Sivun näyttöjä yhteensä

7. toukokuuta 2021

Naisia, unia



 

Marja-Liisa Vartion ennenaikaisen kuoleman jälkeen ilmestyi romaani ”Hänen olivat linnut”, jolla hän muun ohella tuli keksineeksi maagisen realismin. Hän oli kuollessaan 41-vuotias. 

 

Pieksämäellä oli talvisodan aikana merkillinen oppikoululuokka. Samalla luokalla istuivat Vartio (silloin Sairanen), Aila Meriluoto ja Kirsti Ortola, josta tuli näyttelijä ja erääksi ajaksi Tauno Palon puoliso.

 

Kirjallisuutemme ryhmät on tapana mainita miehiä myöten. Kaksi suurta, Linna ja Waltari. Koskenniemi taustahenkilöineen. Modernistien Tuomas Anhavan ryhmä modernisteineen, joista nimetään ainakin Veijo Meri, Antti Hyry ja Paavo Rintala ja hiukan nuorempana Hannu Salama. Omana ryhmänään Kalle Päätalo.

 

Uudenlaisen runon suuri nimi oli kuitenkin Vartio, jonka kaksi kokoelmaa on nyt lähes unohdettu. Valtavan suosion saivat Aila Meriluoto ja Aale Tynni. Molempien runoja on tänäkin päivänä ”tämän runon haluaisin kuulla” -tyylin listoilla. Hyvin suuri nimi oli Eeva-Liisa Manner. Kirsi Kunnas kirjoitti hienosti jo ennen kuin keksi aivan uudenlaisen runon ja yleisökseen lapset ”Tiitiäisen satupuussa” ja käännösmukaelmissa (Hanhiemon iloinen lipas).

 

Vartion omia villitsijöitä olivat olleet Edith Södergran ja Saima Harmaja. Proosassa muuten hänen nimetty esikuvansa oli Maria Jotuni.

 

Jos puhutaan vain kirjoista, kaksi maailman luokan nimeä ovat Tove Jansson ja Ruotsin Astrid Lindgren. Oman arvioni mukaan molemmat olisivat kirkkaasti ansainneet kirjallisuuden Nobelin. Kirjoitan tämän palauttaen mieleen, etten näe Sillanpäätä Talvisodan säälin osoituksena; ei sota ollut syttynytkään, kun hän sai sen, ja tuon ajan Ruotsin akatemian ajatusmaailmassa Suomi oli ollut kauan saamassa nobelistinsa, mutta Juhani Aho kuoli yllättäen ja kesken kaiken.

 

Se on sitten sääli, että kirkollinen kirjallisuus vie ihmisiltä vähätkin ilot. Kaunokirjallisuus on – oli – kuin kirkko, jossa täytyy muka olla siivosti, nousta seisomaan, istua pää kunnioittavasti vinossa ja mitä kaikkea. En osaa olla yhdistämättä tätä tottumusta lukukinkereihin. Niiden kauhuja kuvasi jo Aleksis Kivi. Lukemisesta tehtiin voimille käyvä työ, jossa oli lisäksi koko ajan vaara munata itsensä ja joutua pöydän alle häpeämään.

 

Olen kovin mieltynyt Vartion kirjan nimeen ”kaikki naiset näkevät unia”, vaikka se Rahkon elämäkerta ilmaisee, että Anhava oli sen poiminut kirjan käsikirjoituksesta.

 

Lause on mieltä vailla, joko sisällyksetön tai niin yleisluonteinen, ettei se sano mitään. Ja silti se on esimerkki tuonkin ajan kirjallisuuden suuresta taidosta. Se luo sillan lukijaan ja kutoo kimpun yhteyksiä, joista yksi on, että naiskirjailijan esittäytyminen tuolla lauseella kertoo, millainen uni on, ihana, outo tai kauhistuttava.

 

Siksi kirjahylly on hieno keksintö, vaikka hankala ja kalliskin. Se on unihylly. Otat mitä tahansa, lyhyeksi tai pitkäksi aikaa, kaikki alkaa heti vaikuttaa. Kirjahylly uhmaa painovoimaa ja ajan nuolta. Matemaattisesti se on kenttä eli sen jokainen piste on laskettavissa, kuvaus, joka liittää jokaiseen määrittelyjoukon alkioon tuohon alkioon liittyvän vektoriavaruuden alkion. Ja vektoriavaruus voi olla ääretönulotteinen. Voi sitä iloa.

45 kommenttia:

  1. Yllättävän pitkään ihan vakavasti otettavat filosofit filosofoivat siitä, mikä se nainen oikein on ja onko sillä samanlainen tunne-elämä ja psyykkiset ominaisuudet kuin miehillä. Olisivat lukeneet kirjallisuutta, niin ei olisi tarvinnut pohtia.

    Tuli unista ja ajatuksista mieleen tieteiskirjallisuuden klassikko "Do androids dream of electric sheep?". Ehkä joskus aikanaan osoitetaan, tai on jo osoitettu, että käsitteellinen ajattelu ja vaikka tietoinen tunteiden erittely ei ole vain ihmisen ominaisuus. Kissat, koirat, hevoset, siat ja naudat tuntevat empatiaa, niin väitän vahvasti kokemuksen perusteella. Mutta tietävätkö ne itse sen?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Järki eli asioiden järjestely sekä symboliikka on ihmisten ainutlaatuinen keksintö eläinmaailmassa. Se alkoi puheesta, joka on myös symboleja, ja näillä symboleilla olemme leikkineet piljoona vuotta niin että ne ovat mielissämme alkaneet elää omaa elämäänsä niin pitkälle, että puhumme jopa itsellemme ("inner speech").

      Se on irroittanut ajattelumme tunteistamme, jotka koetaan pikemminkin selväpäisyyden haittana kuin elämän perusasiana. Itse koen eläinten, sellaisina kuin ne tunnen (sic) olevan tunneolentoja jotka silloin tällöin sortuvat symboliikan käyttöön, naukaisten kun ovi pitää avata.

      Poista
    2. Tunteiden pohjalta ihmisetkin toimivat. Vaikka muuta saattavatkin kuvitella. Useilla eäimillä on selvä taju siitä mikä on totta, mikä leikkiä ja myös symbolien, kielen ja merkkijärjestelmien taju. Ei ihmiset niin ainutlaatuisia ole.

      Poista
  2. Kolme kulttuurialan vaikuttajaa samalla luokalla on tietenkin jonkinlainen sattuma, mutta enemmänkin se kertoo silloisesta koulusta opettajineen. Koulu luo mahdollisuuden lahjakkuuksien pulpahtaa esille ja kehittyä, jos se on inspiroiva. 1800 luvun lopun Porin lyseo on viime aikoina kiinnostanut. Siellä silloin kukoistivat mm Lassilan ja Mannelinin veljekset. Käsissäni ovat kuluneet Tatu Valkosen teokset.

    VastaaPoista
  3. Minusta kaikkien kirjojen nimet ovat ihan turhaan keksittyjä. Eiväthän taulutkaan siitä toiseksi muutu, jos niille keksii jonkun ihmenimen. Maalaus on maalaus. Jos ihminen on niin omituinen, että kirjoittaa runoja, ja niin hävytön vielä, että antaa kustantajan julkaista niitä, niin ainoa oikea nimi runokokoelmalle on "Runoja". Ja sitten kun julkaisee (tai siis kustantaja edelleen) toisen runokokoelman, sen nimi on hyvä olla "Toisia runoja". Ja kolmannen tietysti "Kolmansia runoja". Jnpp. - Ps. Viimeisen runokokoelman nimi voisi silti olla, suotakoon tämä poikkeus, "Viimeiset runoni".

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tähänastisen elämäni kirjaimet, Erno Paasilinna 1996

      Poista
    2. Mona Lisa, Akka ja kissa, Taistelevat metsot, Volgan lautturit, Zaporogit kirjoittavat pilkkakirjettä Turkin sulttaanille

      versus

      Taulu 1, Taulu 2, Taulu 3... jne

      Poista
    3. Tai Heikki Klemetin muistelmakirjat: Kuvat kulki (1943); Kuvat kulki vielä (1944); Viimeiset kuvat (1945); Ei ne olleetkaan viimeiset (1946); Viidennet kuvat (1952).

      Poista
    4. Taitelijaystäväni Carin nimeää aina maalauksensa siinä esiintyvän kasvin mukaan, latinaksi. Koska tauluilla pitää olla nimi saadakseen ne luetteloitua ja myydyksikin, ja ihmiset haluavat ennakolta annetun merkityksen teokselle ymmärtääkseen sen.

      Itse en koskaan luen teosten nimiä gallerioissa, tekijöiden nimet kyllä. Jos teos on tehty hitaasti aukeavaksi mutta on mieleenjäävä, se aukeaa kyllä ajan mittaan. Mielestäni teoksen pitää aina puhutella ainakin yhtä ohikulkijaa, ilman selityksiä.

      Kirjat ovat sitten ihan eri asia. Ne oivat muotoonsa suljettu maailma ja tekijän sekä kirjan nimen pitää antaa ainutlaatuinen vaikutelma, että käteen otettaisiin -- "Tacitus: Germania".

      Poista
    5. Niin, jos minäkin saisin vielä hieman korjata tuota ehdotustani niin pistäisin viimeisen runokokoelmaani nimeksi "Viimeiset runoni. Anteeksi,"

      Poista
  4. Oikein aina odotan näitä Professorin kirjallisuusesseitä, ovat ne niin yllättäviä ja hupaisiakin yhteenvetoja. Näitä lukisin vaikka joka päivä.

    Vartion elämäkerrasta käy ilmi, muistaakseni ja oikein kuvan kanssa, miten vahvasti Anhava stilisoi hänen tekstiään "modernistisemmaksi". Tiivistyessään teksti yleensä paranee, niin nytkin. Erinomainen muuten tuo kansi.

    Päätalon nimeäminen omaksi ryhmäkseen on osuva, vaikka toki Koillismaa-sarjaa voi pitää perinteisenä maaseutukuvauksenakin (kainuismi taisi tarkoittaa eri asiaa). Päätalon äkkinäinen siirtyminen rakennustyömaalta maaseudulle vei häneltä kirjallisen eliitin orastavan suosion.

    Iijoki-sarja taas oli niin erilainen, etteivät arvostelijat ehtineet kyytiin. Myötähäpeää tuntien sai lukea Hesarinkin arvosteluja... Jos vastaavan teossarjan olisi kirjoittanut ranskalainen, se olisi modernia maailmankirjallisuutta.


    VastaaPoista
  5. Vartio kirjoitti kuitenkin ylioppilaaksi Nurmijärven yhteiskoulusta yhtä aikaa äitini kanssa. Hänen on täytynyt olla avainhenkilöitä vanhempieni tutustumisessa toisiinsa. Isäni, taidemaalari, on mainittu Vartion päiväkirjoissa, ja tunsi ilmeisesti Valter Vartion. Piirit olivat aika pieniä.

    Nobelia ei ole taidettu kertaakaan antaa sellaiselle joka on erehtynyt kirjoittamaan lapsille tai nuorille. Mutta kyllä Janssonin "aikuisten" kirjatkin ovat Nobelin arvoisia.
    AW

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Selma Lagerlöf sai nobelin, lopulta. Vaikka kohtasikin Ruotsin Akatemiassa pitkään vastustusta. Päätyi kyseisen Akatemian jäseneksi myös.

      Poista
    2. Rudyard Kipling sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon jo 1907, pari vuotta ennen Selma Lagerlöfiä.

      Onko yhdeksän vuotta pitkä aika odottaa? Koska vuonna 1904 palkinto annettiin yksin tein kahdelle kirjailijalle, oli Lagerlöf kymmenes henkilö (ja ensimmäinen nainen), jolle palkinto myönnettiin. "Lopulta" on tässä yhteydessä vähän turhan dramaattinen ilmaus.

      Poista
  6. Niin, nyt kirjailijoista esiin on nostettu Sally Salminen. Se ponnahti minulle esiin kun isosikoni kirjoitti lapsuusmuistojaan ja mainitsi miten 50-luvun alussa hän kesälomallaan tädilläni sattui lukemaan jonkun kirjan jota ei malttanut jättää kesken. Hän ei muistanut kirjasta muuta kuin omenat ja tytön joka joutui miehelään mentyään köyhyyteen vaikka toista luvattiin. Sitten kun isosiskoni täytti 60 päätin että etsin tuon kirjan noilla tiedoilla. Se oli helppoa kun tuttu vanhempi kirjastonhoitaja tunnisti huonollakin kuvauksella heti teoksen. Annoin sen lahjaksi siskolleni ja hän sai sen näin uudestaan lukea ennen Alzheimerin kylään tuloa. Toissaviikolla minä luin Kuningasmetsuri -kirjan. Siinä minulle tuli sama efekti että pakko oli lukea liki samalla istumalla läpi kun vielä tiesin sittemmin miehelle tapahtuneen.

    VastaaPoista
  7. "Kaikki naiset näkevät unia" kuulostaa jonkinlaiselta predikaattilogiikan harjoitustehtävän lauseelta: Ax(Nx -> Ux)

    Mikä tietysti on hyvin sopivaa, kun huomioidaan ne vaikutteet, joita Otavan modernistit tunnetusti ottivat analyyttisestä filosofiasta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, jos tuo kirjan nimi olisi toteamus jossakin väittelyssä, vaikea siihen olisi muuta kuin myötäilevästi kommentoida. Mollen elokuvassa Maa on syntinen laulun mukaan maallikosaarnaaja sanoisi, mutta tuleeko toisille silloin hiki?

      Poista
  8. "Kaikki naiset näkevät unia" on kyllä runollinen kirjan nimi mutta sisältö muistaakseni ei, vaan aika surullinen tai surullisen koominen kertomus pikku rouva Pyystä, joka ei tuntenut voivansa toteuttaa itseään vaan sai vain unelmoida jostain hienommasta, erityisesti taiteesta. Se oli todellinen aikalaisromaani 50-luvun naisesta tai naisista ("kaikki naiset"), jotka olivat muuttaneet maalta kaupunkiin ja opettelivat uutta elämäntapaa. Kaikilla ei ollut koulutusta ja kotiin oli usein jääminen lasten kanssa, vaikka oli oma ammattikin. 60-luvulla asia oli jo ihan toinen.

    Vartion muistelen itsensä sanoneen, "Minä olen rouva Pyy." Hän oli kyllä menestynyt ja saanut tunnustusta kirjailijana ja sosiaalisesti, mutta oli hän tietenkin "tyttö maalta" niissä pääkaupungin modernistipiireissä, joihin pian joutui. Ehkä repaleinen nuoruuden aika sai tuntemaan riittämättömyyttä. Tavattoman lahjakas kirjailija hän oli, ura vain katkesi kesken. Koko elämä oli kuin romaania. "Hänen olivat linnut" on minun suosikkini hänen kirjoistaan, siinä oli herkullista huumoriakin, vähän jotunilaista.
    Heijastumat Haavikon runouteen ovat oma lukunsa.

    Se, että Tove Jansson ja Astrid Lindgren jäivät ilman Nobel-palkintoa, oli kyllä suuri vahinko. Lastenkirjallisuutta ei aikaisemmin osattu arvostaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samaa mieltä Tove Janssonista ja Astrid Lindgrenistä. Luimme muuten nettilukupiirissä kolmen miehen porukassa kaikki Janssonin Muumikirjat kun kirjailijan syntymästä oli kulunut 100 vuotta. Ne ovat monikerroksisia ja paljon muutakin kuin lastenkirjoja.

      Poista
  9. Pieleen meni biografiat, kun netistä tarkisti. Joka tapauksessa äitini, jonka koulunkäynti oli samanlaista kiertelyä kuin Vartion, tutustui häneen Nurmijärven yhteiskoulussa. Pitää etsiä jostain lisää tietoa.
    AW

    VastaaPoista
  10. Luen juuri Deborah Levyn, Etelä-Afrikassa syntyneen brittikirjailijan pientä muistelmakirjaa, "Mitä en halua tietää", jonka hän on kirjoittanut naisen näkökulmasta "Vastauksena George Orwellin vuonna 1946 julkaistuun esseeseen "Miksi kirjoitan?" Siinä kummitädin reipas ja rohkea tytär opettaa pikku tyttöä, joka oli alkanut puhua kuiskaten, puhumaan kovaa, vaikka huutamalla."Tyttöjen on puhuttava kovaa, sillä muuten heitä ei kuulla," hän sanoi. Tuli mieleen Tove Janssonin "Näkymätön lapsi", jolle Pikku Myy opetti rohkeutta niin, että hän uskalsi taas tulla näkyväksi. Pikku Deborah oli alkanut puhua kuiskaten, kun turvamiehet veivät apartheidiä vastustaneen juutalaisen isän vankilaan neljäksi vuodeksi. Erinomainen muistelmatrilogian aloitus.

    Ei voi sanoa, etteikö naisille vieläkin asetettaisi rajoja ja etteikö heillä olisi syytä uneksia. Jos ei niinkään meillä, niin muualla. Canth ja Jotuni olivat aikamoisia tätejä, kun omana aikanaan pystyivät tekemään itsensä todella näkyviksi. Selma Lagerlöfille annettiin Nobelkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lagerlöf sai Nobelinsa ihan ylivertaisista ansioistaan, häntä aikaisemmin palkinto oli mennyt useille huomattavasti heikkotasoisemmille kirjailijoille. Lopulta akatemia sai käveltyä Lagerlöfin palkintoa pitkään vastustaneen sihteerinsä yli.

      Pohjoismaissa ovat naiset olleet kautta vuosisatojen huomattavasti tasa-arvoisemmassa asemassa kuin etelämpänä. Perintöoikeuskin jo vanhimmista Ruotsin laeista lähtien, tosin rajatumpana kuin miehillä.

      Naisten aseman rajoittaminen oli enemmän herrasväen, aateliston ja viranhaltijoiden ajamaa 1800-luvun loppupuolelle asti. Virat ja sukukartanot haluttiin pitää miesten hallussa. Kansa oli tasa-arvoisempaa, vanhojen lakien mukaan.

      Poista
    2. Selma Lagerlöf on paitsi tunnustetusti hyvä kirjailija myös rakastettu, jossain yhteydessä "Gösta Berlingin taru" on valittu Ruotsin parhaaksi kirjaksi, ja suosituin se ainakin on. On sitä Suomessakin luettu paljon. Minäkin muistan ahmineeni sen aikoinaan innostuneena. Isän sisko on kertonut, kuinka he, perheen
      nuoret, olivat menneet iltamiin joskus 20-luvulla ja äiti oli pistänyt oven säppiin sisältä päin. Pikkuveli oli sitten tullut avaamaan Gösta Berlingin tarina kädessä, koko ajan lukien ja samalla jotain pappilan mamselleista höpöttäen. Aamulla hän oli ihmetellyt, miten toiset olivat päässeet sisään, niin kirjan lumoissa hän oli ollut.
      Lukeminen on kyllä periytyvä harrastus. Sen Taavetti-sedän tytär oli äidinkielen opettaja ja tyttärenpoika on valinnut kirjallisuuden ja elokuvatutkimuksen ammatikseen.
      Nykyisin tietokone ja kännykkä vievät nuorten mielenkiinnon - vaikka kyllä sitäkin kautta luetaan, jotain. Harvemmin paksuja kirjoja.

      "Peukaloisen retket villihanhien maassa", nykyään "seurassa", on myös rakastettu monenlaisina kirjoina ja filmeinä, alun perin kirjoitettu opetusmielessä, että koululapset voisivat tutustua laajaan maahansa. Nils Holgersson-laulu kaikuu vieläkin päässä jostain TV-sarjasta.

      Poista
  11. En ole varma asiasta mutta Jotunin elinaikana taisi Maila Talvio olla näkyvin naiskirjailija. En tiedä hänestä kuin nimen ja poliittisen suuntautuneisuuden.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Arto Paasilinnan mielipide Talviosta kirjassa "Herranen aika"..

      Poista
  12. Tove Jansson, yliarvostetuin suomalainen kautta aikojen?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tunnet siis hänen tuotantonsa?

      Poista
    2. En yhtään ihmettelisi, jos salanimen takaa paljastuisi persu tai sen hengenheimolainen.

      Poista
    3. Tarkoitat varmaan taidemaalarina? Ei ole ollenkaan huono mutta olisi tarvinnut kehittymiseen enemmän aikaa. Kirjalliset ja kuvitustyöt ovat oikeasti maailmanluokkaa.

      Poista
  13. Kiitos Jukka K, kirjoittaa Jukka T Iisalmesta

    VastaaPoista
  14. Kirjastoista kaikkein kaunein Gatsbyn. Ota kirja mikä tahansa, niin näet: joka nide nukkuu neitsyenä, paperinsa veitsen viiltämättä. Syrjät pörröiset saa siltä, joka rohkenee sen unitaian murtaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vahvaa ironiaa päähenkilön varakkuudesta ja sivistyneisyydestä. Gatsbylla oli vaikuttava kirjasto, mutta hän ei ole lukenut siitä mitään.

      Poista
  15. "Omana ryhmänään Päätalo."

    Olen lukenut vain yhden, jonkin "vikke nilon" ja "nikke vilon", koululaisena, vuosi taisi olla 1967 (?). Se sitten riittikin.

    Luin eilisiltana HS:n Teema-lehden Väinö Linnaa käsitelleen numeron 5/2020, joka aikoinaan jäi vähälle selailulle. Yksi artikkeleista kertoi Urho Kekkosen, Väinö Linnan ja Kalle Päätalon tapaamisesta Tamminiemessä lokakuussa 1977. Lainaan otteen:

    "Keskusteluun oli varattu aikaa kaksi tuntia, ja tarkoitus oli nauttia vielä lounas päälle. Kekkonen ja Linna olivat valmistautuneet hyvin ja selvisivät vuorosanoistaan. Päätalo jaaritteli ja jaaritteli. 'Päätalon puhe oli yhtä junnaavaa kuin hänen kirjansa', jutun [HS:iin] kirjoittanut toimittaja Hannu Savola muisteli myöhemmin." - Lopulta Kekkonen väsyi, adjutantti johdatti hänet yläkertaan ja peruutti yhteisen lounaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, minäkin luin Linnalta jonkin Määränpään tai Päämäärän ja se sitten riittikin.

      Kekkosen touhuja seurasin noottikriisin aikana ja se sitten riittikin.

      Eikä se minkään kirjan vika ole jos Urkki vetää ittensä heti känniin. Sille ei mikään riittänyt.

      Poista
    2. Hieno kommentti! Juuri sen uuden "asiallisen" ja "viihdyttävän" kommenttilinjan mukainen, jota professori vastikään kuulutti rajoja pannessaan. Nyt hänkin hyrissee tyytyväisyydestä.

      Poista
    3. Minä yritin lukea kerran Päätalon "Höylin miehen syksyä", enkä päässyt edes ensimmäisen luvun loppuun.
      Päätalo onkin yksi niitä harvoja kirjailijoita, joiden teos on jäänyt kesken, vaikka yleensä luen lähes minkä tahansa aloittamani teoksen alusta loppuun (Proust alkukielellä on toinen, joka jäi kesken).

      Poista
    4. Päätalo jos kesken jää, peilistä katsoo vikapää.

      Poista
    5. Päätalosta jos pitää, pitää olla vikaa päässä.

      Poista
    6. Päätalosta ken pitää, sen päässä viisaus itää.

      Poista
    7. Äijät on pää asiassa. Päätalonmiesasennetta.

      Poista
    8. Ei siltä oikein vaikuta, lapsellisuus ja taantuminen pikemminkin.

      Poista
    9. Kovin on lapsellista, joo. Bemari parempi kuin audi!

      Poista
    10. Molemmat yhtä huonoja, ranskalaiset ovat Autoja.

      Poista
  16. Pietarissa enemmän rahasta kuin arkkitehtuurista kiinnnostunut taho grytderoi kerrostaloja. Naapurin riidat kuuluivat vaimenamattomina väliseinän läpi. Asukas nikkaroi seinälle kirjahyllyn ja sijoitti kirjansa sille. Häiritsevät äänet vaimenivat.

    VastaaPoista