On niitä seurattu, mutta eilinen sanomalehden listaus nosti esiin yhden, jonka kuunteleminen nosti esiin kaksi ajatusta.
Kuuntelemalla isojen toimijoiden podcasteja voi heti todeta, etteivät ne osaa, ainakaan vielä. Erityisten aihepiirien podcasteissa on sama paha puoli kuin blogeissa. Koska niissä on kova työ, ongelma on raha.
Tein sitä jokaviikkoista suoraa ohjelmaa, eikä siitä ole monta vuotta. Meillä oli kahden vakiohenkilön lisäksi melkein aina vieras. Taksa on suunnilleen se, että tunnin ohjelmaan menee viikon työ.
Kuuntelin Ingmar Bergmanin ”Mansikkapaikkaa” käsittelevän podcastingin. Siihen oli leikattu sekaan dokumenttiaineistoa. Gunnar Bolinin vieraana oli erittäin ammattimaisia näyttelijöitä, jotka olivat työskennelleet paljonkin Bergmanin kanssa.
Yllättävä ja innostava veto oli toteamus, että tuo elokuva saavutti hyvin nopeasti maineensa ulkomailla. Ruotsissa sitä pidettiin kyllä hienona mutta ei ehkä niin ainutlaatuisena. ”Ulkomailla ei ymmärretä ruotsin kieltä”, nykynäyttelijät sanoivat.
Vasta nyt ymmärsin selkeästi, että jopa Viktor Sjöström, itse kymmeniä elokuvia ohjannut suurklassikko vanhana professorina, käytti ääntään tavalla, joka oli elokuvan ja teatterinäyttämön puolivälistä. Kaikille – ja kaikille ruotsalaisille – on täysin selvää, ettei ”paskarealismi” (Begmanin itse käyttämä termi) toimi elokuvassa.
Kun joku puhuu elokuvassa tai televisiossa luonnollisesti eli juuri samalla tavalla kuin kavereille Kampin keskuksessa, se kuulostaa kammottavalta. Eihän normaali ihminen edes puhua täysiä lauseita. Ilmeet, liikkeet ja asennot ovat puoli viestiä. Kuulin tai luin muuten jostain, että mitä kaameammalta korinalta puhuttu arabia kuulostaa esimerkiksi minusta, sitä hienommin esitettyä ja kunnioittavampaa se on. Hyvä nyrkkisääntö. Englannissa on vieläkin päinvastaista. Ellet saa mitään selvää toisen puheesta, tämä on ilmeisesti ylhäisaatelinen tai rappeutunut tiedemies Oxbridgestä. (Poliitikot ovat tottuneet puhumaa medialle.)
”Mansikkapaikassa” asetelmat rakentuvat henkilöiden, esimerkiksi vanhan professorin, riitelevän nuoren parin ja liftarin aivan erilaisista puhetavoista, ja professorinkin repliikit kuulostavat aivan erilaisilta silloin kun hän puhuu itselleen ja sitten muille. Hänen kylmän realisminsa pettäminen, yksi elokuvan teemoista, erottuu ääntämisessä asti.
Meillä Suomessa on vain vähän vastaavaa, koska nopeahuuliset elokuvat eivät yleensä ole meillä menestyneet.
Luettuani ehkä liikaakin I. Bergmania (ja muistaakseni suomennettuani jotain) ja Donnerin dokumenttia suuresti arvostaen aion kyllä kuunnella ainakin 24 tuon blogin jaksoa.
Olen kokeillut. Elokuvaa katsovalle yleisölle ei voi puhua ja elokuvan pysäyttäminen kommenttia varten on hyvin häiritsevää. Podcastissa ei ole tuota ongelmaa, koska tuntiin mahtuu noin viisi eri aihetta ja ne on hyvä erottaa ääninäytteillä. Tehosteen käyttäminen söisi keskustelun uskottavuutta.
Elokuvaääneen on eniten vaikuttanut mikrofoni ja langaton lähetin. Lauteilta kesälomallaan kesäelokuvaan siirretty Suomi-Filmi-näyttäytyjä, joka oli lavalla deklamoinut niin että yläpenkeilläkin kuultiin mitä se sanoi, sai kesäpuskafarssissa jatkaa miltei samaa linjaa, jos tehtiin jälkiäänittämätöntä kuvaa. Se yksi tai kaksi mikrofonia kun olivat kohtuu epäherkkiä ja kaukana, paitsi lähikuvissa, joista ei pidetty.
VastaaPoistaSekä teatterin että elokuvan äänen ovat tyystin muuttaneet minikokoiset mikrofonit sekä langaton lähetin joka klipsataan kiinni näyttäytyjän selkäpuolelle. Kun samalla teatterikoulussa on lopetettu puhetekniikan koulutus, koska on mikrofonit, on paikoitellen luonnollinen sössötys vallannut alaa. Kaurismäkien ensimmäinen, Valehtelija, on hyvä esimerkki siitä kuinka vanhoilla mikrofoneilla ja huonolla artikulaatiolla voi pilata ihan hyvän elokuvan. Sittemmin on osattu paremmin.
Oikeaa elämää puhepuutteineen ja epämääräisyyksineen tuskin kannattaa päästää elokuvaan, jota on joskus kuitenkin verrattu elämään josta tyhmät hetket on leikattu pois. Elokuvaan mennään ihailemaan esikuvia.
Yleensä kyllä on niin, että jos en ole saanut selvää englantilaisen puheesta, hänen puheenpartensa on ollut duunaricockney, tai sitten kyseessä on ollut skotti, joka tosin ei mikään englantilainenkaan ole. Yläluokkainen Oxford English sen sijaan kolahtaa hyvin muinaiseen kouluopetukseeeni.
VastaaPoistaNyt alkaa tulla esiin valtamediaankin se Washingtonin valtapeli josta kirjoitin tässä blogissa jo pari kuukautta takaperin.
VastaaPoistaOlisi kiva kuulla, onko professori Kemppinen valmis tuomitsemaan esimerkiksi tämän FBI:n toiminnan, vai onko Kemppinen yhä systemaattisesti korruptoituneen valtaeliitin puolella. Suomen poliisin lähteiden kirjaustoiminnan laittomuuksia Kemppinen oli valmis puolustelemaan ja niiden oikeusjuttujen merkitystä vähättelemään.
"It’s hard to feel confident in law enforcement when a former deputy director of the Federal Bureau of Investigation, Andrew McCabe, reveals that a small cabal of unelected senior law-enforcement officers held meetings in May 2017 to plot Mr. Trump’s removal from office."
https://www.wsj.com/articles/bill-barrs-hot-mess-11550188935
Sjöstedtin lisäksi näyttää olevan toinenkin vakituinen kommentoija, tämä henkilö M, joka horisee omaa agendaansa useinmiten ilman minkäänlaista yhteyttä blogin kulloiseenkin aiheeseen.
Poista"Kuka tahansa voi postata edelleen artikkelin, mutta tutkiminen ja kirjoittaminen on kovaa työtä ja vaatii aikaa ja rahaa. Ennen kuin pilkkaat `valtamediaa´, huomaa että se ei enää ole valtavirtaa. Nimenomaan pilkkaaminen on valtavirtaa ja helppoa ja oikea journalismi on ärhäkkää ja vaikeaa."
PoistaValtamedia on vielä valtavirtaa, koska moni uskoo vain sen mitä HS tai Yle sanoo. Jopa bloginpitäjä on todennut niin. Siksi on pakko viitata valtavirtamedian artikkeleihin että ihmiset liikkuisivat edes millin oikeaan suuntaan.
PoistaToki oikea journalismi on todella vaikeaa. Osittain siksi sitä ei Suomessa ole. Vaikuttaa siltä, että useimmat valtamediat jopa aktiivisesti levittävät valheita ja muuntelevat todellisuutta sellaiseksi, ettei sitä edes tunnista.
Tästä syystä ihmiset ovat niin kaukana todellisuudesta, ettei todelliselle journalismille tunnu oikein olevan edes kysyntää. Itse käytän tuntikausia asioiden tutkimiseen päivittäin, ja luultavasti osaisin niistä myös kirjoittaa, mutta se lienee tässä kohdassa turhaa.
Mutta voin olla tässä väärässä, koska maailmalla jotkut ovat menestyneet siinä melko hyvin. Ehkä tässä olisi markkinarako.
Katsottuani Bergmannin neliosaisen dokumentin näin Donnerin kerran hymyilevän maestron pöydässä. Ei sanaakaan Donnerista. Donner taas antaa dokumentissaan aivan eri kuvan. Muuta yhteistä ei tainnut olla kuin naiset.
VastaaPoistaRuotsalaiset ehkä halusivat aktiivisesti unohtaa suomalaisen, joka kävi pokkaamassa Oscarin heidän rakkaimmasta elokuvastaan. Donnerin dokumentti oli kaunis muistokirjoitus Bergmanille, jonkinlaiseen loppuaikojen välirikkoonkin vain viitattiin lyhyesti, pahoitellen. Bergman kertoo kauniilla kielellään muistojaan ja mielipiteitään vilpittömästi ja auliisti, kuin ystävälle ainakin, ja Donner johdattelee keskustelua taitavasti taka-alalta. Hieno dokumentti aikaisemman pitkän haastattelusarjan rippeistä. Eija G
PoistaBergmanin dialogi on tyyliteltyä ja korotettua, "kukaan ei puhu niin". Se on tavallista näytelmissä ja elokuvissa muutenkin. Kukaan ei ole koskaan puhunut niin kuin Shakespearen henkilöt. Bergmanilla on kulta-aika teatterissa, koska hänen teoksissaan on antoisia rooleja näyttelijöille. Naturalistisen dialogin ja puhtaan runolaulun välillä on laaja asteikko.
VastaaPoistaKaikenlaisten podcastien kuunteluun voisi käyttää lopun elämäänsä, niin paljon niitä tulee. Tuo Bergmanpodden on kyllä mielenkiintoinen, kun ruotsalaiset ovat niin hyviä keskustelijoita, paitsi kun innostuvat liikaa ja puhuvat päällekkäin. Että käyttääkö Bergman teatterikieltä? Esimerkkinä "särk", jota kukaan ei käyttäisi nykyään yöpaidasta eikä käyttänyt 50-luvullakaan. B:n rakkaan isoäidin aikaan se varmaankin oli tavallinen, ja ainahan vanhat sanat ovat runollisia. Modernikin ilmiö on todettu: kaduilla näkee Ruotsissa nykyisin mustia miehiä "i särk", pitkässä valkoisessa paidassa, luki jossain, oikein kuvan kanssa.
VastaaPoistaBergman-dokumentti "Elämä neljässä näytöksessä" sisälsi osittain uuttakin asiaa, näytti erityisesti ohjaajan ikävät luonteenpiirteet vanhana. Olihan hänellä hyvä esikuva lapsuudessaan, mutta sen ansiosta hänestä kai puristui esiin loistava taiteilija. Ja ympäristön kulttuurin ja perinteiden.
Donnerin puolesta harmitti, että häntä ei dokumentissa mainittu lainkaan, vaikka hänhän sen sai aikaan, että Fanny ja Alexander ylipäänsä filmattiin. Lukaisin sen taloudenhoitajankin muistelman. Loppu oli traaginen, yksinäinen, niin kuin monilla muillakin pitkään eläneillä. Lapsetkaan eivät olleet läheisiä yhtä, kahta lukuun ottamatta. Yksi oli jopa ilmoittanut, että isä ei saa tulla hänen hautajaisiinsa. Komeat miesnäyttelijät ja nuoret ohjaajanerot saivat kuulla kunniansa mutta naiset hurmattiin. Yleensä jäivät sitten yksin. Bergman oli erityisesti naisten ohjaaja, antoi naisille rooleja. Suuri egoisti, mutta kai se on taiteen nimissä hyväksyttävä, että hän oli paitsi suuri ohjaaja myös "dumme svin" (tms), kuten Lars von Trier sanoi. Merkittävä kirjailijakin. Eija G
Enimmät ohjaamistaan elokuvista Bergman myös käsikirjoitti itse, jopa niin, että tietoisesti kirjoitti tulevan elokuvan kohtauksia ikään kuin jo leikkaisi niitä valmiista filmimateriaalista. – Tämä on muuten suunnaton etu ohjaajalle kun myöhemmin alkaa tehdä elokuvaa. Onpas! – Vaikka Bergman ei paljoa julkaissutkaan (= antanut tekstejään julkaista), hän oli merkittävä kirjailija. "Laterna magica" on ehkä "rehellisin" omaelämänkerta mitä kukaan on itsestään kehdannut kirjoittaa... luulin myös minä, kun sen luin. Mutta kun ei niin ole! Kirja on tulvillaan puolitotuuksia ja suorasanaisia valheita ja mitä vaan och så vidare. Mutta samalla se - ja siinä sen viehätys, se on pullollaan vilpitöntä itseironiaa! joka mielestäni aina päihittää Porvariston hillittyn charmin (La Charme discret de la bourgeoisie).
PoistaSitä paitsi - oletteko panneet merkille? - kaikki suuret kirjailijat ovat kauheita valehtelijoita! Minä olen. Koska... keksimällä (= valehtelemalla) asioita ja tapahtumia saa Elämän paremmin hollille. Ja myös mielenkiintoisemmaksi.
Sen takia - nyt mä sen vasta hokasin - hieman epäluuloisesti suhtaudun Päätaloon. Kirjoittaa hän toki hyvin ja laveasti mutta mielestäni hän ei osaa uskottavasti valehdella, on aina niin tosissaan. Jos Shakespearekin olisi vaan kirjoittanut mitä hänelle itselle tapahtuu, eikä olisi varastellut tarinoita muilta, pahuksen plagiaattori, näyttämötaiteemme olisi ihan muuta kuin mitä se nyt on. (Enkä tarkoita tällä sitä että nyt se hyvin on.) Mutta kuka semmoista, jos se vielä pituudella on pilattu, näytelmää jaksaisi katsella missä Shakespeare kävelee Stratford-upon-Avonin kaduilla ja miettii "To be, or not to be, that is the question". Teistä en tiedä, mistäs minä sen tietäisin, mutta en minä ainakaan - koska rakastan teatteria. Ja sen tekemistä.
Poista"Hyvä tahto" ja "Sunnuntailapsi" tekevät vaikutuksen luettuinakin. EG
PoistaMinun mielestäni Päätalon suosion salaisuus on kirjojen sisällössä, ei siis kielessä. Päätalo oppi kovalla työllä ja hingulla kirjoittamaan ihan kohtuullisen hyvin, sekä teknisessä että taiteellisessa mielessä, mutta on tässä maassa paljon parempiakin kirjoittajia, eläviä ja kuolleita. Vaikkapa Haanpää.
PoistaPäätalon voima on siinä, että hän kuvaa uskottavasti ja elävästi mennyttä suomalaista maailmaa. Samaa missä monen meistä isät ja isoisätkin elivät. Luulenpa, että aina uusi polvi tulee hänet löytämään.
No, voittaa Päätalo kirjoittamisen taidossakin mennen tullen jonkun Knausgårdin. Sisällössä sitten sata nolla.
Kummallakin oli sama alkuasetelma, Päätalolla ja Knausgårdilla, isä-kapina ja häpeä, ja kumpaakin olen nauttien lukenut, eri syistä. Päätalon murre alkaa soida päässä kuin vieras kieli. Eija G
Poista"Tein sitä jokaviikkoista suoraa ohjelmaa," Niinpä teitkin. Hakeuduin radion ääreen vasta lopulla sarjaasi ja heti ryntäsin sinne Bulevardin ja Manskun kulmaan, kahvilaan katsomaan. Oli kiva tuijotella kuin muina miehinä.
VastaaPoistaKummallisen etevää radiotyötä. Syntyi ihan tiimejä sen vieraankin kanssa. Taidat olla seurallinen, salasosiaalinen aidosti, vaikka etevyytesi kyllä erottaa Sinut väkisinkin muista eikä kuilu sillotu kun alempi ei saa omaa sillanpäätä kohdalleen. Ei millään, mutta Sinäpä et häiriinny.
Radiomies Hannu Taanila vetää komeita monologeja, mutta juuri koskaan ei juttukumppani saa suunvuoroa nopealta ja nokkelalta "toimittajalta". Pitäisi ajaa Keravalle ja tsekata onko mies armollisempi sikäläisen Kirjaston Taanilan tunneilla. Kun itselleni tuli Markku Kuisma kuin pelastajaksi vanhan ajan radioesitelmässä kertomalla mitä puusta saa irti kuten vaikka meidän Suomen (siis että joku Suomessa tunsi maansa), niin olipa irvokasta -tai hassunkurista kun myöhemmin Taanilan haastattelussa Kuisma sai tuskin suunvuoroa.
No, parhaita kaikki mainitut tavoillaan ja ominaispiirteineen. Kemppisestä tykkään eniten kun tänne pääsen sohimaan itsekin. Se on aika tärkeätä jonkunsortin pöljälle, meikälle siis täällä Pakun ratissa, mieli muualla. Paremmista vielä yksi. Paavo Haavikko kirjoitti ajatussäkeen pari punaisissa seistessään.
Haavikon historiavisiot olivat herättäviä. Olin kuvitellut historianprofessoreista kaikkea hyvää. Oli järisyttävää lukea Kansakunnan vaiheita ja vielä kun luin heti perään Puhua vastata opettaa pistoja. Ja kuinka Haavikko piti historiatieteen miehiä tonttuina. Siinä putosi pohja verokansalaisuudelta ja heräsihe kiusallinen osaamisen hinku ja nöyrä uteliaisuus, ihan omin silkosilmin.
Kävin sitten Kino Lokakuussa viime viikolla. Olipa kiinnostava nyky Mullah tataarien maalta 2t 18m pitkä osoitteleva jännittävä havaintoaineisto -ei mikään "tarina" vaan tosiasioiden, monilukuisten ja -lajisten näyttöjen panemista framille mitä tiedetaide on.
Sitten oli Odessan restauroidusta viljasatamakaupungista huikaisevan hienoja wanhanajan katukuvia. Ja typeriä moderneja toimistoja jos mahdollista vielä pöljempine ihmisineen, osajineen uusimman osaamisen terällä. Hyvä mutta tuttua ankeaa kotikaupungistamme. Löisin vaikka vetoa että tänäiltana ennakossa Q-teatterin Medusa kelluttaa katsojia samassa happikadossa. Ainut vika että Quu:n ystävät tietävät enkä siksi löytäisi vastapuolta vedolleni, mutta ne jotka asiaa tarvitsisivat eivät paikalle arvaa saapua. Niin kiehtovaa kuin ensi- tai toiskertaiselle olisikin ratkaista arvoitusta jonka äärelle jotenkin mäihällä olisi osunut. Vähän kuin meikälle tämä Kemppinen. Parempaa tämä on kuin bruttokansantuote.
Jaaha, pitää mainita kohta suljettavan Andorran yleisöstä upeat turkit naisilla ja luontevan itsetietoiset ystävällisen sosialiteettiset miehet, samassa leffassa ja festareilla kun oltiin. Ja vielä nostalgisessa menneisyydessä joka kylvää edes leffassa perhemäisen ihmisyyden versoja Helsingissämme.Jukka Sjöstedt
Hyvä, kerrankin Sjöstedt pysyy asiassa! Mukava lukea.
Poista”Ulkomaalaisia kirjoja ei kannattaisi lukea.” Tunnen suurta epävarmuutta lukiessani kirjaa tai muuta tekstiä, jonka kirjoittajan (kulttuuri)ympäristöä en tunne riittävästi. Koko ajan tuntuu siltä, että kirjoittaja edellyttää lukijan tietävän asioita, joita minä en tiedä. Ja tämä johtaa tekstin mahdolliseen väärinymmärtämiseeni kaiken aikaa. - JR
VastaaPoistaDonneria arvostetaan Ruotsissa suuresti, myös Bergman-yhteyksissä. Norstedts julkaisi Bergmanin kootut teokset viime vuonna 40-osaisena sarjana. Kuusi osaa bibliofiilijulkaisuina ja 34 osaa print on demand. Tämä taitaa olla ajan henki.
VastaaPoista