Tarina

Se on hyvä äänestystulos, että ”Komisario Palmun erehdys” on parhaita ellei paras kotimainen elokuva, kiitos Matti Kassilan ja Mika Waltarin.

Se on erikoisempaa, että jopa Palmun jatko-osat huomioon ottaen se oli ensimmäinen ja viimeinen elokuva lajiaan.

Hakuteosten mukaan kysymyksessä olisi ”murhamysteeri” englantilaiseen tapaan. Onhan se niinkin, mutta pikemmin se on bulevardikomedia wieniläis-berliiniläiseen tapaan.

Waltari osasi tuonkin asian. ”Omena putoaa” – se elokuva, jossa Tauno Palo esittää etevästi hampuusia, oli sekin omalla tavallaan tilannekomedia (samalla tavalla kuin Kiven ”Nummisuutarit”).

Kassila sai tässä hienoista näyttelijöistä irti sellaisen iloisuuden ja nopeuden, joka ei häpeä edes Lubitschin ja Billy Wilderin rinnalla.

Tapaus on erikoinen, koska suomalaisen näyttämöhuumorin perikuva on tietenkin tapaus, jossa pappi ja poliisi juovat viinaa ja hukkaavat housunsa tai sitten isänän haitari halkeaa kesken soiton.

Itse asiassa humoreski (tyyppiä ”Hilman päivät”) saattaa olla tyylilajina kateissa. Sietää panna merkille, että sellaiset tekijät kuin Tervo, Hotakainen ja Arto Paasilinna ovat tuottaneet jotain, jonka luonnontieteellinen keskusmuseo luokittelisi mielellään esimerkiksi ryhmään ”veijariromaanit”. Sen ryhmän korkeita perustajaisiä olivat Maiju Lassila ja Pentti Haanpää.

Kassilan filmografiaa katsellessa huomaa, että hän liikkui jokseenkin kaikilla elokuvan alueilla sotilasfarssista itkunsekaiseen itkeskelyyn. Joltain osin se voi johtua ajasta eli tuotanto-olosuhteista. Joltain osin taustalla häilähtelee suomalaisen elokuvan suuri (venäläissyntyinen) nimi Valentin Vaala, joka kävi Helsingissä Katajanokalla syntyneenä samaa venäjänkielistä oppilaitosta kuin kauan myöhemmin esimerkiksi Babitsinin sisarukset.

Ja siitä tulee mieleen, että komedia menestyi ja kukoisti suuresti Venäjän keisarikunnassa.

Komedia Kassilan tavoin esitettynä on taitoa vaativa keino kertoa tarinoita maailmasta. ”Mysteeri” on aika kiinnostamaton sellaisenaan. Sanon tämän kaikella kunnioituksella niitä kohtaan, jotka pitävät esimerkiksi sanaristikoista. Sellaisen tekeminen voi olla rentouttavaa ja rauhoittavaa.

Mutta kaikki kirjat ovat dekkareita, eikä sellaista asiaa kuin ”juonivetoisuus” oikein ole olemassa Tarinoissa on vähintään yksi tyyppi eli henkilö, kirjoittaja. Tämä koskee siis myös Tristram Shandya ja Joycen ”Odysseusta”. Kassilan – Waltarin tyypit ovat Suomessa ja Helsingissä jokseenkin uskomattomia, mutta mieleenpainuvia, myös Leevi Kuuranteen hovimestari, vaikka luultavasti tässä maassa ainakaan suomea puhuvalla puolella ei ole koskaan nähty livreepukuista miespalvelijaa.

Tarinan pohjalla on kuitenkin aika hieno kuvaus raha-aatelista ja virkamiehistä ja aina ajankohtainen kysymys, saako poliisi ”herrat” kuriin. Kun satun tuntemaan asian ja voin katsoa peiliin, todistan että jopa Matti Raninin maalaispöljäke, joka suoritettuaan oikeustutkinnon nousee päälliköksi (jatkossa), osuu ja uppoaa. No. Waltari olihelsinkilöinen, Kassila alkujaan ei. Hyvä pari.