Muu historia

Kommentoija väittää, että kirjoissa ja tietoisuudessa on kaksi eri historiaa, jotka eivät kohtaa toisiaan.

On (entinen) kouluhistoria, joka keskittyi valtiollisiin ilmiöihin ja merkillisiin miehiin. On talous- ja sosiaalihistoria, joka johtaa esimerkiksi Rooman valtakunnan tuhon maanomistuksesta, elinkeinoista ja kauppasuhteista.

Olen samaa mieltä. Juuri näinä viikkoina olen viittaillut synteesin hakijoihin, joita ovat Spengler ja Toynbee, joihin olisi tietysti lisättävä lähes tuoreeltaan 1920-luvulla myös suomennettu ”Historian ääriviivat” (An Outline of History). Mistään näistä en neuvon enää innostumaan. Kokonaishahmon tavoittelijoiden kantaisä Gibbon ja Rooman valtakunnan tuho on taas niin hienosti kirjoitettu, että siihen sopii sama kuin Friedellin kulttuurihistoriaan. Puutteet ja selvät virheet (ja myöhempi tutkimus) eivät tee näitä teoksia tyhjäksi.

Olen ilmoittautunut toisinajattelijaksi asiassa Grimberg, Kansojen historia, jonka luin ilokseni uudestaan muutamia vuosia sitten, ja Herman Lindqvist, jonka Ruotsin historiaa siis ei arvosteta mutta jossa itse näen erittäin hyvän journalistin toiminnan lukijan perittyjä ajatusvirheitä ja aiheettomia ennakkoluuloja vastaan. ”Tavallisia” maailmanhistorioita on helppo löytää.

Hirttosilmukka on yhtälö omintakeisuus – epäuskottavuus ja toisaalta vallitsevat faktat – kuivakiskoisuus. Itse haluaisin kirjoittaa kirjan ”Euroopan historia Suomesta nähtynä”, jolloin erilaiset perimyssodat jäisivät lähes mainitsematta mutta sen sijaan Talvisota osoitettaisiin toisen maailmansodan kannalta ratkaisevan tärkeäksi, koska Stalin todella tarvitsi Suomen sotaan Saksaa vastaan, jollaista hän suunnitteli. Suomen sanoisin kärsineen ensimmäisestä maailmansodasta, jonka merkittävä osa oli Saksan hyökkäys Venäjälle, Hankoon 3.4.1918. Suomalaisten sosialistien vallankaappaus oli maailmanvallankumouksen aatteen loppu. Sama toistui Saksassa 1919 eli vallankumous meni myttyyn, ja eri mittakaavoissa samaa nähtiin monessa maassa. Stalinin arvioin ajaneen pelkästään diktatuuria, jossa sosialismi päämäärineen oli sanahelinää.

Uskokoon ken tahtoo. Suomesta Suomena on kaksi hyvää isoa teosta, Vahtolan ja Virrankosken, ja Pikku Jättiläinen -sarjan kirjoissa on monia yllättävän käyttökelpoisia, ehkä siksi, ettei synteesiä yritetä.

Kunnioittavasti huomauttaisin, että Vilhelm Mobergin ”Min svenska historia” on mestarillista kirjallisuuta, ja otsikkokin on sopiva. Niille jotka tuntevat hänen ”Maastamuuttajat”-sarjansa tämä väite ei ole yllätys.

Onhan totta ja tunnettua, että vaikka Topelius itse asiassa oli historian professori keisarille mieluisana miehenä, hänen lukuisat historialliset romaaninsa ja tarinansa ovat kohdittain aivan soopaa ja toisin kohdin sietämättömän vetisteleviä, mutta kertojana eli siis kirjailijana hän on mainio.

Saman saa sanoa hänen mahdollisesta esikuvastaan Dumas’ta, joka pani tosiasioissa aivan reippaasti mutkat suoriksi, mutta on viihdyttänyt monia sukupolvia näihin päiviin asti. Hänenkin käsittelemänsä Rautanaamio sai mielikuvituksen lentoon, kun historiallisen tutkimuksen, pilkan ja kirjallisen tarinan suuri mestari Voltaire todisteli, että salaperäinen vanki oli kuningas Ludvig XIV:n oikeastaan valtaistuimelle oikeutettu kaksoisveli. Salaperäisen vangin olemassaolo muuten on aivan näinä vuosina todistettu maan valtavien arkistojen tutkimuksen yhteydessä.

Toisto: kyllä ”Sota ja rauha” on ylittämätön tarina Venäjän vaiheista Napoleonin sotien aikaan. Se on myös tavallisen ihmisen historiaa, vaikka ei luulisi.