Sivun näyttöjä yhteensä

25. heinäkuuta 2018

Muru


Kuva: Wikipedia 
Aivan mainio älynväläys iski arkeologi John Chapmaniin runsaat kymmenen vuotta sitten. Hän näyttää julkaisseen uudenkin, luultavasti aika teknisenteoksen asiasta.

Figuriineja, sellaisia kuin kuvassa oleva Venus, kaikkein kuuluisin, on löydetty satoja. Tonavan alajuoksua on sanottu myös Vanhaksi-Euroopaksi. Siellä alkoi kuhina kohta kun mannerjään jäänteistä oli päästy.

Tämä arkeologi totesi saman kuin muutkin, että löydöistä tavatut figuriinit eivät yleensä olleet ehjiä. Järkevä johtopäätös on, että siksi ne oli viskattu menemään.

Mutta tämä tutkija ryhtyi järjestelmällisesti penkomaan muita, runsaita löytöjä, ja ennen pitkää hänellä oli kokoelma puuttuvia palasia. Sensaatio oli, että kun itse kuva oli tavattu joltain tietyltä kaivaukselta, puuttuva palanen löytyi toisesta paikasta, joskus sadan tai jopa satojen kilometrien päästä.

Ja siitä sitten kartan kanssa katsomaan. Johtopäätös oli, että kuvan rikkominen oli tahallista ja palasen antaminen toiselle, joka vei sen mennessään, saattoi siis liittyä rituaaleihin tai esimerkiksi kaupankäyntiin.

Idea voisi olla sama, jonka tunnemme jopa mafiaelokuvista. Pomi repäisee dollarin setelin kahtia ja antaa asioilleen lähtevälle toisen palasen ja se toinen palanen toimitetaan muuta reittiä tarkoitettuun paikkaan. Kuka tahansa näkee paljaalla silmällä, ovatko setelin palaset samasta rahasta. Paperi repeää aina hiukan eri tavalla, eikä roskiakaan tule. 

Jos figuriini on savea, muruja tulee mutta ei luultavasti paljon. Jos se on eläimen sarvea tai luuta, murtopinta on kai jokseenkin puhdas.

Nerokasta, sanoisin.

Usein esitetty ajatus on, että kauppahinta on aika myöhäinen ajatus. Myös ammattilaisten eli kauppiaiden kesken kauppa tehtiin niin, että ensin toinen lahjoitti kysymyksessä olevan esineen, joka oli esimerkiksi atsteeekkien valtakunnassa usein papukaijan sulka, jollaisia arvostettiin kovasti ja käytettiin koristeina ja arvon merkkeinä. Toinen antoi sitten omasta vapaasta tahdostaan puolestaan lahjan, esimerkiksi harkon kultaa, ja asia oli sillä selvä.

Ajatus viehättää. Jotta tavaralla, esimerkiksi säkilliselä jyviä, olisi ”hinta”, tarvitaan tori tai vastaava järjestetty paikka. Taloustieteen vakiintunut termi ”markkinatalous” tarkoittaa oikeastaan toritaloutta (market-price).

Jos harrastaisin vakavissani oppihistoriaa, miettisin tällaisia työkseni. Käsitteen muodostuminen voi olla hyvin hidas prosessi ja tulos on ehkä helppo ymmärtää väärin. Uskonpuhdistuksen jälkeen tapettiin ihmisiä läjäpäin riideltäessä uhrin merkityksestä – onko ehtoollisviini Kristuksen verta, vai edustaako se vain sitä kuvaannollisesti. Tämä transsubstantaatio  oli kova juttu ja kuulostaa höperöltä vain niistä, jotka nukkuivat rippikoulussa. 

Ihmettelijä ei ymmärrä paljon tieteestä eikä taiteesta. Representaatioeli esittävyys on synkeän läpitunkematon ongelma. Joka tätä epäilee, siirtäköön anopin kuvan vessaan, kun anoppi on tulossa kylään. Useimmissa meissä on tieto, että kuva jollain tavalla on yhteydessä kohteeseensa eli representaatio ei ole pelkkä mekaaninen kuva. Eikä figuriini ole vain lihava nainen.

12 kommenttia:

  1. Itse en ole sen kummemmin luterilainen kuin kalvinilainenkaan, mutta joskus huvittelen kertomalla tuntemilleni luterilaisille, että he näyttävät uskovan siihen harhaoppiin, jonka mukaan ehtoollisviini edustaisi verta vain kuvaannollisesti.

    En ole käynyt rippikoulua, mutta turhaa se olisi ollutkin, jos siellä ei enää tuollaistakaan asia selvitetä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meillä luterilaisilla ei ainakaan virallisesti ole tuollaista oppia. Luther ja kalvnistit joutuivat sovittamattomaan ristiriitaan juuri ehtoolliskysymyksestä. Luther otti ehtoollisen asetussanat kirjaimellisesti: "Hoc est corpus meum." Melanchton olisi ollut valmis kompromissiin, mutta Luther jäi neuvottelupöydässä jankkaamaan "Es ist 'est'". Samasta syystä Suomen ja Ruotsin evankelis–luterilaiset kirkot eivät ole allekirjoittaneet Leuenbergin konkordiaa. Sen asiaa koskeva ilmaus "Im Abendmahl schenkt sich der auferstandene Jesus Christus in seinem für alle dahingegebenen Leib und Blut durch sein verheißendes Wort mit Brot und Wein", on niin epäselvä, että sen voi ymmärtää myös reformoidulla tavalla.

      Luterilaisuudessa ei käytetä ilmausta "transsubstantiaatio", koska kyse on pyhästä mysteeristä, johon ei tule soveltaa aristoteelista logiikkaa. On siis pilkkaamista puhua katolilaiseen tapaan siitä, että leivän "substanssi" muuttuisi ruumiiksi ja viinin vereksi. Kyse on jostain niin pyhästä, ettei sitä pidä lähteä analysoimaan inhimillisen tieteen käsittein, jotka sitä paitsi ovat nyttemmin jo muuttuneet vanhentuneiksi. Me vain uskomme, että ehtoollisleipä ja -viini ovat Kristuksen ruumis ja veri ihmisjärjelle käsittämättömällä tavalla.

      Asian tiivistää virsikirjan virsi 221 Tuomas Akvinolaisen (sic!) sanoin:
      Kristus syödään, Kristus juodaan,
      näin hän meitä lähestyy,
      sanan kautta, salaisesti
      leipään, viiniin yhdistyy.
      Usko lahjan ottaa vastaan,
      vaikka järki hämmästyy.
      Ainakin omassa kotiseurakunnassani kirkkoherralla on tapana veisauttaa tätä ehtoollista vietettäessä.

      Poista
    2. Kuten Archie Bunker lopullisen täydellisesti määritteli:

      "Faith is something that you believe that nobody in his right mind would believe."

      Poista
  2. "vain kuvaannollisesti". Ei siellä mielestäni näin opetetakkaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin. Luterilainen kanta on nimenomaan se, että "vain kuvaannollisesti" on sveitsiläinen harhaoppi. Useimmat nykymukaluterilaiset kauhistuvat, kun tajuavat, mihin heidän pitäisi uskoa.

      Vaikka mutisevat joskus apostolisen uskontunnustuksenkin.

      Poista
  3. arvelisin että kyse on ollut kivikauden kryptometodista. Rikottujen osien avulla on voitu varmistaa alkuperä joko henkilölle tai tavaroille tai karjalle tms.

    VastaaPoista
  4. Ei anopin kuvaa voi vessaan siirtää, koska se tietäisi ongelmia pytyllä toimimiseen. Eritteet jäisivät tiukasti jumiin.

    VastaaPoista
  5. Epäilemme, että Willendorfin Venuksen kaltaisten esineitten taustalla voisi olla kihlasormus. Onhan kihla eli panttivanki ikiaikainen tapa vahvistaa kahden suvun keskeisiä välejä. Sinänsä hyvin tehty hävyllinen kuva lienee aikanaan ollut kovin suosittu myös asiasta muistuttajana. Mutta koska mikään symboliikassa ei ole ihan suoraa, kuvan idea on parempi kuin itse kuvastin.

    VastaaPoista
  6. Raha ja vaihtokauppa ovat aina kiinnostaneet minuakin. En-muista-kuka kielitieteilijä arveli että 'hinta' tulee Baltiasta. Meripihka on nykylatviaksi dzintars, gen. dzintara ja liettuaksi gintaras. Vaihdon merkistä sekin on käynyt, kun kultaa ei sillä tavalla ollut.

    VastaaPoista
  7. Mukava nähdä, Jukka, sinun toipuneen ja kirjoitushalun palanneen. Toivottavasti saat olla terveenä pitkään.

    Pohdintasi siitä, mikä on "markkina-arvo", on ovelaa. Menisin vielä pitemmälle, ja väittäisin, ettei esimerkiksi kivikautisen kaukokauppiaan kuljettelemalla piikivilohkareella tai meripihkanpalalla edes teoriassa voinut olla markkina-arvoa.

    Lähtökohtanahan hinnan määräytymisessä on se, että kauppa syntyy, kun jonkun henkilön utiliteetti saada tietyn maksu, kärsiä transaktiokustannus ja luopua tavarasta ylittää toisen henkilön utiliteetin saada tavara, kärsiä transaktiokustannus ja luopua maksusta. "Markkina-arvo" on sitten se keskimääräinen hinta, jolla halukkaita myyjiä ja ostajia löytyy.

    Kaukokauppaa käyvän kivikautisen matkamiehen kohdalla tällaista "markkinaa" ei oikeastaan samassa mielessä ollut, koska väkeä oli niin vähän, ettei "keskimääräistä" hintaa voinut muodostua. Jos ei ole markkinoita, ei ole markkina-arvoakaan. Sen sijaan hinnan muodostus on yhden ostajan ja yhden myyjän tilanteessa psykologinen prosessi, jossa keskinäiset "utiliteetit" pitää sovittaa yhteen taidolla. Voi vain kuvitella, miten vaativaa tämmöinen on ollut, kun liikutaan seudulla, jossa mitään lakia ja keskusvaltaan viittaavaakaan ei ole. Tähän prosessiin keskinäinen lahjojen vaihto sopii paljon paremmin, koska siinä vältetään avoimesti taloudellisten suhteiden kovuus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muistutamme vielä aikaisena viikinkiaikana rantakaupasta, jossa valittiin avoin niitty veden varrelta, jonna pääsi metsän suojissa mantereen puolelta ja venheellä merimatkalainen, ja joka nimettynä "kaupungiksi" (civitas) kuten vaikkapa Rämsänrannan kaupunki Vaalimaan joen suun tienoilla toimi vaihdantakaupan periaattein: tuodaan kasa tuotteita jonka viereen vaihdettaja tuo oman kasansa, ja odottaa että vastapuoli korjaa sen metsiinsä arvon riittäessä. Ja koko ajan varotaan ettei kumpikaan tee ylläkköä ja riko kaupparauhaa.

      Poista