Sivun näyttöjä yhteensä

24. heinäkuuta 2018

Hiki



Jopa näyttämömiehet kiipesivät vilkaisemaan katonrajasta, kun Glenn Gould soitti. Hänen käpertynyt ja hauras olemuksensa oli harhaa. Hän oli voimamies. Mutta jopa Bachin Goldberg-muunnelmissa ensimmäisen lyhyen jakson, Arian jälkeen, hän oli hiessä paita märkänä, laikut frakin kainaloissa.

Gould on kuollut ja kuopattu. Hän esiintyy kahdesta syystä tässä. Itse hiukan kyllästyin häneen noin 1985, jolloin hän oli ollut kuolleena pari vuotta. Hän kuoli aivohalvaukseen kohta täytettyään 50 vuotta mutta ehti olla maailman ehkä tunnetuin nuori pianisti, koska juuri Bachin Goldbergeja pidettiin sensaationa. Hänellä oli vastustusta, koska hän poikkesi jokseenkin kaikesta siitä, mitä pidettiin vakiintuneesti oikeana Bachia soitettaessa. Aika yleisesti oltiin sitä mieltä, ettei klavikordille tai cembalolle sävellettyä barokkimusiikkia pidä soittaa ainakaan konsertissa pianolla. Ja Gouldin tulkintoja, kosketusta ja tempoja pidettiin aivan liian kummallisina.

Nyt kirjoitan vain mainitakseni, että oman sukupoveni puhki kuuntelemista levyistä alkaa olla myynnissä uudelleen masteroituja versioita, jotka kuulostavat uudenlaisilta. Gould siis lopetti esiintymisen varsin nuorena, koska ei pitänyt yleisöstä, ja keskittyi levyihin. Hänellä oli kotonaan studio. Haastattelujakaan hän ei juuri antanut, mutta hänen mielipiteittensä kummallisuus tiedettiin. Hänelle muun muassa Mozart ja Haydn olivat mielenkiinnottomia, mutta toisaalta hän levytti jopa Skrjabinia ja ainakin kaksi Sibeliuksen hämmästyttävää pianokappaletta. Ja Beethovenin pianosonaatteja, yllättäen.

Gouldin saisi unohtaa lopullisesti päästään vialla olleena muusikkona, mutta nyt kun käytettävissä on esimerkiksi Murray Perahian piano-Bach, on kyllä aivan selvää, että Gould oli oikeassa. Lisäksi monet Bachin pikkutyttöjen harjoituskappaleet ovat osoittautuneet suurenmoisiksi mestariteoksiksi. Itse olen kuunnellut nämä ajat etenkin nimenomaan harjoituksiksi sävellettyä Das Wohl-Temperierte Klavieria (I-II), tosin useimmiten Svjatoslav Richterin levyiltä. Mutta Bachia voi soittaa miten tahansa, kunhan soittaa hyvin.

Tässä kirjoituksessa ei siis ole lainkaan kysymys Bachista eikä Gouldista. Sydämeni vuota verta, kun ajattelen, miten suuri määrä loisteliasta työtä on yleisön tietämättömissä. Syy on yleisön, kirjankustantajien ja hyvin perustellun kulttuurin nopean katoamisen verkkomaailmasta.

Itse en ollut koskaan kuullutkaan kirjailija Thomas Bernhardista, kun luin kotijumalani kirjailija W.G. Sebaldin maininnan, että hänestä Bernhard oli yksi 1900-luvun merkittävimmistä kirjailijoista saksalaisella kielialueella, Euroopassa ja ehkä kaikkialla. Kuten lukija tietää, Suomessa hyvin tunnettu ja edustavasti suomennettu Sebald olisi varmasti saanut Nobelin, ellei olisi kuollut autokolarissa kesken kaiken. Hän oli syntynyt samana vuonna kuin minä eli 1944, ja teki tosissaan töitä Saksan synkän menneisyyden kanssa, muun muassa asumalla enimmäkseen Englannissa.

Bernhardilta, josta en siis ollut koskaan kuullutkaan, eikä kukaan muukaan, on ilmestynyt suomeksi noin kymmenen teosta. Ne olivat kaikki Kirkkonummen kirjastossa. Ehkä olin enimmäkseen Lurra Editiionsin eli Rinnekankaan puolisoiden kustantamien kirjojen ensimmäinen lainaaja. Ihastuin ikihyväksi hänen – kaikki mahdolliset palkinnot saaneen mestarin - (kuoli 1989) julkaisemaan niteeseen julkisia kiitospuheita palkintojensa johdosta pidetyissä juhlatilaisuuksissa. Hän haukkuu myöntäjät ja ministerit suut ja silmät täyteen ja pitää valitsemistaan todisteena Itävallan ja etenkin rumuudestaan kuuluisan kotikaupunkinsa Saltzburgin viheliäisestä kulttuurin ja kauneuden tajun puutteesta. Yksi kirja, ”Haaskio”, kertoo, miten ”minä” ja ”hän” kuulivat G. Gouldin soittavan Horowitzin mestariluokalla Bachia ja hän, kaveri, hänkin valmis kansainvälisen luokan pianovirtuoosi, antoi heti hakata Steinway-flyygelinsä päreiksi, eikä soittanut enää koskaan. Gould nimittikin häntä ”ystävällisesti” Haaskioksi.

7 kommenttia:

  1. Jos koskaan, niin Kemppisen blogeissa namedroppaus on täyttä rautaa.

    Tälleen nuoremmalle ja kiinnostuksenkohteiltani vähän eri aloille suuntautuneelle on virkistävää lukea, että maailmassa on lähes rajattomasti kaikenlaista arvokasta, josta voi saada sisältöä elämäänsä.

    Kemppinen on amatööri sanan varsinaisessa merkityksessä hyvin monella alalla, sen lisäksi että on monella alalla myös ammattilainen. Hienoa seurattavaa.

    Pitkää ikää!

    VastaaPoista
  2. Pieteettisyistä olen aina kuunnellut Gouldin vuoden 1955 Goldberg-versiota analogisena vinyyliltä ja vuoden 1981 versiota digitaalisena cd:ltä.

    Gouldin paras levytys on silti "A Consort of Musicke Bye WILLIAM BYRDE and ORLANDO GIBBONS". Vaikka se on alun perin tallennettu luotettavalle magneettinauhalle vuonna 1971, myönnän kuuntelevani sitä cd:ltä. Kun asettelee kolmet lukulasit päällekkäin, kansitekstistäkin saa selvää.

    VastaaPoista
  3. Onko setä jo lukenut Morten Strøksnesin Merikirjan? Se on kuulemma hämmentävä kokemus.

    VastaaPoista
  4. Tänä vuonna on vielä tulossa uusi Bernhard-käännös, "Pakkanen", ja kyllä hänen tuotannostaan löytyisi varmaan lisääkin suomennettavaa. Ruotsiksi taitaa olla jokunen enemmän, ainakin "Wittgensteins Neffe", veljenpoika. Eivät ne kaikki ole yhtä hyviä, esimerkiksi "Häiriössä" oli niin paljon irvokkaita tapahtumia, että häiriötä koko kirja, ajattelin. Bernhardilla on usein, ja varsinkin "Haaskiossa" moninkertaista epäsuoraa kerrontaa tyyliin: "hän sanoi, minä ajattelin." Hän käyttää monia tyylikeinoja, esimerkiksi toistoa ja korkeatyylistä konjunktiivia (jonka käytön opin vasta yliopistossa): "er habe gedacht. Aiheena on usein ihminen, joka pyrkii täydellisyyteen, kuten Glenn Gould, tai taiteen, musiikin tai kirjallisuuden täydellisyys. Siihen hän varmaan itsekin pyrki ja pitkälle pääsi.

    Lapsuuden ja nuoruuden nöyryytykset ja pettymykset kansallissosialistisessa sisäoppilaitoksessa, joka oli aviottomalle pojalle ainoa tie korkeampaan koulutukseen mutta jossa rehtori saattoi täräyttää nyrkillä takaraivoon, tulevat teksteissä usein esiin sisäisenä raivona autoritääristä valtiota kohtaan, mutta entiset ystävätkin saavat osansa "Hakkuussa". Se oli avainromaani, ja skandaalihan siitä tuli niin kuin palkintoesitelmästäkin ja monesta muusta. Internaatissa Bernhard inhosi urheilua, mutta voitti juoksut koska pelkäsi niin paljon, ja olihan hänellä pitkät jalat. Musiikissa hän oli huippulahjakas, mutta viulua piti soittaa kenkäkomerossa, liekö ollut ohjaustakaan, joten se taito jäi heikoille.

    Niitä puheita en olekaan lukenut, mutta esimerkiksi "Haaskio" ja "Hakkuu" ovat ihan parasta "viittä tähteä". Jälkimmäisessä on loputonta ironisointia, vihanpurkauksia ja toistoa. Aika raskasta, aika huvittavaa, aika nerokasta haukkumista. Huippuhyvä! Elämäkertaromaanit antavat selityksen kirjailijuuden vaiheisiin, ja ne Bernhard kirjoitti, "ettei päästäisi vääristelemään." EG

    VastaaPoista
  5. Kuka meistä ihmisistä on eniten olemassa? on hyvä kysymys, johon on vaikea vastata. Tarkkaan miettien ihminen on olemassa enimmäkseen omassa mielikuvituksessaan. Toiseksi eniten tuntemiensa ihmisten mielikuvituksessa, mutta vain hetkittäin.Toisin on jonkun Bachin kohdalla. Kaltaisensa ei enää ole pelkkää mielikuvitusta. Olemassaolonsa on laajan kuulijajoukon tajuntoihin levinnyttä ja muuttunut siellä ikuisesti eläviksi nuoteiksi. Hyvä kysymys on myös, onko nuotti elävä vain soitettuna?
    Kyllä käyp katteeks. Varsinkin.
    (Blogivaeltaja)

    VastaaPoista
  6. Lukaisin ne Bernhardin palkintopuheet ja ruotsinnoksen "Wittgensteins brorson", pienet kirjaset, kun ne olivat kirjastossa, molemmat samaa korkeaa tasoa, edellinen terävämpi, jälkimmäinen lämpimämpi, kun se kertoo kirjailijan parhaasta ystävästä, vaikka Wittgensteinilla ei Paul-nimistä veljenpoikaa ole ollutkaan, väitetään, veli kyllä, mutta kerrankos omaelämäkerralliset ainekset ovat vain suuntaa-antavia. Bernhard käyttää kielen korkeaa rekisteriä niin luontevasti, että teksti on helppolukuista, ja lisänä on sitten komiikka. "Olen maailman suurin liioittelija," Bernhard on sanonut, "mutta siten pääsee ytimeen."

    "W:s brorson" -kirjassa oli erinomainen esipuhekin. Siinä ruotsalainen kirjailija Bodil Malmsten voihkii, ettei ollut heti tullut lukeneeksi Bernhardia samoin kuin ei Proustiakaan ja valittelee "hukkaan kuluneita vuosia". Ruotsiksi se kirja oli julkaistu jo 1988 ja uudestaan 2011, muut vasta 2000-luvulla kuten suomeksikin. Ei Bernhardia täällä ole juuri voinut tuntea ennen vuotta 2008, jolloin "Hakkuu" ilmestyi, ellei ole erityisesti harrastanut saksankielistä kirjallisuutta.

    Esipuheen mukaan eräs "Bernhard-lapsi" chileläinen Roberto Bolaño olisi sanonut: "Surullista kyllä vain harvat ihmiset El Salvadorissa ovat lukeneet Bernhardia ja vielä harvemmilla on huumorintajua." EG

    VastaaPoista