Kaupassa

Eräs tuleva näyttelijä ja ohjaaja osasi, näin kertoi hänen äitinsä, jo alle kouluikäisenä sanoa puhelimeen:” Äiti on kaupassa. Hetkinen – hän vetää juuri.” Pojasta tuli ponteva.

Se oli tämä sama poikanen, joka kansakoulussa vastasi opettajan tahdittomaan kysymykseen ”Uskovatko sinun isäsi ja äitisi Jumalaan”, että ”välillä uskovat, välillä eivät”. Vastaus oli mielestäni teologisestikin niin pätevä, että olen kaiuttanut sitä laajoihin piispallisiin piireihin.

Itse aioin asentaa puhelimen viereen napin, jota painamalla olisin voinut soittaa omaa ovikelloani. Siihen aikaan muuan vanha sukkulainen, jonka mielialaa ei ollut syytä eikä sydäntä raskauttaa, piti tapanaan soittaa kolmisen kertaa viikossa kertoakseen koko pitkän ja surullisen elämäntarinansa muistutellen samalla mieleensä kaikki vaelluksensa varrella kärsimänsä vääryydet. Tarina oli pitkä, ja olihan se surullinenkin. Kerrankin 2o0-luvulla kissa oli ollut kateissa päiväkausia.

Korkeiden tuomioistuinten hyödyttömänä virkamiehenä opin kyllä, miten voi ilmeellään viestittää virkakunnan juhlavuutta ja sitä tarkkaavaisuutta, jolla oikeusalamaisten asioihin suhtaudutaan, ja samalla lukea Mustanaamiota tai Pekka Lipposen seikkailuja pöydällä olevien lakikirjojen piilossa. Sanokaa minun sanoneen, että tuohon ei digimedia pysty, ei edes Finlex, vaikka se sisältää kansankunnan valioiden oivallisimmat aivoitukset eli siis voimassa olevan kotimaisen lainsäädännön ja valtiosopimukset.

Ehkä olen tullut maininneeksi asiasta tämän blogin jaksossa ”Miten väitöstilaisuuden custoksena ollaan”, siis sen saman, jossa neuvotaan olemaan kuolaamatta frakin rintamuksille. Käytin Ballografin tai Parkeerin oivallisiksi tunnettuja kyniä, sillä Mont Blanciin minulla ei ollut varaa. Kun tieteellinen diskurssi nousi huimiin korkeuksiin ja siis istuttiin siinä kymmenien, joskus sadankin ihmisen silmissä, hypistelin vakuuttavasti kynää ja olin tekevinäni muistiinpanoja. Kun kynä sitten putosi kädestä, heräsin kopsahdukseen, ja tietääkseni aina juuri ennen kuin kuuluva kuorsaus olisi alkanut. Se on nimittäin tiedettä se, että nukahtaessa sormien ote kirpoaa (mutta kuollessa ei).

Vahvistamattoman tiedon mukaan Turun hovioikeudessa muuan neuvos kuoli kerran massiiviseen sydänkohtaukseen istuntosalissa tuosta vain, ja vasta kolmantena päivänä tapahtuman jälkeen virkaveljet alkoivat huomata jotain epätavallista. Siihen aikaan istunnoissa ei siis ollut oikeuttaan hakevia eli yleisöä.

Sitä en pidä totena, että nimeltä mainittu kirkkoherra olisi seurakunnasta kyllä pitkältä tuntuneen alttarirukouksen jälkeen jatkanut toimitusta sanomalla kumealla äänellään Isän ja pojan sijasta, Pyhästä hengestä puhumattakaan, ”Ruutuässä”.

Mutta verkon kautta ostaminen ei korvaa tunnemaailmaa, jonka kauppahuoneistossa asiointi antaa. Viimeksi oli vuorossa Vuorikadun Rosebud, jonka valikoima on kyllä todella hieno.

Mutta varoitan uskomasta kirjoituksiini. Olen kaupassa kasvanut. Äitini hoiti sellaista, ja tädit ja niin poispäin. Kun kaikki oli saman katon alla, olen seilannut kauppaliikkeissä siitä pitäen kun opin kävelemään. Hienoin oli kellokauppa. Vahinko että siellä ei yleensä saanut koskea mihinkään. Mielenkiinnoton oli kangaskauppa, jossa mm. vaihdettiin flanellia voihin ja muniin.