättänyt Kekkosen lähes maininnoitta.

 

Nyt kun käytännössä kaikki, siis esimerkiksi minä, ovat sitä mieltä, että Niinistö hoitaa tehtäväänsä erinomaisen hyvin ja pelottomasti, vaikka kateelliset ikätoverit ovat jupisseet viime vuosiin, asti, ettei hän ole juristina kaksinen, tohtii sanoa muutakin.

 

Kun Kekkonen jätettiin Rytin ja Mannerheimin vaatimuksesta ministeritason hommista pois ja puoluetta edusti uskomattomasti kirvulainen maanviljelijä Niukkanen puolustusministerinä, Urho yritti jopa sotatoimiin, kersantti kun oli. Vanhempi veli Jussi, todellinen sissipäällikkö, joka seuraavassa sodassa menetti näkönsä, torjui Urhon ilmoittautumiset väitteen mukaan lyhyesti. ”Ei Urhosta ole.”

 

Näkisin tässä taustan Urhon poliittiselle toiminalle ennenaikaisen rauhanteon kannattajana ja sitten ylilyövän idänpolitiikan kannattajana.

 

Ukrainan rohkeutta ajatellen jäljennän tähän jälleen J.K. Paasikiven amerikkalaiselle ddiplomaatille sanman (Steinhard 27.5.1941, Foreign Relations of the United States 1941 I, Washington 1955 s. 30). ”Arvovalta merkitsee heille enemmän kuin mikään muu. Heidän muuttumattomana politiikkanaan on saada, mitä he voivat, niin vähällä kuin mahdollista, ja sitten pyytää lisää. He eivät uhraa koskaan välittömiä etujaan tulevaisuuden päämäärien vuoksi. He eivät kiinnitä koskaan huomiota siihen, mitä on sanottu, vaan ainoastaan siihen, mitä on tehty. He pyrkivät saamaan korkean hinnan siitä, minkä ymmärtävät joutuvansa tekemään joka tapauksessa. He ovat immuuneja eettisille ja humanitäärisille ja abstraktisiin oikeuteen perustuville tekijöille, ollen pelkästään käytännöllisten ja realististen näkökohtien vaikutettavissa.”

 

Puhe on siis Venäjästä, johon tutustumisen Paasikivi aloitti nuorena tutkijana tsaarin aikana.